Väriä ja lämpöä Fotografiskassa

Miles Aldridge: Chromo Thriller, 2012

Palatessani Tartosta Tallinaan juna saapui päärautatieasemalle, joka on lyhyen kävelymatkan päässä Telliskivi-keskuksesta. Matkalla äkkäsin, että Fotografiska-valokuvamuseo on juuri Telliskivessä ja minulla peräti neljä tuntia ”tyhjää” aikaa ennen laivan lähtöä kohti Helsinkiä. Joten eikun sinne :)

Fotografiskassa oli kaksi ihanaa ja mielenkiintoista valokuvanäyttelyä. Toisen kerroksen oli vallannut Miles Aldridge ja Virgin Mary, Supermarkets, Popcorns -niminen näyttely. Yli 50 Aldridgen (s.1964) valokuvaa vuosilta 1999-2020. Tykkäsin tosi paljon. Värikylläistä pop-tyyliä. Huumoria ja ironiaa. Oivalluksia arjesta ja juhlasta - elämän tyhjyydestä ja merkityksestä. Surumielisyyttäkin. Pohdintaa naiseudesta ja naisen (ja miehenkin) roolista.

Museon kolmannen kerroksen puolikas puolestaan oli täynnä lämpöä, inhimillisyyttä ja elämää. Erilaisuuden ja toiseuden hyväksymistä. Ihastuin venäläissyntyisen Snezhana Von Budingen-Dyban (s.1983) valokuviin parikymppisestä Sofiesta ja tämän elämästä valokuvauksellisessa, vanhassa maalaismiljöössä saksalaisessa pikkukaupungissa.

Onneksi äkkäsin Telliskiven Fotografiskan. Tykkäsin ja nautin.

A Drop of Red, 2002

Self Portrait, 2011

Sofie with her mother in the field, 2020

Sofie in the poppy field with her boyfriend Andy, 2018

Sofie and Barbara, 2019

Lasilinnan lämpöä

Tartossa yövyin kaksi yötä hotelli Lydiassa. Oiva valinta, johon olin tosi tyytyväinen. Raatihuoneen takana ja rehevän Toomemäen rinteellä Pirogovin puiston reunalla eli sekä ydinkeskustassa että luonnon helmassa.

Lydia on avattu 2016, ja se koostuu kahdesta osasta. Majoitushuoneet sijaitsevat pääosin modernissa uudisrakennuksessa, mutta hotellin vanha osa on uudistettu entisestä asuinrakennuksesta. 1900-luvulla talossa asui Lydia Grunmann Holm -niminen henkilö, minkä mukaan hotelli keksittiin nimetä Lydiaksi ja hotellin toisessa kerroksessa oleva ravintola Holmiksi :)

Hotellissa oli onnistuttu eristämään käsienpesut ja beauty-hommat kivasti lasiseinällä majoitushuoneesta, vaikka sekä suihku että wc olivat erillisten ovien takana omissa ”komeroissaan”. Toimiva ja tyylikäs ratkaisu.

Kodikkaat ja kauniisti kalustetut huoneet. Ystävällinen palvelu sekä hyvä ja monipuolinen aamupala. Lydia oli (lähes) kaikkea, mitä lyhytaikaiselta hotellimajoitukselta toivon. 

Kuppiloita, kukkia ja kirkkoja

Kakkukauppa Mandel Veski-kadulla

Viime viikolla piipahdin Tartossa, jossa vietin yhden kokonaisen päivän (täällä). Aamupäivä kului kävellessä, kuten kirjoitin (täällä), ja iltapäivä - kuinkas sattuikaan - jatkui samoissa merkeissä. Kunnes minulle tuli totaali stoppi.

Olin lukenut että kaupungissa olisi mukavia kuppiloita, joista yhteen törmäsinkin heti aamupäivällä etsiessäni Villa Tammekannia - Koogipood Mandel Veski-kadulla Tarton katolisen kirkon vieressä. Herttainen pieni kakkukauppa, jossa pääsin henkilökunnan vessaan - onneksi - ja herkuttelin sokerisella kierrepullalla. 

Iltapäivällä pullahiiri-mummin oli pakko käydä kakuistaan kuuluisassa kahvila Wernerissä Raatihuoneen kulmilla. Kondiittori Johan Wernerin vuonna 1895 perustama ”hienostokuppila” oli vastakohta aamupäivän Mandelin pikkupuodille. Erilaisia, mutta mukavia molemmat. Paitsi että Wernerin suklaaleivos vei pullahiiri-mummin kielen :)

Leivostelun jälkeen eksyin kiertelemään parin korttelin päässä Lai-kadulla olevassa yli 200 vuotta vanhassa yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Toivoin (ja jopa uskoin) näkeväni (paljon) hortensioita, joista upeimmat lajikkeet kukkivat juuri syyskesällä. Mutta yhtään en nähnyt tai ainakaan en löytänyt - en tiedä miksi. Onneksi puutarhapolulleni sattui muita syyskukkia…

Puutarhan lähellä oli pari kirkkoa, joista toiseen - Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin - törmäsin sattumalta ja toinen - Johanneksen eli Jaanin kirkko - oli ennakkolistallani (täällä). Näistä ensimmäinen oli ortodoksinen ja toinen luterilainen kirkko. Komeita kivikirkkoja molemmat.

Virossa on kaksi ortodoksista kirkkokuntaa. Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraali kuuluu jäsenmäärältään pienempään eli apostoliseen ortodoksiseen kirkkoon, joka toimii Konstantinopolin patriarkaatin alaisena. Toinen ortodoksikirkko on Moskovan patriarkaatin alainen Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksinen kirkko, joka on suurin maassa toimivista kirkkokunnista. 

Vaaleaksi rapattu, mutta kovin rapistunut Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraali vihittiin käyttöön 1783. Viron lainsäädännön kukaan apostolinen ortodoksinen kirkko on se kirkkokunta, joka jatkaa ennen toista maailman sotaa toiminutta Viron ortodoksista kirkkoa. Tästä johtuen maan vanhat ortodoksiset kirkkorakennukset, kuten tämä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraali, kuuluvat heille. Katedraali oli käydessäni kiinni ja ymmärtääkseni muutenkin suljettu turisteilta.

Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraali on viron kielellä Jumalaema Uinumise katedraal ja sitä kutsutaan myös Uspenskin tuomiokirkoksi. Netistä opin, että Uspenski tulee slaavin kielisestä sanasta uspenie, ja se tarkoittaa kuolonuneen nukkumista, poisnukkumista, kuolemista.

Läheltä löytyvä luterilainen Johanneksen kirkko (Jaani kirik) oli auki ja oikein kutsui yleisöä ja turisteja. Kirkko on alkujaan rakennettu 1300-luvulla, mutta nykymuotonsa se on saanut vasta myöhemmin monessa eri rakennus- ja korjausvaiheessa. Viimeiset, vuosia kestäneet korjaustyöt päättyivät vasta 2005. 

Johanneksen kirkko on tunnettu sadoista terrakottaveistoksista, joita varten minäkin sinne pääosin menin. Alkujaan tuhannesta patsaasta on säästynyt noin 500, mutta minulle ne olivat pettymys. Patsaat olivat aika pieniä, varsinkin kun ne olivat korkealla rakennuksen sisä- ja ulkoseinissä, jolloin niihin tutustuminen oli vaikeaa. Muutenkin kirkko oli makuuni ennemmin hollitupa kuin rauhoittava kirkkotila. Mutta tulihan nähtävyys nähdyksi….

Pian huomasin, että ainoa päiväni Tartossa oli venähtänyt alkuiltaan, ja askelmittarin lukema lähenteli 15 000. Mutta moni ennakkolistan suunnitelmistani (täällä) oli vielä toteututtamatta.

Väsymys alkoi vaivata, mutta päätin lähteä vielä kävelemään Eliel Saarisen suunnittelemalle Paavalin kirkolle. Matkalla tuli kuitenkin täysstoppi. Tuntui, että en jaksa enää metriäkään tai pyörryn. Kuuntelin kroppaani ja alistuin ja käännyin takaisin hotelliin, vaikka harmitti. Hotellissa kömmin sänkyyn ja jäin koko illaksi katselemaan Netflixin Rakkaus on sokea -sarjaa. Jeepä jee

Eniten harmitti, että näkemättä jäi uudessa ja kehutussa rakennuksessa toimiva Viron kansallismuseo. Ehkä palaan. Ehkä ensi vuonna, kun Tartto on Euroopan kulttuurikaupunki, mikä nyt näkyi mittavina - ja kävelyä haittaavina - kunnostustöinä kaupungin keskustassa.

 

Klassikkokahvila Werner 

Suklainen ja ihana Alex-leivos

 Kasvitieteellistä puutarhaa - hortensioita jäin kaipaamaan…

Tartu Jumalaema Uinumise katedraal

Osa kookasta Johanneksen kirkkoa (Jaani kirik)

Johanneksen kirkon korkea kirkkosali

… ja terrakottapatsaita

Tuleva Euroopan kulttuuripääkaupunki 2024 näkyi lukuisina korjaustöinä, 

kuten huputettuna Raatihuoneena.

Vielä on kesää jäljellä

Syyskuuta Salon torilla

Vaisua Aaltoa ja värikästä Supilinnaa

Yksi päivä Tartossa - Viron vanhimmassa ja toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kaupungissa, jossa on runsaat 93 000 asukasta ja toimiva ja aktiivinen yliopisto. 

Ennen matkaa olin suunnitellut, että haluaisin nähdä kaksi museota - Viron kansallismuseon keskustan ulkopuolella ja Tarton taidemuseon Raatihuoneen torilla. Ja kaksi kirkkoa - keskiaikaisen Johanneksen kirkon (Jaani kirik) ja arkkitehti Eliel Saarisen piirtämän Paavalin kirkon (Pauluse kirik). Ja Toomemäen, jossa puiston lisäksi kiinnosti lähinnä kaksi rakennusta - vanha tähtitorni ja keskiaikaisen tuomiokirkon rauniot, jossa ymmärtääkseni nykyään on näköalapaikka ja Tarton yliopiston museo. Ja kaksi puutaloaluetta - Supilinn ja Karlova.

Mutta eihän tätä kaikkea yhtenä päivänä ehdi eikä jaksa. Sen sain tuta kantapään kautta :) Eikä muutenkaan päivä mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Lähdin tapani mukaan turistihommiin heti aikaisen ja rauhallisen aamupalan jälkeen eli olin liikenteessä jo ennen yhdeksää. Ja vain todetakseni, että suurin osa suunnittelemistani paikoista avataan (tietty) vasta kymmeneltä tai yhdeltätoista. Ja osa, kuten Tarton taidemuseo ja vanha tähtitorni, ovat - yllätyksekseni - tiistaisin kokonaan kiinni.

Jo kävellessäni tuloiltana hotellille olin huomannut, että Tartossa on useita puistoja, joissa on runsaasti komeita, vanhoja lehtipuita - tammia, lehmuksia ja jalavia. Aamutunnit kiertelin keskustan puistoja ja kaupungin halkovan Ema-joen rantaa - ihanan kesäisessä ilmassa. Ja piipahdin kauppahallin (Tartu torg) modernisoidulla sisätorilla. Sen kerrottiin olevan ”jännittävä arkkitehtoninen kohde”, jossa rakennuksen vanhaa (1938) arkkitehtuuria on yhdistetty moderniin tyyliin. Halli olikin valoisa ja siisti - makuuni jopa liian steriili - mutta minä en halliin ihastunut, vaikka myytävää oli paljon ja hyvää - ja monipuolisesti.

Aamukävelyllä törmäsin useissa kadun kulmissa tienviittoihin, jotka opastivat museoille, kirkoille ja muille nähtävyyksille. Lähes joka pylväässä oli myös viitta, jossa luki Villa Tammekann (arh A.Aalto). Kiinnostukseni heräsi. Pitihän Aalto-fanin Aallon tartolainen villa nähdä :) joten lähdin kävelemään Tähtveren kaupunginosaan. 

Arkkitehti Alvar Aalto (1898-1976) suunnitteli Villa Tammekannin vuonna 1932 Tarton yliopiston maantieteen professori August Tammekannin (1894-1959) ja hänen perheensä kodiksi. Vuonna 1998 Turun Yliopistosäätiö osti talon professorin lapsilta ja kunnosti sen Turun ja Tarton yliopistojen yhteiseksi Granö-keskukseksi, joka aloitti toimintansa vuonna 2000.

Keskus nimettiin suomalais-virolaisen yhteistyön edistäjän ja Turun yliopiston entisen rehtorin maantieteilijä Johannes Granön (1882-1956) mukaan. Granö ehti toimia pari vuotta myös Tarton yliopistossa maantieteen professorina.

Jos Villa Tammekanniin haluaisi tutustua tarkemmin, vierailuaika pitäisi varata vähintään 5 vrk aikaisemmin. Minulla ei tietty ollut varattua aikaa, joten katselin ja kuvailin taloa kadun vierestä, yhdestä suunnasta ja ulkoapäin. Eipä kovin kummoiselta vaikuttanut. Funkkikseksi tunnisti, ja isot roskapussit odottivat ulko-oven vieressä pois viemistä, mutta eipä paljon muuta jäänyt mieleen. 

Villa Tammekannin jälkeen jäin kiertelemään viereiseen Supilinnan puutaloalueeseen - sehän oli ennakkolistallani :) Virossa ei vanhoja puutaloalueita ole purettu, mutta Neuvostokaudella ne rapistuivat pahasti. Nykyään Supilinnan pääosin kaksikerroksisia puutaloja on kunnostettu entiseen 1800-1900 -luvun vaihteen tyyliin. 

Supilinnassa oli kaunista, siistiä, kodikasta ja värikästä, mutta tosi hiljasta ja tyhjää - ei pahemmin kauppoja, ei autoja, ei ihmisiä. Mutta kiva ja leppoisa kävelykohde. 

Nimensä Supilinn eli soppakaupunki on saanut alueen kaduista, jotka on nimetty kasvisten mukaan - löytyy mm. Herne, Marja ja Meloni. Olin luullut, että supi on suomeksi saippua ja että aluella on valmistettu saippuaa. Kun kuulin, että supi tarkoittaakin soppaa, päättelin - virheellisesti kyllä - nimen viittaavan alueen aiempaan köyhyyteen ja siellä syötyyn soppaan. 

Näin kului aamupäiväni Tartossa - kävellen, katsellen, pysähdellen ja kahvitellen. Eli hyvin samaan tapaan kuin kotona Punavuoressa - mutta ilman Murua :)

Tarton taidemuseo ns. kaltevassa talossa oli tiistaina kiinni.

Talo rakennettiin 1793 asuintaloksi, mutta vuodesta 1988 talossa on toiminut taidemuseo.

Rakennuksen oikea reuna nojaa vanhaan kaupunginmuuriin ja vasen reuna paaluihin,

mikä on vuosien kuluessa vinouttanut rakennusta.

Kauppahallin tarjontaa 

Villa Tammekann vuodelta 1932

Supilinnan puutaloja

Holmin houkutukset

Ensimmäiseksi Tarton illaksi olin varannut paikan ravintola Holmista, joka on pienehkö fine-dining ravintola hotelli Lydian toisessa kerroksessa. Kokit työskentelivät avokeittiössä, mikä oli tervetullutta katseltavaa yksin ruokailevalle, vaikka ikkunapöydästäni en heidän työskentelynsä yksityiskohtia erottanutkaan.

Alkuruoaksi valitsin lohitartaria. Innostuin tartarista niin, että en huomannut että annoksessa oli myös mätiä. Ja tämä kostautui - ja pahasti. Kokonaisuus oli minulle aivan liian suolainen - siis todella suolaista. Mutta annos oli erittäin kaunis. Ja pakkohan se oli syödä, kun nykyään en enää kehtaa jättää.

Seuraavaksi innostuin menun sea bassista eli meribassista, josta olen monesti saanut herkkuannoksia. Pääruoan paistettu kalafile oli maukas, mutta tositosi pieni. Myös tilli-perunamuussi ja kastike maistuivat, ja söin annoksen mieluusti loppuun. Jälkkäriksi valtsemani vadelma-sitruuna-vanilja -annos menetteli…

Kokonaisuudessaan Holm ei minun kohdallani ja minun makuuni tällä kertaa oikein onnistunut. Annokset olivat kivan värikkäitä - mistä tykkäsin - ja etenkin alkuruoka viehätti silmää. Mutta ruoka ei maistunut rakkaudella ja intohimolla valmistetulta, vaan tekniseltä ja liikayrittämiseltä. Harmi, sillä Tallinnan ja Pärnun hyvien ruokakokemusten jälkeen odotukseni olivat korkealla.

Ehkä odotin liikaa, ja se usein kostautuu. Ja toisekseen minulla ei ollut ruokaseuraa, mikä usein on puolet minun ruokanautinnostani. Onneksi Holmin tarjoilu oli mukavaa ja huomaavaista, ja tumma siemenleipä voivaahtoineen superhyvää.

Lämmin leipä olikin ehkä parasta koko menussa :) Ja lasillinen kylmää proseccoa :)

Pähkla trout, whitefish roe & lemon emulsion

Sea-bass, potato-dill puree & Jerusalem artichoke

Rasberry, lemon & vanilja

Herkkuleipää

Ravintolan terassia ja Pirogovin puistoa, jossa kymmenet nuoret viettivät perjantai-iltaa. 

Tarjoilija kertoi, että kyseinen puisto on ainut paikka koko Virossa.

 jossa on lupa juoda ulkona alkoholipitoisia (max 6 promillea) juomia.

Asemalta hotellille

Tarton rautatieasema

Saavuin Tarton nostalgiselle rautatieasemalle maanantai-iltapäivällä. Asemalta oli puolentoista kilometrin kävelymatka Raatihuoneentorille ja majoituspaikkaani hotelli Lydialle. Aurinko paistoi ja ilma oli kesäisen lämmin, joten päätin kävellä.

Aseman edestä lähti vehreän Vaksalipuiston eli suomeksi Asemapuiston reunustama Julius Kuperjanovin katu kohti keskustaa. Julius Kuperjanov (1894-1919) oli nuori virolainen upseeri, joka kohosi kansallissankariksi johdettuaan pataljoonaa ja kuoltuaan Viron vapaussodassa 1918-1920 Neuvosto-Venäjää vastaan.

Kävellessä ehdin ihmetellä ja valokuvata monta jännää juttua, mm. huputetun Pyhän Marian kirkon Peplerikadulla, Yuri Lotmanin muistomerkin Vanemuise-kadulla ja Keskuspuiston reunalla vuonna 2004 paljastetun Isä ja poika -patsaan. Ja sitten olinkin jo Raatihuoneen torilla ja majapaikkani eli hotelli Lydian vieressä.

 

Pyhän Marian kirkko (Maarja kirik) valmistui 1842. Se oli ensimmäinen virolaisten rakentama kirkkorakennus, ja siitä muodostuikin Viron hengellisen elämän keskus. Kirkkoa kutsutaan myös laulujuhlien kehdoksi ja laulujuhlakirkoksi, sillä edelleen jatkuvat laulujuhlat saivat alkunsa Marian kirkolla 1800-luvun puolivälissä. Kirkko tuhoutui toisessa maailmansodassa, ja tämän jälkeen sen paikalle perustettiin Viron maatalousakatemian liikuntatalo. Seurakunnan käyttöön rakennus palautettiin vasta 2009, ja siitä lähtien sitä on uudelleen rakennettu kirkoksi. Ja edelleen Marian kirkko on rakentamisen takia suljettu yleisöltä. 

Venäläissyntyinen Yuri Lotman (1922-1993) oli tunnettu kielitieteilijä ja Tarton yliopiston pitkäaikainen professori. Hänen vesiaiheisen muistomerkin suunnitteli tartolainen kuvanveistäjä Mati Karmin (s.1959) yhdessä arkkitehti Andreas Lungen kanssa ja se paljastettiin 2007. Veikeän Isä ja poika -patsaan suunnitteli alle 50-vuotiaana kuollut kuvanveistäjä Ulo Ouna (1944-1988) vuonna 1977, ja sen pronssivedos paljastettiin Keskuspuistossa 2004.

Lyhytkin kävely sivistää - puhumattakaan sen terveydellisistä vaikutuksista :)

Julius Kuperjanovin katu johti asemalta keskustaan.

Pyhän Marian kirkko Peplerikadun kulmassa.

Yuri Lotmanin (1922-1993) muistomerkki Vanemuise-kadulla.

Ulo Ounan (1944-1988) Isä ja poika -patsas Keskuspuiston reunalla.

Huurteinen Raatihuoneentorilla :)

Hotelli Lydia Raatihuoneentorin laidalla mäkisen Pirogov-puiston reunassa.

Laiva-juna Tarttoon

Olin varannut elo-syyskuun vaihteeksi parin päivän patikka-lautta-yhdistelmämatkan, jossa oli tarkoitus käydä mm. Kökarin ja Seilin saarilla, mutta matka peruuntui viime metreillä, koska osallistujia ei ollut riittävästi. Harmitti.

Siltä istumalta päätin lähteä kahden yön reissulle Tarttoon, jossa en ole aiemmin käynyt ja jonne olen suunnitellut lähteväni keväisestä Pärnun matkasta (täällä) lähtien. Ostin netistä Ikaalisten Matkatoimiston omatoimimatkan. Sain valita mieleiseni matkapäivät ja -kellonajat sekä laivoihin että juniin ja myös itselleni sopivan hotellin Tartosta. Kaikki matkaliput junan paikkalippuineen toimitettiin sähköpostitse. Helppoa ja toimivaa.

Ensin Helsingin Länsisatamasta Tallinkilla Tallinaan, jossa satamasta parin kilometrin kävely rautatieasemalle ja edelleen pikajunalla Tarttoon. Eli pari tuntia laivassa ja pari tuntia junassa. Ja iltapäivällä parin tunnin kävely aurinkoisessa Tarttossa rautatieasemalta keskustan hotelliin kahdeksi yöksi.

Junalipun Viron juniin voi ostaa ennakkoon netistä (elron.ee), tosin vain ensimmäiseen luokkaan. Mielestäni tämä kannattaa, sillä ekan luokan liput ovat suht edullisia eikä ero toisen ja ensimmäisen lippuluokan välillä ole mahdoton. Ja - ainakin minun - matkustaminen rentoutui, kun tiesin, että saan varmasti oman paikan. Minulle paikkalippu tosin tällä kertaa hoitui Ikaalisten Matkatoimiston kautta :)

Laiva-junamatkan ainoa vastoinkäyminen oli se, että Tallinnan päärautatieasema (Baalti jaam) oli suljettu - näytti kuin olisi jonkinlaisessa remontissa? Ja matkakaffet piti ostaa Ärrältä :)

Tallinna raitatieasemalla kahvit ja pullat tutusti Ärrältä :)

Ei valittamista junassa eikä istumapaikassa :) 

Mekko vai mekko?

En ole mikään historian supertietäjä. Minua kiinnostaa ennen kaikkea minua ennen eläneiden ihmisten elämä ja arjen historia. Ehkä tämän takia Askaisten kirkossa (täällä) minua kiinnostuin muita historiajuttuja enemmän lasikantiseen vitriiniin taiteltu vanha kastemekko.

Opas kertoi, että kastemekko on viereisessä Louhisaaren kartanossa vuosina 1795-1903 asuneen Mannerheimin suvun (täällä) vanha kastemekko, jonka marsalkka Mannerheimin nuorimman veljen Augustin leski Elsie Mannerheim (1876-1958) oli vuonna 1954 lahjoittanut seurakunnalle. Lahjoituksesta kertoo vitriinin yläpuolella oleva valokuva Elsien kirjeestä Askaisin seurakunnalle.

Kirjeessä Elsie ei mainitse, kuka tai ketkä kastepukua ovat aiemmin käyttäneet, vaan esittää seuraavan toivomuksen: ”Toivoni on, että tähän seurakuntaan liittyneet vanhemmat sekä Mannerheim ja von Julin sukujen jälkeläiset alenevissa polvissa elvyttäisivät tahton saada pukea lapsensa tähän pukuun hetkellä, jolloin he kastetoimituksen kautta kristillisen kirkon Yhteyteen.”

Kun yritin netin avulla selvittää, onko marsalkka Mannerheim ja hänen sisaruksensa todella käyttäneet kyseistä kastepukua, törmäsin epäselvyyksiin :) Heidi Epäilyksen ja Aura Hannun Sophie Mannerheimia käsittelevässä opinnäytetyössä vuodelta 2015 (täällä) mainitaan, että Lastenlinnan museossa on alkuperäinen Mannerheimin suvun kastemekko, jonka suku on lahjoittanut museolle. Ja todisteena on valokuva samasta tai samaisesta (?) kastepuvusta, joka oli esillä Askaisten kirkossa. Lastenlinna suljettiin 2018, ja ehkä rakennuksessa toimineessa museossa ollut ”alkuperäinen” kastepuku siirrettiin Askaisten kirkkoon. 

Mutta eipä juttu lopu vielä tähän :) Vuonna 2018 Helsingissä olevan Mannerheim-museon fb-sivuilla esiteltiin valokuvaa Mannerheimin kastemekosta, joka tekstin mukaan oli saatu lainaan Kansallismuseon kokoelmista. Mutta valokuvassa näkyy ihan erilainen mekko kuin Askaisissa tai Lastenlinnassa  :):)

Mielenkiintoisia lillukan varsia. Eläkeläismummin ajanvietettä :)

Vitriinissä on valokuva, jossa keskellä on marsalkan isosisko Sophie ja oikealla ylhäällä Carl Gustaf

sekä heidän ympärillään isoveli Carl ja pikkusisarukset Johan, Eva, Annicka ja August.

Vitriini ja sen yläpuolella oleva Elsie Mannerheimin kirje

Elsie Mannerheimin kirje vuodelta 1954

Valokuva vuonna 2015 julkaistusta Metropolia ammattikoulun opinnäytetyöstä.

Tämä Mannerheimin kastemekko oli esillä Mannerheim-museossa Helsingissä 2018.

Kirkko, joka huokuu historiaa

Edessä barokkikirkon komea, vuonna 1779 valmistunut kellotapuli

Yksi seitsemästä heinäkuisen kirkkokierrokseni (täällä) kirkoista oli Askaisten kirkko Maskussa. Nykyiseen ulkoasuunsa kirkon rakennutti viereisessä Louhisaaren kartanossa 1600-luvun puolivälissä asunut Herman Fleming (1619-1673), joka kuningas Kaarle X Kustaan (1622-1660) kuoltua joutui epäsuosioon emämaa Ruotsissa ja ”karkoitettiin” kenraalikuvernööriksi Suomen puolelle. 

Herman Fleming ihaili eurooppalaisia barokkikirkkoja ja halusi sellaisen myös omille mailleen, mikä Suomessa oli harvinaista. Kirkon lyijylasi-ikkunat ovat upeaa vanhaa käsityötä. Ne on koottu pikkuruisista vinoneliön muotoisista lasiruuduista, joista osa on alkuperäisiä eli lähes 400 vuotta vanhoja. Samoin paanukatto on poikkeuksellinen. Hollantilaistyylinen satulakatto, joka räystäiden kohdalta taittuu lievästi ylöspäin. Ja pisteenä iin päälle - katon harjalla komeilevat kolme koristeellista rautaristiä. 

Askaisten kirkko on muutenkin monella tapaa ainutlaatuinen ja huokuu historiaa. Ensinnäkin se rakennettiin Louhisaaren kartanon (täällä) yksityiseksi kappelikirkoksi, jonne tosin olivat tervetulleita myös paikkakuntalaiset. Kartanon ruotsinkielinen herrasväki asui ajoittain muualla ja saattoi jopa tympääntyä pitkiin suomenkielisiin saarnoihin - kirkonmenothan pidettiin suomen kielellä - joten he kävivät kirkossa jopa harvemmin kuin ympäristön tavikset.

Se että kyseessä oli aateliskartanon kirkko, näkyy edelleen kirkon sisustuksessa. Kartanon isäntäväelle on kuorin molemmin puolin rakennettu omat penkit, jotka nostettiin korkeammalle kuin tavallisen kirkkoväen penkit ja lähemmäksi alttaria päihittäen jopa papin saarnatuolin. Myöhemmin Flemingin suvun jälkeen kartanon omistaneet Mannerheimit valitsivat istua normipenkeissä, tosin ensimmäisessä penkkirivissä.

Kirkon seinille on ripustettu lukuisia hautausvaakunoita eli vaakunoita, joita kannettiin saatettaessa aatelissuvun vainajaa hautaan. Kirkossa olevista puisista hautausvaakunoista komein on kuorin vasemmalla seinällä oleva Kustaa Flemingin hautausvaakuna. 

Kirkon kuorin lattian alla on edelleen Flemingien sukuhauta. Tähän kivettyyn holviin eli kryptaan johtaa kuorin lattiassa näkyvä iso kalkkikivinen ”suljettu ovi”. Hautaholviin on haudata 22 suvun vainajaa lähinnä 1700-luvulla.

Flemingit olivat yksi 1400-1600 -lukujen merkittävimmistä skandinaavisista aatelissuvuista. Kirkon rakennuttajan lisäksi toinenkin Herman-niminen Fleming asui Louhisaaressa edellisen jo kuoltua, ja myös hän on jättänyt jälkensä Askaisten kirkkoon. Vasemman puoleisen aatelikorokkeen etulaitaa koristaa Flemingin ja Rehbinderin suvun vaakunat, jotka maalattiin tämän Herman Fleming nuoremman (1734-1789) ja Anna Rehbinderin (1740-1776) häitä varten. Ja juuri kyseiset Herman ja Anna liittyvät siihen karmivaan tarinaan, jota kerrotaan Louhisaaren kartanon kummituskierroksilla (lisätietoa täällä). Mutta siitä joskus myöhemmin lisää…

Louhisaaren kartano kirkkoineen siirtyi vuonna 1795 Mannerheimin suvulle (täällä). Vuonna 1822 tuli voimaan säädös, joka kielsi vainajien hautaamisen kirkon lattian alle terveydellisistä ja hygieenisistä syistä. Tämän jälkeen varakkaat suvut alkoivat rakentaa kirkon viereen omia hautakappeleitaan. Seuraavana vuonna myös marsalkka Mannerheimin isoisän isän Carl Erik Mannerheimin (1759-1837) rakennutti Askaisten kirkon hautausmaalle Carl Ludwig Engelin suunnitteleman keltaisen hautakappelin. Sukuhautaan on Carl Erik Mannerheimin lisäksi haudattu mm. marsalkan 1800-luvulla kuolleet isovanhemmat Carl Gustaf ja Ewa Wilhelmina Mannerheim. 

Marsalkka Mannerheimia (1867-1951) ei ole haudattu kirkkomaalla olevaan sukuhautaan, vaan Helsinkiin - Hietaniemen hautausmaalle. Ja hänen äitinsä Helene Mannerheimin (1842-1881) hauta taas löytyy Pohjan hautausmaalta, jossa kiertelin kesäkuussa kun olin tutustumassa Pohjan kirkkoon (täällä). Marsalkan isä Carl Robert Mannerheim kuoli Helsingissä 1914, mutta mihin hänet on haudattu, se ei minulle selvinnyt. 

Historiallisesti Askaisten kirkko on ehkä mielenkiintoisin, missä olen vieraillut, joten sinne on päästävä uudelleen. Yksi ja rauhassa :) Ja kun jostain syystä valokuvanikin kirkosta jäivät vaisuiksi…

Aatelisten korotettu penkki, yksi kirkon lyijylasi-ikkunoista ja Kustaa Flemingin hautajaisvaakuna

Vinoneliön malliset lasit on koottu yhteen lyijypuittein ja

kirkon paanukatto taittuu räystäiden kohdalta lievästi ylöspäin.

Tekstiilitaiteilija Hulda Potilan (1894-1968) alttarivaate vuodelta 1983

PS. Ruotsi-Suomen historian aatelisnimistä on maallikon usein kinkkistä ottaa selvää, kuka kukin on. Toisaalta kaltaiselleni ”pilkunnussijalle” nimien nyysiminen on myös innostavaa ja mielenkiintoista. Aatelisista käytetään vaihdellen ruotsin- ja suomenkielisiä erisnimiä ja usein samat kymmenkunta nimeä toistuu suvun vanhemmilla ja lapsilla, joita yhteen perheeseen syntyi usein vähintään kymmenen. 

Esimerkiksi yllä mainitun hautajaisvaakunan Kustaa Fleming eli Carl Gustaf Hermansson Fleming (1662-1887) oli Askaisten kirkon rakennuttajan Herman Flemingin 25-vuotiaana kuollut poika - yksi Hermanin ja hänen vaimonsa Kristina (os. Rosladin, 1628-1676) yhdestätoista lapsesta.