Vuosi meni

Vuoden vaihdetta odotellessa pienet poltti vanhanaikaisia tähtisäteitä,

ja suuret kuunteli järven jään upeaa konserttia.

On the rock

Rantavahti

After Chr

Joulu oli aurinkoinen, lämmin ja tuulinen. Lumeton ja täysikuinen. Eli tositosi kaunis! Sunnuntaina kaupunkikotiin kokoontui Ukin ja Mummin iloksi koko revohka (paitsi Balin lämmöstä nauttiva Opiskelijatyttö Poikakavereineen): Äitimuori Jusseineen, Esikoinen perheineen, Opiskelijapoika Tyttökavereineen sekä Lontoontyttö ja Juniori. Tyhjennettiin oma ja Esikoisen jääkaappi joulun jämistä, ja nautittiin yhdessä runsas ja herkullinen rääppiäispäivällinen:

Bataattikeittoa mätipaahtoleipien kanssa

Kinkkua, lanttulaatikkoa ja rosollia

Graavilohta ja graavisiikaa sekä sitruunalohta

Avokadokurkkusalaatti ja tomaattisalaattia

Juustoja, taatelikakkua ja jäätelöä

Ja lopuksi portviiniä: Ferreiran Late Bottled Vintage Porto 2010

Bataattikeitto on maukas ja helppo: Kilo bataattia, 2-3 isoa sipulia pieninä lohkoina, 3-4 valkosipulin kynttä pilkottuna, 2 kasvisliemikuutiota ja 1-1,5 l vettä keitetään ja soseutetaan. Lisätään 1-2 dl kermaa ja 1 dl valkoviiniä. Maustetaan 1/4 tl valkopippurilla, 1/2 tl timjamilla ja tarvittaessa suolalla.

Joulukissa

Lapsuudenkodissani ei ollut koiraa. Meillä oli Kissa. Ensimmäinen oli mustavalkoinen maatiaiskissa Topikatti, jonka Veli eräänä päivänä kantoi naapurista kotiimme. Veli oli ystävystynyt rivitaloomme muuttaneen amerikkalaisperheen Patrick-pojan kanssa, ja ystävyyttä hierottaessa Patrick antoi Veljelle yhden perheen kissanpennuista.

Meidän lasten iloksi Topikatti sai jäädä perheeseemme. Topikattia seurasi kirjavaturkkinen Hessu, jonka isä 1960-luvun lopulla ikuisti perheen joulukorttiin.

Tapanin tähdet

Joulu mökillä

Suurperheen mittakaavassa pienellä porukalla, kun paikalla olivat Ukin ja Mummin lisäksi vain Juniori ja Lontoontyttö sekä Opiskelijapoika tyttökavereineen. Mutta perinteitä ylläpidettiin: Enkeli taivaan tunnelmallisessa Suomusjärven puukirkossa (täällä), nais- ja miesvuorot kynttilöin valaistussa saunassa, pöydässä Ukin loihtimaa sitruunalohta ja Äitimuorilta saatua suklaata sekä lahjapaketeissa yöpukuja (roosaa Tyttökaverille ja mustaa Lontoontytölle) ja kirjoja (mm. Laura Lindstedtin Oneiron, Linda Liukaan Hello Ruby ja Suomen Lasimuseon näyttelykirja Timo Sarpaneva - Taidetta lasista). Ja tietenkin Pikkupoikien valokuvat lasiraameissa.

Puolelta päivin ihasteltiin keväistä (?) luontoa, jota aurinko ja kuusenkynttilät valaisivat.

Tonttuja liikkeellä

Askel valssiin

Eilen hidasta valssia. Jouluvalmistelujen takia miehiä yllinkyllin. Naiset kokkaa, miehet tanssii... Alkuun vaihtojonossa jopa kymmenen miestä. Pitkästä jonosta johtuen yhden viejän kanssa ehti tanssia vain vajaa kierroksen eikä ehtinyt edes kunnolla valssin alkuun.

Pirjo opetti ihanan, lähes paikallaan tehtävän valssikiemuran, joka vaatii hyvää viejää. Ensin oikean käännöksen alku (yks,kaks, kol), sitten nainen astuu oik eteen (yks) miestä kohti, vas sivulle ja oik jalka vedetään hitaasti vasemman viereen (kaks, kol) ollen koko tahdin alhaalla, ei siis valssinousua. Sitten tavallinen valssiaskel eli nainen oik taakse, vas sivulle ja oik viereen (yks,kaks,kol), minkä jälkeen kumpikin jää seisomaan päkiöille. Sitten nainen ottaa vasemmalla keinuaskeleen eteenpäin miestä kohti (yks) palaten takaisin oikean jalan päkiälle (kaks) ja astuu takaisin vas jalan päkiöille (kol), jalkojen jäädessä auki ja kääntyen miehestä hieman vasemmalle. Sitten nainen astuu ohitusaskeleen oik jalalla (yks) ja mies kääntää naisen rinnalleen naisen kääntyessä päkiöillään (kaks, kol). Lopuksi nainen astuu vas jalalla (yks) kääntyen oik päkiöillä takaisin miehen eteen (kaks,kol). Sattui hyvä tuuri, kun askellusta harjoitellessa parinani oli nuori taituri, jonka viennissä oppiminen oli helppoa.

Jouluja toivotellessa Pirjo sanoi minun oppineen yllättävän nopeasti tanssien perusaskeleet. Eri mummi kuin pari vuotta sitten. Otin kehut hykerrellen vastaan.

Iltalenkin ilo

Pitkästä aikaa törmäsin eilisellä koiralenkillä viime keväänä samoilla kulmilla kuoriutuneeseen joutsenpoikueeseen (täällä). Viidestä poikasesta neljä on vielä hengissä. Komea näky joulukuun hämärtyvässä päivässä.

Liekö lämpimät ilmat häirinneet lintujen etelään lähtöä?

Joulustressiä?

Viltin alla Mummin tanssista väsyneet jalat.

Missä Ukki?

Töpöhäntä ja sen serkku.

Joulusiivous

Mummi kirkossa

Kirkko ja kirkonmenot eivät kuulu arkeeni. Häiden ja hautajaisten lisäksi kirkossa tulee käytyä lähinnä konserteissa ja lyhyissä joulumatineoissa. Keskiviikkona poikkesin keskellä päivää yksin Helsingin Tuomiokirkkoon, jossa oli Arkipäivän kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuus. Kirkko oli valoisa, lämmin ja kaunis. Vieressä istunut keski-ikäinen nainen hymyili tervehdykseksi. Ison joukon keskellä tuttuja joululauluja oli mukava laulaa. Seiskan äänellä mahtui häpeämättä mukaan. Tuntui hyvältä.

Hyvän "yksin, mutta yhdessä" -kokemuksen pilasi yhteislaulun välissä papin (?) pitämä lyhyt puhe. Sanahelinää ja teologisia fraaseja joulukiireestä. Ärsyttävän mitäänsanomatonta puhetta. Luulen, että kirkon yhteislaulutilaisuuksiin osallistuu minun lisäksi muitakin harvoin kirkossa käyviä ihmisiä. Jos tilaisuudessa puhutaan, puhe pitäisi valmistaa huolella ja ajatuksella - yleisö huomioiden. Oiva mahdollisuus näyttää  "ulkopuolisille", mistä nykykirkossa puhutaan. Ainakin keskiviikkona kirkko näytti toistavan samoja "kiire pilaa joulun" -löpinöitä kuin pyhäkouluaikanani 1960-luvulla.

Kirkko ja kaupunki -lehdessä (48/2015) oli Anu Heikkisen kirjoitus melkein samasta aiheesta. Terveisiä ulkopiiristä otsikoidussa jutussa kerrottiin helsinkiläisestä Paula Niemestä, joka ei aiemmin kirkon tilaisuuksista pahemmin välittänyt. Hän päätti selvittää itselleen missä kirkko kulkee ja osallistui vuoden ajan joka sunnuntai jumalanpalvelukseen. Vuoden lopussa Paula Niemi kommentoi, että hänen kuulemansa saarnat jäivät kauas arkitodellisuudesta. Hän toivoi saarnoihin lisää potkua ja kirkolta enemmän rohkeutta ja arvojohtajuutta.

Onneksi viime syksynä sain osallistua tilaisuuteen, josta surullisuudestaan huolimatta jäi hyvä muisto. Ukin monivuotisen työtoverin hautajaisissa Hietaniemen uudessa kappelissa pappi puhui ymmärrettävästi ja lohduttavasti - ihmisenä ihmisille. Kuolemaa kunnioittaen ja elämästä kiittäen. Siunaustilaisuudesta lähdin kuollutta ystävää muistellen ja oman elämäni valintoja ajatellen. Rauhoittuneena.

Buggin askel?

Buggin jännä askellus on edelleen hukassa, vaikka sitä sekä tiistain että keskiviikon treeneissä harjoiteltiin. Eilisissä jatkotreeneissä harmittelin asiaa parikseni osuneelle miesassarille, joka totesi: "Niin se tuntuu vielä olevan lähes jokaisella näissä treeneissä olevalla". Eli en ole yksin. Mutta silti harmittaa, kun seuraa askelluksen osaajia. Heillä liike näyttää niin vaivattomalta ja helpolta. Nilkan taivutusta, pientä alhaalla pysyvää niiausta ja pyllyn pyöritystä... Ja tanssin iloa!

Susan eilisiä vinkkejä: Jokainen askel rullattaan joustaen päkiältä kantapäälle toisen jalan noustessa hieman irti lattiasta. Myös eteenpäin astuttaessa mieluiten päkiän kautta; voi halutessa astua myös kantapäällä, kunhan muistaa paunssin. Etukenossa. Kantapää käy joka askeleella kevyesti lattiassa.

Erinomaisessa Paritanssipäiväkirja-blogissa (täällä) buggin askellukseen annetaaan seuraavia niksejä:

Tanssi suuntautuu alaspäin, nilkat tekevät kovasti töitä ja naisen perusaskel on hyvin pieni. Kaiken pohjana on tahdin ykkösellä ja kolmosella oleva käsien veto-työntö -liike. Kädet eivät ole 90 asteen kulmassa, vaan suorana alaviistossa. Vienti tapahtuu pienin liikkein ja vartalon liikkeet ovat tärkeässä roolissa.

Ylävartalolla saa myös elävyyttä tanssiin painottamalla tahdin ykköstä ja kolmosta. Olkapää seuraa lantion mukana taka-askeleessa. Vastapäivään pyörähdyksen jälkeen oletuksena on aina, että nainen jatkaa eteenpäin. Myötäpäivään pyörähdyksessä homma menee toisinpäin.

Ilmeisesti vain harjoitus ja harjoitus ja harjoitus tekee mestarin. Malttia mummoseni! Seuraanhan jo hyvin buggin vientiä ja taidan monet koukeroisetkin kuviot.

Nostetaan toisia

Merete Mazzarella meni uudelleen naimisiin vähän alle seitsemänkymppisenä. Kirjassa Auringonkissan vuosi (Tammi 2015) hän puhuu mm. rakkaudesta. Mereten ja L:n vihkipappi pohtii rakkautta hääparin pienillä juhlapäivällisillä sanomalla: "Minusta kyse on siitä, että ollaan kiinnostuneita toisesta ja hänen ajatuksistaan. Että nostetaan toisiaan ja annetaan toisilleen tilaa." Merete lisää, että kyse on myös "toisen yksityisyyden kunnioittamisesta, erojen hyväksymisestä".

Nostetaan toisiamme, annetaan toisillemme tilaa ja hyväksytään toistemme eroavaisuuksia. Puree minuun...

Kohtaaminen

Joulun aloitus

Perheemme Jouluaika alkoi eilen. Ruokapöytä peitettiin joululiinalla, pöytä käännettiin ja jatkettiin, jotta parhaimmillaan 12 jouluvierasta mahtuu saman pöydän ympärille. Esikoinen toi pikkupoikien kanssa rakentamansa piparkakkutalon, joka asetettiin kunniapaikalle takan päälle - suojaan koirilta.

Eilen ruokailijoita oli kahdeksan plus pikkupojat. Herkuteltiin ennakkoon, sillä Opiskelijatyttö ja Poikakaveri lähtevät keskiviikkona kuukaudeksi Balille. Hyvin mahduttiin ja juttua riitti. Mummin uudet kokeilut - tuorehernekeitto ja sitruunakakku - olivat yllättäviä herkkuja. Muuten pysyttiin aika tavanomaisessa:

Tuorehernesosekeitto - yllättävän makeaa ja maukasta

Savulammasta - ihan ok, parempaakin on saatu

Punajuurivuohenjuustolaatikko - jännää, kermaista ja täyttävää

Bataattilaatikko - mautonta ja vetistä

Minttujugurttikastike - kevyttä, raikasta ja hyvää

Lämmin punaviinikastike - tummaa ja täyteläistä

Lehtisalaattia - kevyttä ja tuoretta (olen haka salaatinlehtien valinnassa)

Sitruunakakku pistaasipähkinöillä - makeaa, kosteaa ja hyvää

Maanantaiaamuna herätessä olohuone oli täyttynyt ihanasta piparkakun tuoksusta. Keittiössä odotti puolet tiskivuoresta - illalla oli purettu pahimmat. Mutta Jouluradion tahdissa siitäkin selvitään.

Jouluksi kotiin

Yllätys Korkeavuorenkadulla.

Tonttuja riittää

Tonttuja riittää ainakin Hakaniemen hallin toisen kerroksen lahjatavaraliike Lahjaduossa. Pari kuvan kaunista kangastonttua koristaa Mumminkin joulukotia (täällä).

Lahjaduon ystävällisten myyjien kanssa tulee aina ohi mennessä vaihdettua pari sanaa. Viimeksi käydessämme sattui olemaan pikkupojan synttäri (minkä hän suureen ääneen kuulutti), ja eikös myyjätäti löytänyt tiskin alta pojalle pienen yllätyslahjan. Lähtiessämme ilahtunut pikkupoika totesi: "Sinua me tullaan sitten katsomaan huomennakin."

Naparetki makuuni

Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani (Like 2015) on hurmaava ja taitavasti työstetty, Petri Stenmanin suomentama tietokirja. Kirja, joka on paljon enemmän kuin tietokirja. Pohjimmiltaan Naparetki on kirja intohimosta. Mutta myös dekkari, jossa tappaja selviää viimeisillä sivuilla. Ehkä. "Kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254." 

Uusma on ruotsalainen 49-vuotias lääkäri, kuvittaja ja kirjailija, jolle vuoden 1897 Andreen naparetkikunta ja sen kohtalo on ollut monivuotinen pakkomielle. Kolme tukholmalaismiestä, jotka katosivat yli sata vuotta sitten matkatessaan vetykaasupallolla Pohjoisnavalle. Heidän jäännöksensä löytyivät yli 30 vuotta myöhemmin, mutta yrityksistä huolimatta selvää kuvaa retken tapahtumista ei ole saatu.

Uusman kirja liikkuu hienosti kahdessa eri ajassa. Kokemattomien retkeilijöiden henkilökohtaisia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä sekä kirjailijan seikkaperäisiä tutkimuksia, matkoja ja tunteita vuosien saatossa hänen porautuessaan yhä syvemmälle miesten elämään ja kuolemaan sekä retken tapahtumiin.

Selatessa lähes 300 sivuista kirjaa se tuntuu aluksi sekavalta erivärisine sivuineen ja erilaisine fontteineen, mutta lukiessa kirja yllättää loogisuudellaan. Sekalaisuus muuttuu yllättäen selkeydeksi. Ja aluksi epämääräisiltä näyttäviä vanhoja valokuvia lukija alkaakin tutkia innostuneena.

Minut Bea Uusman kirja lumosi täysin. Olenhan - itse nojatuolia ja turvallisuutta rakastavana - intohimoinen seikkailijoiden ja naparetkien ystävä (täällä ja täällä). Ja ihailen ihmisiä, jotka ovat intohimoisen innostuneita jostain yllättävästä, jopa oudosta asiasta. Kuten kolmen 1800-luvulla eläneen miehen epäonnisesta naparetkestä.

Pögötti

Kuvassa isä, minä, äiti ja Sisko kesällä 1956. Perheen autona oli siniharmaa, neliovinen Peugeot 206, joka vuonna 1962 vaihtui vaaleaan, pitkäperäiseen Peugeot 403 -autoon. Jälkimmäinen ostettiin säästösyistä viisi takaikkunaa peitettyinä. Tällööin auton sai rekisteröidä pakettiautona, ja ymmärtäkseeni pakettiauton autovero oli selvästi pienempi kuin henkilöautosta maksettava. Ikkunoiden peitteet sai poistaa 6-12 kuukauden käytön jälkeen, joten alkuun me lapset istuimme takapenkillä ulos näkemättä. Muistaako kukaan?

Rusetit ja rusettinauhat olivat pikkutytöille tärkeitä, etenkin 1950-luvulla. Niitä oli monen värisiä ja levyisiä - aamulla valittiin mieleinen. Äitimme oli käytännöllinen työssä käyvä nainen, eikä meillä siskon kanssa ollut pitkää tukkaa eikä lettejä. Mutta rusetit sai ja piti olla! Niistä kauneutta rakastava äitimmekin piti.

Joulua kohti 1

Hankin ohuesta metallilangasta tehdyn kranssin kolme vuotta sitten Ornamon myyjäisistä (täällä). Kranssi pikkuruisine lasihelmineen koristaa sisääntuloamme ympäri vuoden. Joulun aikaan lisäilen siihen jouluisia koristeita. Mitä milloinkin: tonttuja, havuja, palloja. Tänä vuonna keksin kukkakaupasta marjaisan mistelioksan, jonka sidoin joulunpunaisella silkkinauhalla kranssiin. 

Metallisesta ovikoristeesta tuli jouluinen, herkkä ja tyylikäs. 

Lyhdyt esiin

Pestynä ja puunattuna jokainen löysi paikkansa portin ja sisääntulon ympäristöstä.

Kirjalöytöjä

Lauantaina ennen myrskyä piipahdin Korkeavuorenkadun antikvariaatissa (täällä). Löysin pari oivaa joululahjakirjaa itselle ja läheisille, mutta ne paljastan vain Joulupukille.

Omaan kirjahyllyyn jäävä, todellinen löytö oli Kirsi Kunnaksen Puupuu ja Käpypoika (WSOY 1972), joka maksoi kahdeksan euroa. Vuonna 1956 ilmestynyt Kunnas-suosikki Tiitiäisen satupuu ei minuun koskaan iskenyt täysillä, vaikka kirjaa lapsilleni luinkin. Sen sijaan Puupää ja Käpypoika sulattaa minut. Metsästä, eläimistä ja puutiaisista kertovat fantasiarunot lumoavat. Viehätyn myös tavasta, millä 38-sivuisen kirjan erilliset runot nivoutuvat toisiinsa - seuraava runo alkaa siitä mihin edellinen päättyy. Lisäksi kirja on kauniisti taitettu ja mukavasti nidottu, ja paksuja sivuja on mukava käännellä. Värikkäät kuvat on piirtänyt kirjailijan 13-vuotias poika Martti Syrjä, joka nykyään tunnetaan muusikko Eppu Normaalina. Parempaa pikkulasten kirjaa saa hakea!

Lisäksi löysin kymmenellä eurolla Tauno Karilaksen 1960-luvulla lyhentäen suomentaman Robinson Crusoe -kirjan (Valistus 1965). Lahja-asuisen (kuten takakannessa mainitaan) ja 259-sivuisen kirjan harvat kuvat on piirtänyt taidemaalari ja graafikko Yrjö Könni. 

Englantilainen Daniel Defoe (1660-1731) kirjoitti Robinsonin jo 1719, ja Wikipedian mukaan kirjasta tuli maailman ensimmäinen bestseller. Suomeksi kirja ilmestyi 1847 Otto Tandefeltin kääntämänä nimellä Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänwaiheet. Tandefelt on Kansalliskirjaston mukaan kirjoittanut ja kääntänyt kymmenkunta muutakin kirjaa ja opasta, mm. vuosi aiemmin ilmestyneen Täydellinen tieto kuinka saadaan enemmän ja parempaa woita kuin tavallisesti - Suomen emännille hyödyksi.

Robinpoika jää Mummin hyllyyn odottamaan pikkupoikien kouluikää, jolloin Mummi aikoo lukea kirjaa pojille ääneen. Minusta myös lukutaitoisille lapsille - ja miksei aikuisillekin - on kiva lukea ääneen. Erilaista kuin hiljaa yksinään lukiessa - niin lukijalle kuin kuulijalle.

KotiKärppä

Muru samoissa maisemissa, joissa pari päivää sitten äkkäsin oikean kärpän (täällä). Suittuna ja siistittynä, sillä viime lauantaina Parasystävän tyttären kaveri käytti useamman tunnin Murun turkin selvittämiseen ja ajamiseen. Korvatkin puhdistettiin ja kynnet lyhennettiin. Upea tuli kuten kuvasta näkyy!

Sain mukavalta ja topakalta nuorelta naiselta tukun turkin kotihoito-ohjeita, joten nyt täytyy Mummin ryhdistäytyä. Vie vain pari minuuttia päivässä...

Kuuntelenko?

Toimittaja Riitta Nykäsen juttu kuuntelun vaikeudesta vanhassa Eeva-lehdessä puhuttelee minua edelleen. Alla juttu hieman lyhennettynä.

Ei ole helppo kuunnella erilaisella temperamentilla varustettua ihmistä. Nopea hermostuu helposti hitaaseen ja perusteelliseen puhujaan. Rauhallista sanailijaa saattaa puolestaan ärsyttää liian tehokas tempo. Vaikeaa on myös kuunnella eri mieltä olevaa puhekumppania.

Hyvä kuuntelija ei keskeytä toista, vaan jaksaa kuunnella loppuun asti. Onko mikään rasittavampaa kuin tulla keskeytetyksi niin, että kuulija ryhtyy puheisiin jonkun muun kanssa ja palaa hetken päästä asiaan näennäisen anteeksipyytelevänä. Tai näplää välillä älypuhelintaan. Tilaisuus kuulla ja tulla kuulluksi on menetetty. 

Kohtaamisesta tulee arvokas, kun on aidosti läsnä ja katsoo puhujaa silmiin. Kelloaan vilkuileva ja haukotteleva keskustelukumppani kertoo jo eleillään, ettei hän ole oikeasti kiinnostunut. Näe ja koe toinen, ja yritä unohtaa hetkeksi itsesi. Älä luokittele, äläkä tuomitse. Älä heti tyrkytä neuvoja. Unohda uskomuksesi, käsityksesi ja ennakkoluulosi. Äläkä kuvittele tietäväsi etukäteen, mitä toinen tulee sanomaan.

Jokainen kohtaaminen voi olla merkittävä ja ainutlaatuinen, jos sille antaa mahdollisuuden: suhtautuu keskustelukumppaniin kuin odottaisi hänen antavan jotain arvokasta, ainutlaatuista ja tärkeää.


Samasta asiasta huomaan kirjoittaneeni myös runsas vuosi sitten (täällä). Eli minulle tämä on erityisen tärkeä juttu. Sellainen asia, johon määrätietoisesti pyrin - onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin - ja johon toivon kaverinkin pyrkivän.

Jos emme Ukin kanssa keskity satasella, niin yhteen edelleen lyödään, sillä Ukki on käänteissään nopea ja helposti kyllästyvä ja minä hidas ja perusteellinen. Kuuntelun perustaidot unohtuvat herkästi kummaltakin. Mutta kuten tanssiessa olen huomannut, niin vanhakin voi oppia.

Pikkuriikki

Helsingin Herttoniemi 2.12.2015

1960-lukua Kulosaaressa

Kulosaaren koti (täällä) ennen 1960-luvun lopussa tehtyä Suurta remonttia. Kuvassa lattialla minun lisäkseni Sisko ja Veli sekä Tampereella asuneet serkkupojat Jussi ja Eero. Istumassa nojatuolissa Äitimuori ja sohvalla Anneli-täti - serkkujen äiti.

Lapset makaavat Äitimuorin tekemällä sinisävyisellä nukkamatolla. Maton päällä Äitimuorin kotoa saatu ns. tupakkipöytä, joka nykyään on Siskon kauniissa kodissa. Edessä vasemmalla näkyy anopinkielen suippoja lehtiä - vakikukka joka kodissa noina vuosina.

Meillä tytöillä on Alma-mummin kutomat villatakit ja pikkuveljellä tyylikäs Marimekon paita. Ja avaimet kaulassa.

Valssaten

Maijan valssiopissa Käpylän Karjalatalolla. Paljon porukkaa, vähän osaavia viejiä. Maija muistutti, että valssi ja hidas valssi ovat kaksi täysin eri tanssia - hidasta valssia opetellessa kannattaa unohtaa perusvalssin askellus. Hitaan valssin keskiössä on pitkä, viipyvä kakkosaskel. Ja ykkösaskel otetaan suoraan menosuuntaan (nainen yleensä suoraan taakse) - myös etenevässä askeleessa.

Naisen vasen kämmen voi olla miehen yläselässä lapaluun päällä tai vaihtoehtoisesti levätä kevyesti miehen oikean olkapään päällä.

Pumpulikäännös alkaa oikean käännöksen alkuosalla, jonka mies aloittaa oik jalalla kääntyen omalle oikealleen (yks, kaks, kol). Tämän jälkeen miehen selkä ja naisen rintamalinja on menosuuntaan. Naisella paino vas jalalla. Seuraavaksi nainen astuu oik jalalla suoraan eteenpäin (nel) valmistautuen käännökseen. Sitten nainen kääntyy päkiöillään astuen ensin vasemmalla ja sitten oikealla jalallaan ja kääntyen omalle oikealleen oikean kätensä alitse liikkuen samalla menosuuntaan miehen ohi (viis, kuus); päätyen alas vas jalalle selkä menosuuntaan (yks) - koko käännös yhteensä puolitoista kierrosta - ja lopuksi oik jalalla viistosti taakse (kaks) ja vas jalka viereen (kol).

Ja sitten nainen vaan liitelee kevyesti miehen viennissä ja tukevassa raamissa:):)

Aika aikaa kutakin

Kuten monesti olen maininnut elämäni keskiössä hyörii kaksi suloista pikkupoikaa - Esikoisen vuosina 2010 ja 2012 syntyneet vekkulit. Pojat asuvat vanhempineen itäisessä kantakaupungissa ja saamme Ukin kanssa olla tiivisti mukana nuoren perheen elämässä. Tai sanotaanko sopivasti - puolin ja toisin.

Koska pikkupojat ovat oleellinen osa elämääni, he ovat näkyneet ja kuuluneet ajoittain myös blogissani. Kun vanhempi pojista täytti marraskuussa viisi vuotta, jäin miettimään, kuinka kauan Mummin on sopivaa kirjoittaa poikien elämästä omassa blogissaan.

Päädyin viiteen ikävuoteen. Esikoulun aikana ja viimeistään ekalla luokalla pojat ja heidän kaverinsa oppivat lukemaan, ja ala-asteella poikien netin selailu saattaa lisääntyä. En halua, että pojat tai heidän kaverinsa löytävät itsestään kuvia tai juttuja - positiivisiakaan - joita joku muu on heistä kirjoittanut ja tavallaan luvatta.

Nyt vanhempi pojista on ohittanut tuon kriittisen iän. Vaikka tarkat sepustukset pikkupoikien elämästä blogissani vähenevätkin, molemmat pojat säilyvät ja tulevat aina säilymään elämäni keskiössä.