Kävin Isän haudalla Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Piipahdin nopeasti ja vien haudalle Hertsikan Hertasta ostamani syksyisen kukkakorin.
Pieni hautausmaa oli vielä syysväreissä - paljon keltaisia lehtiä puissa ja poluilla. Kaunista, vaikka satoi kaatamalla :) Minulla oli sadetakki, mutta ehkä sade kuitenkin pääsi häiritsemään. Minulle ei tullut yhtään tavanomaista, rauhallista ”hautistunnelmaani”, vaan ”kiire pois” pysyi päällimmäisenä ajatuksena.
Asetin kukat haudalle, harmittelin vinoa hautakiveä ja katsoin Vanhankaupunginselällä vellovia synkkiä pilviä. Ja kävelin takaisin autolle. Näin eilen…
PS. Loppua kohti sade rauhoittui, kuten valokuvat todistavat :)
Inna-Anni! Hautausmaasaari on minulle myös muistojen paikka. Monet koulutoverini, opettajani rehtoria myöten on sinne haudattu. Kävin viime vkolla sateessa vanhempieni haudalla. Saareen tutustuin jo v. 1960, hoidin eli kitkin rikkaruohoa hoitamattomilla haudoilla. Nyt hautausmaa on paljon paremmassa hoidossa kuin silloin. Pienestä vieressä olevasta Varjosaaresta (ent. Pikku Pässi) on kirjailija Maarit Verronen kirjoittanut kirjan. MK
VastaaPoistaHei MK, me kaikki Kuliksen käyneet törmäämme nykyään Leposaaren hautausmaalla entisiin koulutovereihimme ja opettajiimme, kuten 1960-luvulla Kulosaaren yhteiskoulun käytävillä. Hämmentävää, miten nopeasti aika kuluu ja miten selkeitä 60-luvun muistot ovat.
PoistaKaikki muistamme vanhan puolen korkean keskusaulan, jossa jokaisella oppilaalla oli oma lokeronsa tavaroita varten - ei seinässä vaan pitkien penkkien istuinosan alla - oppikoulun ekaluokkalaiset ekassa rivissä ja nuo pelottavan vanhat kahdeksasluokkalaiset korkealla viimeisessä rivissä.
Terv InnaVaara