Viikon kimppu

Tapiolan Ainoasta ostettu kimppu löysi paikan makkarin nurkkapöydältä :)

Reitin varrella

Helsinginniemenpuistikko

Koira on hyvä kävelyttäjä. Joka päivä ja joka säässä on mentävä. Tai sanoisinko ennemmin, että koira näyttää esimerkkiä: ylös, ulos ja lenkille.

Kävelen Murun kanssa paljon samoja reittejä - pääosin Etelä-Helsingin alueella, mutta joka kerta äkkään jotain uutta jännää ja/tai kaunista. Jänniä valoja ja varjoja, kauniita rakennusten yksityiskohta. Ja koiran kanssa törmään pikkuruisiin puistoihin ja puistikoihin, joista en ole koskaan kuullutkaan :)

Myös kaupunkiluonto yllättää ja ilahduttaa jokaikinen päivä. Milloin Kaivarin rannassa näkyy upea kuikkaparvi, milloin Sepänpuiston vaahterat loistavat vinossa iltavalossa, milloin syystuuli nostattaa myrskyä meren pinnassa.

Onneksi on koira. Ja onneksi juuri Muru :)

Karoliinan kuvia

Cabinet, 2022

Joulun alla pistäydyin Galleria Anhavassa Fredrikinkadulla. Kolmessa näyttelyhuoneessa oli esillä kuvataiteilija Karoliina Hellbergin (s.1987) maalauksia - pääosin suuria, värikylläisiä ja tapahtumarikkaita öljyväritöitä. Tykkäsin yllättävän paljon. Pystyin jopa kuvittelemaan jonkun niistä kotini seinälle. Jos siis asuisin tilavammin ja pankkitilillä olisi ylimääräistä rahaa :)

Törmäsin uudelleen Helbergin tuotantoon, kun olin pari viikkoa sitten syömässä Cafe Savoyssa (täällä). Ravintolan perällä oli pieni kabinetti, jonka seinällä hoksasin yllättäen tutunnäköisen maalauksen. Ja todella - se oli Galeria Anhavassakin esillä ollut Karoliina Hellbergin Ne m’oublie pas -niminen työ (suom. Älä unohda minua). 

Ahkerasti maalaavan Hellbergin töitä on ollut esillä useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä niin Suomessa kuin ulkomailla. Odotan innolla, koska näen Karoliinan kuvia uudelleen Helsingissä :):)

Ne m’oublie pas, 2022

Valoilmiö - pitkästä aikaa

Kaivarin rantaa: merta, lunta ja kalliota :)

Vanha kirkko (täällä) Helsingin keskustassa

Takki tuiskuun

Muru sai hyvän ja tarpeellisen sade- ja tuiskutakin. Kuten valokuvasta näkyy Muru ei tykkää mallihommista, mutta todellisuudessa takin pukeminen ja käyttö on helppoa ja vaivatonta, ja koirankin mieleen.

Ostin Feel Active Kiruna -merkkisen takin Peten koiratarvikkeesta Raisiosta. Takki suojaa hyvin, mutta on samalla sopivan taipuisa. Lisäksi siinä on ohut, miellyttävä vuori sateen pitävän ulkokuoren alla. Peten kauppa oli kaikkinensa yllättävän monipuolisesti varustettu ja palvelu oli osaavaa ja ystävällistä. Tykkäsin. 

Nyt kelpaa lenkkeillä tammikuun upeissa loskakeleissä. Niin murun kuin mumminkin - sekä tuiskuissa että tyvenissä :)

Pienet kasvaa

Pikkupojat tammikuussa 2015 Ukin mökillä.

Pienet kasvaa - nopeammin kuin tajuammekaan :)

Sohva kaksioon

Uusi sohva saapui joulun alla - lähes kolmen kuukauden odottelun jälkeen. Sohva on Kuusilinnan Ilma-niminen sohva, joka on verhoiltu Lauritzonin pihkan värisellä samettikankaalla ja varustettu mustilla puujaloilla.

Uusi raikas väri piristää koko asunnon. Ja se sopii hyvin valko-mustan nukkamaton oransseihin reunatäpliin :) Vanha tummanharmaa sohva vietiin samalla kierrätykseen. Mitä se sitten tarkoittaneekin, sillä olin itse ostanut sohvan käytettynä eli se oli jo kertaalleen kierrätetty.

Tuntuu kuin talvi olisi vaihtunut kevääseen jo ennen joulua. Murukin tykkää :):) 

Lohjan Honore

Luen mielelläni Vanha mies mutisee -blogia, jossa kirjailija Hannu Mäkelä tutkailee omalla ihanalla tavallaan ”ihmisiä, kirjoja, elämää” (täällä). Blogissaan Hannu on kertonut, että hän herkuttelee usein vaimonsa kanssa Lohjan keskustassa olevassa St. Honore -kahvilassa. 

Käytyäni Lohjan Pyhän Laurin kirkossa (täällä) päätin pistäytyä lähellä olevassa Hannun Honoressa :) Mukava kuppila, jossa oli iso terassi - kevättä odottamassa - ja vitriinit täynnä toinen toistaan herkullisemman näköisiä leivoksia. Valitsin kuitenkin ”vain” mantelipullan. Tuoretta ja maukasta, kuten kahvikin.

Yli 30 vuotta vanhan kahvilan nimi St. Honore viittaa Pyhään Honoratukseen, jota pidettiin leipureiden pyhimyksenä. Ja tietty myös samannimiseen ranskalaiseen klassikkoleivokseen.

”Kirkkokahvit” pyhimyksen suojissa - ei hullumpaa :) Hyvältä tuntui ja herkulta maistui.

Kaffe ja mantelipulla

Yksi harvoista naismestareista

”Minun herran ja minun jumalan ristiin naulittiin, kuoletettiin ja haudattiin.”

Lohjan Pyhän Laurin kirkko hurmaa upeilla seinä- ja kattomaalauksillaan, kuten eilen kirjoitin (täällä). Muita koristeita tai taideteoksia kirkossa on vähän. Nykyisen alttarin edessä katseen vangitsee puinen krusifiksi ja kirkkosalin takaosaa hallitsee pääsisäänkäynnin yläpuolella olevat nykyaikaiset urut. 

Kookas ja sopusuhtainen ristiinnaulitun kuva on 1400-luvulta ja ilmeisesti valmistettu Turussa. Urkujen ja mustanpuhuvan lehterin arkkitehtoninen muotoilu on puolestaan vuodelta 1985 ja arkkitehti Ola Laihon (s.1934) käsialaa. 

Seisoessa Pyhän Laurin kirkon ovella ei voi olla huomaamatta vastapäisellä seinällä olevaa isokokoista, tummaa maalausta. Se on kirkkosalin ainoa maalaus, joka on kehystetty ja jopa tekstitetty :) Tämän nimeämättömän ja signeeraamattoman alttaritaulun on tehnyt taidemaalari Margareta Capsia, joka syntyi Tukholmassa, mutta mentyään 1719 naimisiin muutti ensin Vaasaan ja myöhemmin Turkuun. 

Pyhän Laurin kirkossa Margareta Capsian maalaus ei roikkunut tavanomaisesti kirkon kuorissa olevan alttarin yläpuolella. Keskiajalla ei ollut tapana sijoittaa vain yhtä alttaria kuorin perälle - kuten nykyisin, vaan kirkoissa oli useita pieniä alttareita eri puolilla salia. Yksi pääalttari mahdollisine alttaritauluineen vakiintui vasta myöhemmin.

Margareta Capsia (1682-1759) oli pitkälti yli 30-vuotias, kun hän synnyinkaupungissaan tutustui tulevaan mieheensä, vaasalaiseen Jaakko Gaveliniin (1685-1750). Mies oli paennut Tukholmaan Suomen puolella riehuvaa ruttoa ja isovihaa. Varmistin itselleni, että ns. isovihalla tarkoitetaan Suuren Pohjan sodan aikaista Venäjän miehitystä Suomessa (1713-1721). Huolimatta siitä, että aviomies oli kouluttautunut papiksi Margareta jatkoi työtään taidemaalarina maalaten pääasiassa alttaritauluja ja kirkonmiesten muotokuvia. Maalauksillaan vaimo ansaitsi enemmän kuin rovastiksi ylennyt miehensä, mikä 1700-luvulla oli erittäin harvinaista - tosin vaimon palkkiot kirjattiin aviomiehen nimiin.

Margareta Capsiaa pidetään Suomen ensimmäisenä naistaiteilijana ja 1700-luvun etevimpänä suomalaisena kirkkomaalarina. Olen aiemmin kirjoittanut kirkkomaalarina 1800-luvulla työskennelleestä naisesta, Aleksandra Frosterus-Ståltinista (1837-1916), jonka alttaritauluun tutustuin Karjalohjan kirkossa (täällä ja täällä).

Tykkäsin Capsian maalauksesta, joka vahvoine väreineen toi jännää kontrastia seinämaalausten levollisiin väreihin. Tosin mietitytti, olivatko kehysten suomenkieliset tekstitkin 1700-luvulta? 

Pylväiden välissä näkyy Margareta Capsian alttaritaulu.

Kiehtovan kaunis kirkko

Olen ajamassa Ukin mökiltä Salosta omaan kotiini Punavuoreen. Lohjaa ohittaessa päätän kääntyä pois pikatieltä ja käydä viimein tutustumassa Pyhän Laurin kirkkoon. Lohjan Kirkkokadulla olevaan keskiaikaiseen kirkkoon, jonka yli 500 vuotta vanhoja seinä- ja kattomaalauksia olen kuullut toistuvasti kehuttavan.

Hautausmaan ympäröimä iso harmaakivikirkko löytyy helposti. Pysäköin auton ja kävelen vanhassa kivimuurissa olevan aukon läpi kirkon ovelle. Hetken päästä avaan kauniin puisen sisäoven ja astun sisälle Pyhän Laurin kirkkoon.

Heti kirkkosalin ovella minun pitää pysähtyä ja vetää henkeä. Näin hyvin näkyviä ja hyvin säilyneitä seinä- ja kattomaalauksia en muista aiemmin nähneeni kirkossa - tai missään muuallakaan. Pikkutarkat maalaukset peittävät kirkon seinien ja kattojen lisäksi pilareita ja ikkunasyvennyksiä. Jään miettimään, miten näin iso ja komea kirkko on aikoinaan rakennettu lähes erämaahan - keskellä ei mitään.

Tai näin siis tietämättömänä kuvittelin. Oikeasti Lohjan seutu oli keskiajalla vilkas markkinapaikka Turusta Viipuriin kulkevan Kuninkaantien varrella. Asukkaita laajalla paikkakunnalla oli yli 2000 ja kaivostoimintaa oli aloitettu jo 1400-luvulla. Alueella oli useita herraskartanoita, mm. Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan omistama Laakspohjan kartanon, jossa työskenteli toistakymmentä palvelijaa ja navetassa oli lähes sata sarvipäätä. 

1400-luvun lopussa valmistuneella kivikirkolla pappiloineen oli merkittävä tehtävä vilkkaan pitäjän keskellä. Eikä keskellä ei mitään, kuten kirkkoon astuessani kuvittelin. Alkavana vuonna Lohjalla juhlistetaan jo paikkakunnan 700-vuotista historiaa :)

Lohjan Pyhän Laurin kirkko on kuin taideteos - kokonaisuus, joka on äärettömän kaunis ja yllättävän sopusuhtainen. Se ei vaikuta yhtään (liian) suurelta, vaikka se on Turun tuomiokirkon (täällä ja täällä) ja Naantalin luostarikirkon (täällä) jälkeen kolmanneksi suurin keskiaikainen kivikirkko Suomessa. Ja yksi lukuisista Pyhälle Laurentiukselle omistetuista kirkoista, joista Perniön Pyhän Laurin kirkkoon tutustuin - ja ihastuin - elokuussa 2020 (täällä). 

Holvikattoista kirkkosalia peittävät kymmenet (sadat?) maalaukset on tehty 1500-luvulla maaväreillä ns. al secco -menetelmällä. Tämä tarkoittaa, että värit on levitetty kuivalle laastipinnalle, toisin kuin freskoja tehdessä, jolloin väri levitetään kostealle pinnalle. Maalauksissa kuvataan pääosin raamatun tarinoita ja niihin liittyviä ihmisiä - alkaen luomiskertomuksesta ja päätyen viimeiseen tuomioon. Kertomus alkaa seurakunnasta katsoen kuorin oikealta puolelta ja etenee myötäpäivään päätyen kuorin vasemmalle puolelle.  

Pyhän Laurin kirkon seinämaalaukset peitettiin kalkkimaalilla 1700- ja 1800-luvun vaihteessa, koska kirkkosaliin haluttiin enemmän valoa. Myös ikkuna-aukkoja suurennettiin, mutta katossa oleviin maalauksiin ei koskettu. Maalaukset otettiin uudelleen esille vuonna 1886, jolloin vanhoja maalauksia myös vahvistettiin uudemmilla, voimakkailla väreillä. 

Onneksi 1950-luvulla kirkon ikkuna-aukot pienennettiin ja sisämaalaukset entisöitiin alkuperäiseen, keskiaikaiseen asuunsa. Käytetyt värit on aikoinaan valittu ammattitaidolla - liian räikeitä värejä välttäen, joten kuvien runsaudesta huolimatta lopputulos on levollinen eikä yhtään tukkoinen. Ei voi kuin ihailla, miten onnistuneesti ja ammattitaidolla keskiajan taiteilijat ovat kuvanneet ihmisiä, tapahtumia ja tarinoita silloisten seurakuntalaisten opetukseksi ja nykyisten turistien tutkittavaksi.

Tykkään elävistä kynttilöistä. Pyhän Laurin kirkossa jokaisen penkkirivin päässä on yksinkertainen kynttilänjalka ja siinä oikea kynttilä. Voin kuvitella, miten intiimiltä ja pyhältä kirkko näyttää, kun kynttilöiden lepattavat liekit valaisevat maalauksin koristeltua vanhaa kirkkoa :):)

Kellotapuli ja kirkon itäpääty

Siskon kaa

Sisko pyysi kanssaan Helsingin kaupunginteatteriin katsomaan modernisoitua Fannya ja Aleksandraa, jossa pääosia esittivät Elena Leeve, Olavi Uusivirta, Anna-Maija Tuokko ja Eero Aho. Paavo Westerbergin dramatisoima ja ohjaama näytelmä kesti pitkälti yli kolme tuntia. Alku oli hidasta ja vähän tylsää, jopa pitkäveteistä, mutta vauhtiin päästyään näytelmä käsitteli hienosti ja raastavasti pappisperheen sisälle piilotettua vallankäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Jopa ahdistavuuteen asti, joten ihan syystä näytelmää ei suositella alle 15-vuotiaille katsojille.

Teatteriesitystä ennen kävimme yhdessä syömässä Gastro Cafeessa. Pariin vuoteen en ole käynyt Fleminginkadulla vuosia olleessa tutussa bistrossa, josta kirjoitinkin syyskuussa 2018 (täällä). Gastro Cafe on säilyttänyt lumovoimansa. Maittavaa ruokaa, ”pehmeää” musiikkia sekä ystävällistä ja rentoa palvelua. Gastro lumosi Siskonkin - ensikertalaisen :)

Iltaa varten ravintola avattiin vasta klo 17 ja Fanny ja Aleksandra alkoi jo klo 18.30, joten pitkään herkutteluun ei tällä kertaa ollut aikaa. Tilasimme molemmat alkuun blinin ja loppuun jälkkärin :) Ja lasilliset ihanan tarjoilijan suosittamaa pinot grigio -valkoviiniä. Rypäle, jonka usein ”kitkerää” makua vierastan, mutta yllättäen tästä suosituksesta tykkäsin tosi paljon. 

Herkuttelun jälkeen kahlasimme vikkelästi sateen keskellä läheiseen Kaupunginteatteriin. Kiva seura ja kiva ilta :):)

Bliniä ja mätiä 

Vadelmaa ja salmiakkia

Sisätilat hahmottuvat

Näkymää järvelle. Maisemaikkunat ovat vinossa eikä vinouden tunne ole harhaa :)

Oikealla lasinen veto-ovi terassille ja tulevan takan ”sydäntä”. 

Näkymää terassille. Takana pilkottaa rantasaunan turvekattoa.

Takan paikka - takan rautaydin.

Keittiön ja olohuoneen matala väliseinä, joka muistuttaa entistä Itä-Helsingin kotiamme.

Näkymää keittiöstä pihalle.

Sama keittiön ikkuna pihalta päin. Takaosassa osa tulevasta terassista muovilla suojattuna.

Vielä hetki

Vielä hetken nautin kynttilöistä aamun hämärässä - lehteä lukien ja Murua rapsutellen. Vielä hetken ihailen kevyttä joulutähteä ikkunassa ja pikkuruista piparitaloa sivupöydällä. 

Tontut ja muut (vähäiset) joulukoristeet olen jo heti pyhien jälkeen piilottanut komeroihin odottamaan ensi joulua. Mutta yleensä nautin kynttilöiden valosta ja joulutähden kauneudesta vielä pitkälle tammikuuhun. Ja sitten onkin tulppaanien ja kevättalven valon vuoro. 

Valon joka jo nyt lisääntyy kovaa vauhtia. Enemmän kuin ihanaa :)

Valoa ja valkoisia liinoja

Ennen joulua Hesarin tunnettu ravintolakriitikko Anna Paljakka kehui Cafe Savoy -ravintolaa ”ilon ja ihmetyksen aiheeksi” ja antoi ravintolakokemukselleen täydet viisi pistettä (HS 21.12.22). Tuota ihmettä teki mieli mennä katsomaan, joten keksin antaa ruokafriikille Ukille joululahjaksi pöytävarauksen tuohon Eteläesplanadilla avattuun uuteen ravintolaan. Maksupuolesta lahjassa ei ollut mainintaa :):)

Tammikuisena tiistaina odottelimme Eteläesplanadin ja Kasarminkadun kulmassa Cafe Savoyn ovien avautumista. Olin varannut pöydän heti illallisajan alkuun eli jo klo 16.30, jotta Ukki ehtisi rauhassa ennen iltaa ajaa takaisin Salon kotiinsa. Tasan puoli viisi hymyilevä nuori nainen avasi ravintolan oven ja päästi meidät ja muut innokkaat jonottajat sisälle. 

Saimme mukavan kahden hengen pöydän ravintolan takaosasta, avoimen keittiön vierestä. Ihailin katutasossa olevan ravintolan valoisuutta ja avaruutta sekä klassisen rauhallista sisustusta. Cafe Savoyn valtavista ikkunoista ehti vielä hetken - ennen illan pimentymistä - tulvia ihanaa luonnonvaloa. 

Ikkunoiden alaosat oli peitetty salusiineilla, joten ruokailijoita ei näkynyt kadulle eikä toisin päin. Salusiinit olivat minulle pieni pettymys, sillä tykkään ruokailla ikkunapöydissä ja seurata ulkopuolella jatkuvaa elämää. Tosin ymmärsin, että puoliverhot lisäsivät ruokarauhaa ja korostivat ravintolan hienostunutta bistroilmettä.

Toinen ikkunoihin liittyvä pettymys oli niiden yläosaa kiertävät kultaköynnökset. Pienet, kasvunsa alussa olevat köynnökset voivat selvästi huonosti. Lehdet lerppuivat pahasti joko veden puutteesta tai liiasta vedosta. Juttelin tästä tarjoilijan kanssa, ja hän kertoi kiinnittäneensä asiaan myös huomiota, mutta kukkien hoito oli ”ulkoistettu”. Harmi, olisi tarvittu vain tikkaat ja vettä :)

Valitsimme ateriat ala carte -listalta, emmekä tilanneet neljän ruokalajin suositusmenuuta. Ukki söi alkupalaksi ankanmaksaa ja minä karamellisoitua sipulikeittoa briossileivän kanssa. Keitto pehmeine sipulisuikaleineen oli maukasta, ja annos (minulle) sopivan pieni. Ankanmaksaparfait näytti maistuvan Ukille, mutta jopa hänelle tuhtia maksaa oli lautasella liikaa. Pateeannoksesta olisi hyvin riittänyt meille molemmille - tosin en ole ankanmaksan ystävä…. 

Pääruoaksi maistoimme molemmat Anna Paljakan ylistämää hummeripastaa. Annos olikin nappivalinta. Hummerin liha oli hyvää ja erittäin hyvin valmistettua. Hummeriliemi/kreemi sen sijaan oli kokemattomaan makuuni hieman mautonta, vaikka yritin kreemiä ”arvioidessani” kunnioittaa hummerin mietoa ja hienostunutta makua.

Tapani mukaan halusin loppuun vielä jälkkärin - pehmeitä ja maukkaita päärynän paloja ja vuohenjugurttisherbettiä. Tosin ensin piti tarjoilijalta varmistaa, että sherbetti tarkoitti ”jäätelön ja sorbetin välimuotoa”. Ukki ihmetteli (hiljaisella äänellä), miksi Savoyssa tarjoillaan purkkipäärynöitä. Onneksi saatoin kertoa hänelle, että vaniljapäärynät maistuivat kaikkea muuta kuin purkista kaadetuilta. Ja hän uskoi :)

Ruokailukokemus Cafe Savoyssa oli kaikin puolin ihana. Tarjoilijoita oli riittävästi (paljon) ja palvelu oli häkellyttävän ystävällistä ja mukavan kaverillista - ei tippaakaan ylimielistä. Ehdimme asioida ainakin kolmen eri tarjoilijan kanssa, ja jokainen oli yhtä sydämellinen. Neljän-kuuden hengen pyöreät pöydät sohvineen ja lukuisat kahden hengen pikkupöydät - kaikki peitetty valkoisilla liinoilla - kutsuivat viettämään iltaa valoisaan ja tyylikkäästi ”vanhanaikaiseen” ravintolasaliin.

Koko ruokailun ajan - sisääntulosta poislähtöön - tunsin olevani tervetullut. Eli tervemenoa nauttimaan Cafe Savoyn ruoka-annoksista ja tunnelmasta, ja sivusilmällä seuraamaan ammattikokkien työskentelyä avokeittiössä. 

Ankanmaksaparfait & viikunakompottia

Hummerilinguinia, kyssäkaalia & hummerikreemiä

Päärynää vaniljaliemessä, ruusua & vuohenjugurttisherbettiä

Herkkyyttä, kauneutta ja iloa

Rakastan paritanssia, etenkin tuttuja suomalaisia lavatansseja - tangoa, foksia, hidasta valssia. Musiikin ja liikkeen ja läheisyyden yhdistelmää ei voita mikään. Etenkin niinä lumoavina hetkinä, kun onnistun vielä olemaan läsnä sekä itselleni että parilleni ja saan tunteen, että sama onnistuu myös tanssipariltani :)

Vaikka paritanssin harrastajista suurin osa on yli 50-vuotiaita ja jotkut jopa yli 80-vuotiaita, niin itse joudun väliin kamppailemaan sellaisten ajatusten kanssa, että olen liian vanha tanssin pyörteisiin ja että olen liian vanha nauttimaan tanssin suomasta läheisyydestä. Kun ajattelen asiaa järjellä ja ikään kuin itseni ulkopuolella, en koe näin. Oikeastaan ajattelen aivan päinvastoin: ”Ihanaa, että tanssi innoittaa ja tuo nautintoa vielä vanhanakin.” Mutta jostain syystä tunneminäni väliin (joskus useinkin) pelkää, että en ikäni takia enää kelpaa tanssipariksi ja että joku (se kuuluisa joku :) tuomitsee ja ajattelee, että mitä tuo vanhakin yrittää. 

Siksi oli ihana lukea tiistain Hesarista toimittaja Maija Aallon kirjoittama juttu Myllyjoutsenista (HS 10.1.23). Myllyjoutsenet ovat Helsingin Myllypurossa balettia treenaava parinkymmenen naisen ja yhden miehen porukka, josta useimmat ovat aloittaneet tanssin vasta eläkeiässä, ja osa lähempänä 80 kuin 70 ikävuotta. Siis sananmukaisesti aloittaneet tanssia balettia, eivätkä vain jatkaneet nuorempana aloittamaansa balettiharrastusta. 

He ovat halunneet kokeilla uutta. Uskaltaneet heittäytyä baletin pyörteisiin ja päästää luovuutensa valloilleen. Antautuneet tanssille, joka mielletään usein vain nuorten tai korkeintaan keski-ikäisten ihmisten harrastukseksi. 

En siis ole yksin. On muitakin vanhoja ihmisiä, jotka treenaavat ja nauttivat tanssista. 

Paritanssi antaa minulle valtavasti iloa. Ja usein koen tanssiessani myös liikkeen kauneuden, ja joskus uskallan tuntea jopa itseni kauniiksi :) Lisäksi tanssiharrastus antaa minulle jatkuvasti onnistumisen kokemuksia ja jollain taianomaisella tavalla tunteen siitä, että sekä ruumiini että sieluni ovat (edelleen) elossa.

Herkkyyttä, kauneutta ja iloa ei elämässä ole koskaan liikaa. Ei yksilöiden kokemana eikä yleisellä tasolla.

Pitkin Pietarinkatua 2

Pietarinkatu 16 

Myrskyisinä ja koleina päivinä koiralenkkini suuntautuu usein Pietarinkadun suuntaan Kaivopuiston rantareitin sijaan. Suojaan mereltä puhaltavilta tuulilta ja tuiskuilta, kuten kävelyretkiäni seuranneet ehkä tietävätkin. Viime viikkoina on taas tuiskuttanut tiheään, joten Murun kanssa olemme ahkerasti tallanneet Pietarinkadun seutuja :)

Helsingin Ullanlinnaa halkova Pietarinkatu on täynnä toinen toistaan upeimpia jugendtaloja, joita olen valokuvannut blogiini mm. loka- (täällä) ja joulukuussa 2020 (täällä). Mutta aina noista vanhoista rakennuksista löytyy uutta mielenkiintoista tai ainakin uusia kuvakulmia.

Viime viikolla tykästyin Pietarinkatu 16:n eli Alppi-nimisen asunto-osakeyhtiön porttikäytävään. Rakennuksen on 1907 suunnitellut Johan Roine (1879-?) - rakennusmestari, joka suunnitteli lukuisia kerrostaloja etenkin Etu-Töölöön. Ihastelin myös Pietarinkatu 10:n seinäkoristeita ja alakerran pikkuikkunoiden värikkäitä lasimaalauksia. Talo on valmistunut 1912 arkkitehtikolmikon - Usko Nyström (1861-1925), Albert Petrelius (1865-1946) ja Vilho Penttilä (1868-1916) - yhteistyönä. Kolmikko, jonka toimisto suunnitteli myös kadun vastakkaisella puolella olevan viehättävän Kointähti-nimisen kerrostalon (täällä). 

Onneksi on väliin tyyntä ja väliin tuulta, sillä sekä ranta- että katureitillä on puolensa. Tosin, jos olisi pakko valita, niin rantareitti ja meri taitaisivat voittaa - tai siis yhdellä sanalla voittaisivat.

Pietarinkatu 10

Propleemin jäljillä

Probleemi, 1894

Akseli Gallen-Kallelasta minulle on aina ensimmäisenä tullut mieleen hänen (vähän tylsät) Kalevala-aiheiset maalauksensa. Ihastuin niihin vasta, kun joulukuussa ensi kertaa keskityin katsomaan Kansallismuseon pääaulan komeita kattofreskoja (täällä). 

Kalevalan lisäksi Gallen-Kallela yhdistyy mielessäni Espoossa olevaan, ihastuttavaan Tarvaspään museoon, josta kesäkuussa 2019 kirjoitin blogiinikin (täällä). Rakennus on Akselin itsensä suunnittelema ”linna”, joka alkuun toimi taiteilijan ateljeena, mutta myöhemmin myös perheen kotina.

Uuden vuoden aattona kävin Kansallismuseon uudessa Akseli Gallen-Kallelasta kertovassa näyttelyssä. Ja sain tutustua paremmin tuohon vuosina 1865-1931 eläneeseen, tuotteliaaseen ja monipuoliseen taiteilijaan sekä seuralliseen ihmiseen ja hänen perheeseensä

Tykkään yllättävän paljon etsiä tietoa taiteilijoiden ja taideteosten takaa löytyvistä tapahtumista ja tarinoista. Tässä mielessä Akseli Gallen-Kallelan näyttelyssä esillä oleva Probleemi /Symposion -niminen taulu on erityisen kiinnostava. 

Alle kolmekymppinen Akseli maalasi Probleemi/Symposion -taulun vuonna 1894 keskellä intohimoista kiinnostusta Kalevalaan, mutta ennen pienen Marjatta-tyttären kuolemaa (1895), ennen Pariisin maailmannäyttelyn (1900) tuomaa kansainvälistä huomiota ja ennen pitkiä Afrikan matkoja (1909-1911). Taulusta tuli eräänlainen ryhmämuotokuva, jossa vasemmalta lukien oli Akseli seuranaan hänen kolme säveltäjäystäväänsä Oskar Merikanto (1868-1924), Robert Kajanus (1856-1933) ja Jean Sibelius (1865-1957) - keskusteluun syventyneenä ja railakkaasti ryyppäämässä. Miehet kuuluivat ns. Symposion-piiriin, johon heidän lisäkseen kuului useita aikakauden miestaiteilijoita ja joka kokoontui pääosin Helsingin ravintoloissa - usein Kämpissä - vuosina 1892-1895. Piirin johtohahmo oli muita kymmenen vuotta vanhempi kapellimestari ja säveltäjä Kajanus. 

Gallen-Kallela työsti samasta aiheesta samana vuonna kaksi erilaista öljymaalausta, joista puhutaan usein ensimmäisenä ja toisena versiona tai luonnoksena ja lopullisena maalauksena. Kumpikin versio on kuitenkin ”valmis” ja itsenäinen ölymaalaus, ja molemmat tunnetaan sekä Probleemi- että Symposion-nimellä. 

Kansallismuseon näyttelyssä on esillä teoksen ensimmäinen versio (tai luonnos), jonka nykyään omistaa Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Toinen, siistitympi versio (tai lopullinen maalaus) on alusta asti ollut yksityisomistuksessa ja sitä on erittäin harvoin nähty julkisuudessa. Gallen-Kallela kutsui maalauksensa ensimmäistä versiota myös työnimellä Kajustaflan. Ihmettelin pitkään, mitä tarkoitti Kajusta-flan, kuten sanan tavasin. Lopulta äkkäsin, että kyseessä olikin Kajus-taflan eli Kajus-taulu, mikä viittasi Robert Kajanuksen ympärille kokoontuneeseen keskusteluryhmään eli Symposion-piiriin :)

Gallen-Kallelan näyttelyssä esillä olevaa ensimmäistä versiota pidettiin aikoinaan epäsovinnaisena ja radikaalina: Neljä aikansa tunnettua taiteilijaa oli kuvattu ympäripäissään viinapullojen ja alastoman naissfinksin jalkojen ääressä. Osin tämän takia Gallen-Kallela maalasi ystävistään toisen, siistimmän version, jossa viinapulloja oli vähemmän, kaikista kännisin eli Merikanto nukkui tunnistamattomana pöydällä ja naissfinksi oli korvattu mystisellä mustalla siivellä. 

Mielenkiintoinen tarina liittyy myös siihen, miten ensimmäinen versio Gallen-Kallelan maalauksesta päätyi taiteilijalta vuorineuvos ja mesenaatti Gösta Serlachiuksen (1876-1942) omistukseen. Kummankin herran ystävä, taiteilija Eric Ehrström oli 1900-luvun alussa käymässä Gallen-Kallelan luona tämän Kalelan kodissa Ruovedellä. Oli kylmä talvi ja Eric ihmetteli outoa lämmittävää käärettä puhelimen ympärillä. Hän tunnisti sen kehystämättömäksi Probleemi/Symposion-maalaukseksi, jolloin Akseli kehotti Ericiä viemään koko käärön mennessään. Näin Probleemi/Symposion päätyi Ericille.

Eric Ehrström teki 1927 Gösta Serlachiuksen kanssa sopimuksen, jonka mukaan vuorineuvos maksoi Ericille ja tämän taiteilijavaimolle Olgalle ”eläkettä” kummankin kuolemaan asti. Aviopari puolestaan lupasi, että heidän kuoltuaan kaikki heidän omistamansa taideteokset siirtyisivät Serlachiuksen omistukseen. Ja näin Olga ja Eric Ehrströmin omistama, yli 4000 teoksen taidekokoelma - mukaan lukien Probleemi/Symposion - siirtyi 1930-luvulla Göstalle ja myöhemmin perustettavan Serlachiuksen taidesäätiön omistukseen. Ja Mäntässä olevaan Taidemuseo Göstaan, jossa vierailin elokuussa 2016 (täällä). 

Eric Ehrström (1881-1934) liittyy myös Kansallismuseoon, sillä taidetakojana ja koristetaiteilijana työskentelevä Ehrström suunnitteli ja takoi vuonna 1909 museon komeat kupariset ulko-ovet. Myös Kansallismuseon hienot ja näyttävät lasimaalaukset museon sisäportaikon ikkunoissa ovat Ehrströmin tekemiä. 

Tällä kertaa Probleemi/Symposion -maalaus johdatti minut mm. Kämpin monipäiväisiin ryyppäjäisiin, lyhyelle visiitille talviseen Kalelaan Ruovedelle ja lopulta Mäntässä olevaan Taidemuseo Göstaan, joka on lähes ainoa paikka jossa voi nähdä tuntemattomaksi jääneen taidemaalari Olga Ehrströmin (1876-1938) tuotantoa.

Taidetta, historiaa ja ihmiskohtaloita - sopivasti ja tipoittain. Ja Mummin mittakaavassa :):) 

Yksi Eric Ehrströmin kuparitaoksista (1909) Kansallismuseon ulko-ovessa.

Sepän päässä oleva luodinreikä on jälki vuoden 1918 sisällissodasta.  

Eric Ehrströmin lasimaalauksia (1925) Kansallismuseon portaikossa

Omakuva, 1897

”Till vännen Kalle Fazer från Kalela”

Aamunrepäisy 32

HS 30.11.21  :):)

Valoa kohti :)

Päivä on jo varttitunnin pidempi kuin 21.12, 

jolloin oli vuoden pimein päivä eli talvipäivänseisaus (täällä).

Uusilla piikeillä uuteen vuoteen

Vuosi vaihtui - rauhallisesti ja juhlimatta - kaksin Muru-koiran kanssa. Kävimme alkuillasta ennen kahdeksaa kävelylenkillä kiertäen Punavuoren, Ullanlinnan ja Eiran tyhjiä ja mustia - ei enää liukkaita - tuttuja katuja. Muru ei kärsi paukku-herkkyydestä, mutta väliin rakettien ääniä kuului niin tiheään, että koira käveli korvat luimussa ja pysähtymättä vetäen vain kovaa vauhtia eteenpäin. Onneksi loppumatkasta se malttoi pysähtyä pari kertaa, ja sai toimitettua välttämättömät tarpeensa. 

Olin uuden vuoden kunniaksi ajatellut ostaa uudet nastakengät, koska vanhojen nastalenkkareiden pohjista oli irronnut useampi nasta. Muuten vedenkestävät kengät olivat priimakunnossa, sillä loppujen lopuksi niitä tulee käytettyä aika lyhyen aikaa. Ja olivathan ne vasta pari vuotta vanhat. Tai näin muistin, ennen kuin tarkistin asian vanhasta blogikirjoituksestani (täällä). Postauksesta minulle selvisi, että todellisuudessa olin ostanut kengät jo tammikuussa 2015 eli peräti kahdeksan vuotta sitten. Aika todella juoksee. 

Käydessäni Viiskulman suutarissa kysäisin, josko suutari laittaa uusia nastoja vanhoihin nastakenkiin. Kyllä-vastauksen jälkeen vein vanhat nastakengät ”korjattavaksi”. Kiitos Viiskulman suutari. Aikaisemmin tänä vuonna olin samasta paikasta ostanut kenkiin tarvittaessa kiinnitettävät nastakannat - minulle koko M ja Ukille mökille viemiseksi koko XL. Nastakantoja olen käyttänyt jo vuosia, mutta kulumisen takia ne joutuu uusimaan lähes joka vuosi.

Uusilla piikeillä vuoteen 2023. Reippaasti astellen - liukastumatta :)