Heinäkuu.

Kauniita ovia puiden piilossa

Kun astuin sisään Maskun keskiaikaiseen kivikirkkoon - heinäkuisen kirkkokierroksen (täällä) aloittavaan kirkkoon - huomasin ensimmäisenä punaiset ja harmaat ”verhot”, jotka oli maalattu kirkon seinien alaosiin. Ja toiseksi kuoriosassa olevat vanhat puuovet sekä katon upeat holvikaaret.

Seinien värikkäät, laskostetut ”verhot” on alunperin maalattu 1600-luvulla. Myöhemmin ne peitettiin piiloon kalkilla, mutta paljastettiin uudelleen 1915, jolloin kirkko kauttaaltaan entisöitiin nykyiseen asuunsa. Myös kuoriosan kauniit puuovet ovat 1600-luvulta.

Kirkko on rakennettu 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Tältä ajalta on peräisin iso puinen krusifiksi, joka nykyään on kirkon pohjoisseinällä. Tämä Suomessa valmistettu puuristi oli 1800-luvun alkuun asti kiinnitettynä ns. kuoriseinään eli seinään, joka erotti toisistaan papeille tarkoitetun etuosan - kuoriosan - ja seurakunnalle tarkoitetun keskiosan.

Krusifiksin vieressä ylläolevassa valokuvassa näkyy vaalea ovi. Se takana on kuulemma vanhat kiviportaat, jotka johtavat kirkon ullakolle. Miksi? - sitä en huomannut kysyä. Kirkon keskiaikaista koristemaalauksista on säilynyt ainostaan yksi vihkimäristi, joka näkyy alla olevassa krusifiksikuvassa.

Kaunis, tasapainoinen ja rauhallinen kivikirkko. Ja sopusuhtainen. Tykkäsin - sopivasti väriä ja riittävästi valoa, eikä liikaa krääsää.

Sakastin ovi vuodelta 1695

Papinovi ja papin eteinen

Kuori-ikkunan lasimaalauksen on sommitellut taiteilija Willy Baer ja seurakunnalle 

vuonna 1916 lahjoittanut maskulaisen Kankaisten kartanon isäntä Fredrik Aminoff (1875-1918) 

alle 30-vuotiaana kuolleen puolisonsa Esterin (1887-1913) muistoksi.

Pohjoisseinän krusifiksi ja sen oikealla puolella 1500-luvulla seinään maalattu vihkimäristi.

Puiden piilossa 

Seitsemän kirkon kierros

Osa ryhmäämme Raision keskiaikaisessa kivikirkossa 

Heinäkuussa osallistuin Salon Tilausmatkojen järjestämälle Seitsemän kirkon reitti -nimiselle yhden päivän kestävälle bussimatkalle. Matkan aikana tutustuimme mukana olleen oppaan johdolla seitsemään varsinaissuomalaiseen kirkkoon (useimmat keskiajalla rakennettuja kivikirkkoja): Maskussa Maskun, Askaisten ja Lemun kirkot, Nousiaisissa Nousiaisten kirkko, Naantalissa Naantalin ja Merimaskun kirkot sekä Raisiossa Raision kirkko. 

Kaikki seitsemän kirkkoa olivat mielenkiintoisia, mutta eniten minua viehättivät kierroksen ensimmäinen eli Maskun kirkko ja viimeinen eli Raision kirkko. Sekä tietenkin minulle tuttu Merimaskun kirkko, josta olen kirjoittanut blogiini kesäkuussa 2022 peräti kolme kertaa (täällä, täällä ja täällä). 

Merimaskun kirkon lisäksi kierroksen kirkoista minulle oli aiemmilta käynneiltä tuttu Naantalin komea luostarikirkko, josta olen kirjoittanut sekä keväällä 2021 (täällä ja täällä) että viimeksi tänä kesänä (täällä). Sen sijaan muut kierroksen viisi kirkkoa olivat uusia tuttavuuksia. 

Näistä viidestä kirkosta kirjoitan kustakin lisää lähipäivinä. Naantalin ja Merimaskun kirkoista lienen kirjoittanut jo kylliksi - itsellenikin muistoksi. Paitsi alla olevaa valokuvaa pastorin jalanjäljistä Merimaskun puukirkon alttarin edessä :)

Huone Mattakselle

Taidekoti Kirpilässä (täällä) yksi huone oli kokonaan omistettu kuvataiteilija Åke Mattaksen (1920-1962) maalauksille. Mattas oli yksi keräilijä Juhani Kirpilän suosikkitaiteilijoita Yrjö Saarisen (1899-1958) ja Kain Tapperin (1930-2004) ohella, mutta vain Mattakselle oli kodissa ihan ikioma huone. Kokoelmaan kuuluu yli 40 Mattaksen teosta, jotka jo Kirpilän eläessä olivat ripustettu taiteilijalle omistettuun huoneeseen.

Esillä oli (tietty) paljon henkilökuvia ja useita Åke Mattaksen omakuvia vuosien varrelta. Tykkäsin. Huoneen keskellä roikkui katosta valtava kasviasetelma. Kyseessä oli taiteilija Raimo Saarisen (s.1984) upea Neoscaia-niminen teos, joka oli hankittu museon kokoelmiin 2017. Ihmettelin ja tykkäsin.

Åke Mattas: Omakuva, 1946

 Aimo Kanerva (1909-1991): Åke Mattaksen muotokuva, 1961

Åke Mattas: Aimo Kanervan muotokuva, 1962

Åke Mattas: Sairaalassa, 1962 (Mattaksen kuolinvuosi)

Keskellä Raimo Saarisen hieno Neoscaia, jonka harmikseni valokuvasin valoa vasten.

Korokkeella Kain Tapperin tekemä Ilmari Kiannon rintakuva vuodelta 1974.

Koti taiteelle

1980-luvun television yläpuolella on Vieno Orren (1920-1984) omakuva vuodelta 1979

Kävelin Juniorin luota Taka-Töölöstä omaan kotiini Punavuoreen. Pohjoisella Hesperiankadulla huomasin, että eräästä rapusta tuli ulos puhelias kuuden hengen eläkeläisporukka. Joku kumma sai minut päättelemään, että he tulivat varmaan Kirpilästä, jonka muistin sijaitsevan niillä main ja jossa olen pitkään ajatellut käyväni. Kävelin lähemmäksi ja kyseisen ulko-oven vieressä luki kuin lukikin:  

Taidekoti Kirpilä 

Konsthemmet Kirpilä 

6. krs - avoinna ke 14-18, su 12-16 

Oli sopivasti keskiviikkoiltapäivä. Ja kaksi nuorta naista olivat juuri menossa ulko-ovesta sisään ja he pitivät sitä auki kysyen: ”Oletko tulossa Kirpilään?”. Joten ei kun sisälle rappikäytävään ja hissillä kuudenteen kerrokseen. 

Kirpilä on taiteenkeräilijä Juhani Kirpilän (1931-1988) ja hänen elämänkumppaninsa antiikkikauppias Karl Rosenqvistin hulppea, kymmenen huoneen koti. Koti, jossa he asuivat vuodesta 1979 Kirpilän kuolemaan 1988 asti. Koti, jonka Kirpilä oli satoine taideteoksineen testamentannut Suomen kulttuurirahastolle. Koti, joka Kirpilän kuoleman jälkeen museoitiin ja avattiin Taidekoti Kirpilä -nimisenä yleisölle vuonna 1992. Koti, jossa olen kerran käynyt parikymmentä vuotta sitten, mutta jolloin en siihen kummemmin ihastunut.

Tällä kertaa tykkäsin ja ihastuin. Kauniin huoneiston seinät olivat täynnä pääosin figuratiivisia maalauksia - paljon tunnettuja suomalaisia taiteilijanimiä, paljon henkilö- ja muotokuvia sekä paljon taiteilijoiden omakuvia. Henkilö- ja omakuvathan ovat heikkouteni, joista aina kiinnostun. 

Ja paljon ”helppoa” konservatiivista taidetta, jota tykkään katsoa - ja joskus kummastellakin. Tosin 1900-luvun lopulla osaa maalauksista ei niiden homoeroottisuuden takia pidetty konservatiivisina. Viime vuosina Kirpilässä on järjestettykin ns. queer-opastuksia, joissa opas ”johdattelee tarkastelemaan taidekokoelmaa sateenkaarevin tulkinnoin, heteronormariivisen näkökulman unohtaen”. 

Sisätautilääkärinä toiminut Juhani Kirpilä on pääosin itse ostanut yli 500 teoksen taidekokoelman, josta suurin osa on suomalaisten taiteilijoiden maalauksia tai grafiikkaa 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Tosin kokoelmaan on kelpuutettu myös nelisenkymmentä veistosta, mm. useita kuvanveistäjä Kain Tapperin (1930-2004) töitä. Keräilijän eläessä kaikki sadat teokset olivat esillä huoneistossa hänen itsensä ja vieraiden katsottavana, mutta nykyään ”vain” runsaat 300 maalausta on ripustettu kotimuseon seinille. Ja silti minusta tuntui, että maalauksia oli kaikkialla :) 

Taas museo, jonne uskon pistäytyväni toistekin. Ehkä luettuani museosta mukaan ostamani Johanna Ruohosen toimittaman Taiteen koti - Juhani Kirpilän taidekokoelma -nimisen yli 200-sivuisen kirjan. 

Essi Renvall (1911-1979): Sinitukkainen nainen, 1960-luku

Yrjö Saarinen (1899-1958): Omakuva, 1940 

Einar Ilmoni (1880-1946): Omakuva 

Sam Vanni (1908-1992): Omakuva, 1940-luku

Elga Sesemann (1922-2007): Omakuva, 1944

Lasse Marttinen (1926-2007): Juhani Kirpilän muotokuva, 1962

Unto Koistinen (1917-1994): Taiteen musta silmä

Kesäyö klo 3.53

Aurinko nousee Salossa tänään klo 4.49 ja laskee klo 22.18

Muru mökillä

Muru on ollut juhannuksesta asti pääosin mökillä Ukin luona. Ja minulla on kova ikävä - ehkä Murullanikin. 

Syy Murtsin maalla oloon on ollut se, että olen paljon auttanut juhannuksena kolmilapsiseksi kasvanutta Opiskelijapojan perhettä Espoossa - vuorovedoin Anu-mummin kanssa. Nyt neliviikkoinen Pikkutyttö on tuonut ison muutoksen 7- ja 2-vuotiaiden veljesten perheeseen. Murtsi on läheisriippuvainen, ja se haluaa kokoajan olla sylissäni tai ainakin kiehnata lähelläni - etenkin jos yritän hoitaa sylivauvoja. 

Onneksi Ukin mökki on alle tunnin automatkan päässä Espoosta :) Tänä kesänä kertyy kilometrejä…

Mökkitieni

Tänään hetki ennen sadetta

Ryijy hajaantuneena

 Laura Jantunen: HAJAaNTUN ee Na, 2019

Taattisten tilalla Merimaskussa avattiin tiistaina kesän kolmas ja viimeinen taidenäyttely. Kyseessä on yhdeksän taiteilijan yhteisnäyttely Solar Noon, joka levittäytyy myös gallerian ulkopuolelle rakennusta ympäröivään luontoon. 

Esittelytekstin mukaan näyttely ”kietoo ihmisen osaksi Maan yhteenkudottuja rytmejä: sen kestoja ja toistoja, käsittämättömän laajoja ja häviävän lyhyitä jaksoja”. En ihan saanut kiinni, mitä tällä tällä tarkoitetaan, enkä myöskään pystynyt hahmottamaan esillä olevien teosten luontoyhteyttä. 

Tykkäsin Jaakko Pietiläisen vesialtaassa olevasta valkoisesta kivisestä kasvosta, jonka silmistä vesi virtasi hiljakseen - kuin kyyneleet. Pieni allas oli piilotettu Taattisten tilan gallerian ja ravintolan väliselle nurmikolle. Pidin myös tekstitetyistä ryijyistä, joissa perinteisiä ryijyjä oli valjastettu uusin tekstein. Gallerian pienen sivuhuoneen keltainen ryijy loi kivan kokonaisuuden tilassa olevan vanhan voimakoneen kanssa. Ryijyn pinnassa oli teksti: ”Kaikki mikä on tässä on joskus jossain muualla hajaantuneena”.

Näyttely, josta kerrankin on paikallaan sanoa ”ihan kiva”. Usein käytän sanontaa ”ihan kiva”, kun oikeasti tarkoitan ennemmin että ”oikein kiva”. Solar Noon oli oikeasti ihan kiva eli vähän kiva, ehkä noin seiska plus.

Taru Happonen: Honey, 2023

Jaakko Pietiläinen: Mikä nousee ja ei koskaan laske, 2023

Tuore, litteä ja kanelinen

Tuore, litteä ja kanelinen. ”Itseleivottu” ja riittävän iso. Sellainen on minun herkkukorvapuustini. Sellaisen sain tänään Taattisten tilan Tila-kahvilassa. Tykkäsin ja nautin kahvilan lasikon pihanäkymästä. 

Teen hyviä makeita piirakoita, mutta korvapuustini pakkaavat epäonnistumaan. Mistä lie Tyttäret perineet korvaripeukalonsa? Kenties isänsä leipurisuvusta :)

Keltaisia herkkuja

Eilisellä koiralenkillä löysin kesän ensimmäiset kanttarellit. Siinä ne pilkistelivät mökkitien laidassa soran alla. Olin jo pari päivää tarkastellut polunvarsia ”sillä silmällä”. 

Kiitos kesäkuun helteiden jälkeisten sateiden näyttää siltä, että saamme seuraavien viikkojen aikana kivasti kanttarelleja. Kesäperunoita ja kanttarellikastiketta, lisänä ehkä jotain kalaa ja salaattia. Ja jälkkäriksi makeita Polka-mansikoita. Namia parhaasta päästä. 

Sienistä poimin kanttarellien lisäksi vain suppilovahveroita ja tatteja. Muita lajeja en niin tunne enkä osaa oikein käyttää. Ehkä pitää alkaa opetella…

Taattisten taidetta II

Tero Kuitunen: Levitating sausage, 2023

Taattisten tilalla riittää (myös) taidetta :) Kesäkuun alussa oli Invisibles-niminen näyttely (täällä), ja juhannuksen alla avautui juuri loppunut Terra-cotta -näyttely, jossa oli esillä brittiläisen Liz Jacksonin (s.1991) sekä suomalaisten taiteilijoiden - suunnittelija Tero Kuitusen (s.1986) ja keraamikko Maisa Majakan (s.1989) - teoksia. 

Kaikki näyttelyn taideteokset oli tehty savesta - pääosin kotimaisesta savesta ja osa jopa viereisestä Taattistenjärvestä kaivetusta savesta - Taattisten taideresidenssissä kuluvan kesän aikana. Esillä oli niin Kuitusen tuotannosta tuttuja keltaisia hymiöitä kuin Majakan värikkäitä ihmisfigureja. Jälkimmäisiähän nähtiin jo keväällä Nuoret.2023 -yhteisnäyttelyssä Helsingin taidehallissa. 

Onneksi ehdin kolmen näyttelyviikon aikana kierrellä Tilan pienessä galleriassa useamman kerran. Ja nauttia etenkin Kuitusen ja Majakan taiteesta :) 

Maisa Majakka: Duck dress, 2023

Tero Kuitunen: Bucher’s bingo, 2023

Taattisten tilan näyttelytila

Kaunista sisällä ja ulkona II

Toinen Tilalla asuvista tyttäristäni - Opiskelijatyttö - asustaa tilan isoa päärakennusta, jota olen valokuvannut usein niin sisältä kuin ulkoa. Kesäkuussa 2023 kuvasin Lontoontytön Tönöä - tilan piharakennusta - parilla valokuvalla  ”sisältä ja ulkoa” (täällä). Joten tässä pari lisäkuvaa päärakennuksestakin tyyliin ”sisällä ja ulkona”. 

Tänä kesänä Opiskelijatyttö on kunnostanut rakennuksen kaunista, vanha-aikaista verantaa eli lasikkoa. Tarvittaessa lasikkoon mahtuu myös pitkä pöytä, joka vetää yli kymmenen henkeä eli Tyttären ystäväporukka tai suurperheemme :) 

Veranta aukeaa suoraan ison talon suojaisalle pihalle, jossa kävelee ja väliin oleileekin piharakennuksissa majoittuvia matkailijoita. Alkuun ajattelin, että pihalla olevat ihmiset ”häiritsevät” lasikossa istujia. Mutta yllättäen näin ei ole, vaan verannalla istuja tuntee olevansa piilossa häiritseviltä katseilta. Vieraillessani viimeksi Tilalla söimme Tyttärien kanssa pari myöhäistä illallista ilta-auringon valossa verannan suojissa. Rauhallista ja idyllistä. 

Vähitellen suuren päärakennuksen kaikki tilat tulevat käyttöön. Toki se vaatii paljon intoa, osaamista, aikaa ja rahaa - ei muuta :):)

Jäkälää, suota ja naavaa

Vietin pari päivää Tyttärien tilalla Merimaskussa. Ohjelmassa oli pihan ja puutarhan kukkien kastelua ja kuihtuneiden osien karsimista sekä Dora-koiran lenkittämistä. Sylistäni mustasukkaisen oman Muru-koirani jätin matkalla Ukin hoitoon Salon mökille.

Dora on arka kaksivuotias sekarotuinen koira, joka helposti säikkyy polkupyöriä ja raavaita miehiä. Tämän takia sen kanssa on helpointa - ja molemmille myös mukavinta - kävellä rauhallisessa metsässä. Tämä sopii hyvin myös minulle - saan nauttia karusta ja kallioisesta saaristoluonnosta. Ja jäkälien lumosta, kuten marraskuussa 2021 (täällä), ja pienen suopätkän kauneudesta, kuten huhtikuussa 2022 (täällä). 

Hiljaista ja levollista, ehkä jopa meditatiivista - koiran kanssa tai ilman. Kahdessa vuodessa tutuksi tullut maisema, johon en vaan kyllästy :)

Luontoretki Korkeasaareen

Viikonlopun kesäretki suuntautui Korkeasaareen - tällä kertaa kaksin 2-vuotiaan Pikkupojan kanssa. Päiväunien takia lähdimme Espoon kodista vasta kolmen jälkeen, ja perille saareen pääsimme ennen viittä. Ensin pikkuautolla Espoosta mummin kotikadulle Punavuoreen, sitten Viiskulmasta ratikalla Kauppatorille ja lopuksi lautalla torilta Korkeasaareen. 

Pitkä matka, mutta me molemmat tykkäämme reissata ja matkat Pikkupojan kanssa eivät ole vain siirtymisiä, vaan mielenkiintoinen ja merkittävä osa matkaa. ”Mikä tuolla on?” ”Katso mummi, iso laiva!” ”Miksu näkee ratikasta motskarin.” ”Mikä toi on?”

Espoosta ei piipahdeta Korkeasaaressa, kuten omien lapsieni ollessa pieniä. Silloisesta Itä-Helsingin kodistamme autolla hurahti varttitunnissa Mustikkamaalle, josta oli kiva kävelymatka siltaa pitkin viereiseen saareen eläimiä katsomaan. Ja ”vanhoina hyvinä aikoina” pysäköinti parkkipaikalla oli ilmaista, nykyäänhän se maksaa. 

Pikkupojan toiveissa oli nähdä leijona. Mutta Kissalaaksossa emme onnistuneet näkemään yhtään kissaeläintä. Tai taisi siellä jossain pilkistää pala jonkun kissan selkää, jos olisimme tunkeutuneet ihmisjoukon eteen. 

Mutta me näimme lähietäisyydeltä pikkupandan, jonka touhuja seuratessa leijonan kaipuu unohtui. Pörröhäntäinen pikku veijari, kiitos kun näyttäydyit. Ja tietty suljetun Pukki-ravintolan vieressä asustavat jännät kaksikyttyräkamelit ja alareitin tutut sorkkaeäimet. Sekä upean partakorppikotkan, joka levitteli valtavia siipiään edessämme. 

Minä ihastuin kuitenkin riikinkukkoihin, jotka lintuinfluenssan takia olivat karsinassa eivätkä tepastelleet vapaasti ympäri saarta, kuten aiemmin. Ja näin niitä pysähtyi vartavasten katsomaan. Ja pitkään katsoimmekin. Vasta nyt tajusin, että kukkojen joukossa on myös pyrstöttömiä naaraita, mutta silti huomioni varasti upeapyrstöiset koiraat, vaikka emme röyhistelyä nähneetkään. Mutta miten valtavan pitkiä niiden pyrstösulat ovatkaan…

Pikkupoika tykkää eläimistä, mutta silti häntä tuntui aitauksissa olevia eläimiä enemmän kiinnostavan Korkeasaaren arkinen luonto. Kiipeilykalliot ja niiden suojista löytynyt laavu, kiviset kilpikonnat ja niiden ”ruokkiminen”, upeisiin vanhoihin puihin kiipeäminen ja kivisten pikkupurojen ihmettely. 

Eläinretkemme tuntui tällä kertaa enemmän luontoretkeltä, mutta kivaa tuntui olleen molemmilla. Vaikka myöhäinen kotiinpaluu sotkikin Pikkupojan seuraavan yön unirytmiä harmillisesti…