Yhtä matkaa

Opiskelitytön Dora-koira on pari viikkoa hoidossa Ukin mökillä, kun tyttö on puolisonsa ja Pikkupojan sekä puolison perheen kanssa reissussa. Dora viihtyy ja pärjää hyvin Muru-koiran kanssa. 

Oikeastaan pitäisi sanoa, että Muru pärjää Doran kanssa, sillä neljävuotias Dora selviää loistavasti kaikkien koirien kanssa, mutta Mummin Muru-vanhus on hyvin valikoiva… Yhdessä ulkoillaan, nukutaan ja nautitaan hiljaisuudesta, mikä etenkin ääniherkälle Doralle on tärkeää.

Ja kaksi viikkoa on ohi ennen kuin huomaakaan…

Se on syys

Tänään sataa. Useampana viime päivänä on kuitenkin sekä mökillä Salossa että kotona Punavuoressa saanut nauttia lempeästä auringosta ja alkavasta ruskasta, joten kyllä sitä pari sadepäivääkin kestää :)

Kesällä Ukin mökin kukkapenkkiin istutettiin minun toivomuksesta kutkuttavan vaaleanpunaisia Pinkachu-syyshortensioita, jotka jatkavat kukkimista pitkälle syksyyn. Ja hortensioiden lisäksi syksy on kynttilöiden aikaa… 

Iloa niitystä

Syksyistä niittyä Helsingissä

Kävellessäni keväällä Kaivopuiston rannassa ihmettelin useana aamuna kahvila Kompassin (täällä) viereen ilmestynyttä riukuaitaa. Kevään edetessä asia alkoi hiljakseen selvetä…

Riukuaita oli pystytetty suojaamaan kahta kukkaniittyä, jotka koko kesän ilahduttivat ohikulkijoita Kompassitoriksi nimetyn aukion vieressä Ehrenströmintien ja Neitsytpolun risteyksessä Kaivarin rannassa. Lähes keskellä Helsinkiä…

Keskikesällä niitty pursui muun muassa kirkkaita unikkoja ja ruiskaunokkeja ja vielä syyskuun lopussa niitty hehkui upean oranssinkeltaisena. Kiitos Kaupunki :) 

Beethovenia museossa

Upein kokonaisuus Ateneumin Gallen-Kallela, Klimt & Wien -näyttelyssä (täällä) löytyy näyttelyn keskeltä, kaukaisimmasta nurkasta. Sinne on rakennettu kopio Wienin sesessionisti-taiteilijoiden rakennuttaman näyttelyrakennuksen alimmassa kerroksessa olevasta salista, jonka kolmea seinää kiertää Gustav Klimtin maalaama kuuluisa Beethoven-friisi.

Alkuperäinen, 34 metriä leveä ja 2 metriä korkea friisi eli nauhamainen seinämaalaus on alkujaan maalattu säveltäjä Ludwig van Beethovenin (1770-1827) kuoleman 75-vuotisjuhlanäyttelyyn, joka pidettiin pari vuotta aiemmin valmistuneessa Secession-rakennuksessa vuonna 1902. Saksassa syntynyt Beethoven asui ja työskenteli vuosikausia Wienissä, jossa hän myös kuoli keväällä 1827. Maalaamassaan friisissä Klimt pyrki ilmentämään säveltäjän viimeisen eli 9. sinfonian filosofista sisältöä kuvataiteen keinoin. 

Ateneumin näyttelyn seinämaalaus on tarkka jäljennös (1:1) tuon juhlanäyttelyn friisistä (näyttelykopio) ja sen ovat toteuttaneet Wienin Beldevere-museon taitavat konservaattorit vuonna 2019. Alkuperäinen ja restauroitu friisi on vuodesta 1986 lähtien ollut pysyvästi yleisön nähtävänä alkuperäisellä paikallaan Secession-rakennuksessa. 

Vuoden 1902 juhlanäyttelyn keskipiste Gustav Klimtin (1862-1918) puhuttelevan seinämaalauksen lisäksi oli saksalaisen kuvanveistäjä Max Klingerin (1857-1920) Beethovenia kuvaava kookas marmoriveistos. Ateneumissa tämän korvasi Klingerin tekemä ja Wienistä lainassa oleva pienempi säveltäjää esittävä pronssiveistos. 

Tasatunnein tuossa Ateneumin kaukaisimmassa nurkassa tapahtuu jotain ihanaa. Niin ihanaa, että sitä ei kannata jättää väliin. Tuolloin upeiden seinämaalausten koristamassa tilassa soi Beethovenin 9. sinfonian viimeinen osa eli Oodi ilolle, joka esitettiin myös Wienissä juhlanäyttelyn avajaisissa vuonna 1902.

Oodi ilolle yhtäaikaa musiikkina ja seinämaalauksena. Harvinaista herkkua - kannattaa nauttia livenä :)

Max Klinger: Ludwig van Beethoven (Torso), 1890-1915

Jäljennös alkuperäisestä Klimtin Beethoven-friisistä Ateneumin taidemuseossa. 

Klimtin Beethoven-friisi Wienin Secession-rakennuksessa. Kuva: Kunstlerhaus-Archiv, Wien

Klimt kavereineen

Gustav Klimt: Amalie Zuckerkandl, 1917/1918

Ateneumissa on taas avattu kiehtova taidenäyttely Gallen-Kallela, Klimt & Wien. Itävaltalaisen kuvataiteilija Gustav Klimtin (1862-1918) ja hänen aikalaistensa teoksia on nähtävillä museon kolmannessa kerroksessa helmikuun alkuun asti. 

Kullanvärisistä maalauksistaan - ja etenkin aistillisen herkästä Suudelma-maalauksesta - tunnetun Gustav Klimtin teoksia ei ole aiemmin nähty Suomessa, mutta nyt Ateneumin näyttelyyn on saatu Wienistä lainaksi neljä alkuperäistä Klimtin öljymaalausta. Yhteensä näyttelyssä on esillä yli 200 teosta, joista 20 on Wienin kuuluisasta Belvedere-museosta ja viitisenkymmentä Ateneumin omista kokoelmista. Loput teoksista on lainattu muista suomalaisista ja wieniläisistä museoista ja yksityikokoelmista.

Klimtin neljästä teoksesta minua puhutteli eniten pienikokoisin ja jännän kapea Ystävät I (Sisaret) -niminen maalaus, jonka taiteilija oli maalannut samana vuonna (1907) kuin kuuluisan Suudelman. Ehkä näin siinä eniten ”tuttua” Klimtiä :) Yllättävän - ja jopa häiritsevän - tumma teos äidistä kahden lapsen kanssa valmistui pari vuotta myöhemmin ja epätavallinen muotokuva 60-vuotiaasta näyttelijä Josef Lewynskystä (1835-1907) vuonna 1895. Kun tuota muotokuvaa katsoo tarkasti, niin vaalean reunuksen oikeassa ylänurkassa voi huomata nuoren naisen kasvot naamarin kanssa :)

Luulen, että tunnetuin - tai ainakin tuotteistetuin - Ateneumin neljästä Klimtistä on muotokuva wieniläiseen kulttuurisukuun kuuluvasta Amelie Zuckerkandlista (1869-1942). Maalaus on taiteilijan viimeisiä teoksia ja se on jäänyt osin keskeneräiseksi ensin ensimmäisen maailmasodan ja lopulta taiteilijan kuoleman takia vuonna 1918. Jos maalauksen tarina, niin myös mallina olleen Amelie Zuckerkandlin tarina on dramaattinen. Mennessään naimisiin kirurgi Otto Zuckerkandlin (1861-1921) kanssa Amelie kääntyi kristinuskosta juutalaisuuteen ja 73-vuotiaana hän kuoli tyttärensä Noran (1898-1942) ja tämän perheen kanssa Belzacin keskitysleirillä Puolassa. 

Gustav Klimt vaikutti merkittävästi eurooppalaiseen taiteeseen. Parin taiteilijaystävänsä kanssa hän perusti vuonna 1897 Wienin sesessio -nimisen taideryhmän, joka pyrki monin tavoin modernisoimaan kangistunutta taidemaailmaa. Ja monessa he onnistuivatkin. Itävallan lisäksi 1900-luvun alussa sesessionistit vaikuttivat aktiivisesti myös Saksassa. Nimi sesessio viittaa latinan sanaan secede, joka suomentuu sanaksi erota, irtaantua.

Klimtin - ja Gallen-Kallelan - maalauksia lisäksi Ateneumissa on nähtävissä usean muun lähinnä itävaltalaisen ja saksalaisen sesessionistin teoksia. Muotokuvia, alastonkuvia, maisemia - sekä realistisina että mystisinä toteutuksina.

Ensi käynnillä :) viehätyin mm. Koloman Moserin (1868-1918) Naisen muotokuvasta, vain 28-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Egon Schielen (1890-1918) Eduard Kosmackin kuvasta ja Carl Mollin (1861-1945) valoisasta aamiaiskuvauksesta. Ensimmäinen oli vahva, mutta kiehtovan herkkä, toinen rujo, mutta kiehtovan läpitunkeva ja kolmas lämpimän syötävä :)

Erityistä oli nähdä Gustav Klimtin yli sata vuotta vanha portofolio eli teosten kansio, johon taiteilija oli itse valinnut 50 omaa maalaustaan, joista taiteilijan valvonnassa painettiin ”virallinen mainoskansio”. Yksi tuolloin painetuista (vain) 300 portofoliasta on vuonna 1943 lahjoitettu Suomen Kansalliskirjastoon, jonka uumenista se vasta tätä näyttelyä valmisteltaessa löytyi :) Mikä tuntuu jännältä ja yllättävältä... Ja nyt tuo isokokoinen kansio on ensi kertaa yleisön nähtävillä :)

Tätä kaikkea ja paljon muuta on syksyn ja alkutalven nähtävissä Ateneumin taidemuseossa. Onneksi museo on sekä keskiviikkoisin että torstaisin auki iltakahdeksaan asti…

Gustav Klimt: Ystävät I (Sisaret), 1907

Gustav Klimt: Äiti ja kaksi lasta (Perhe), 1909/1910

Gustav Klimt: Josef Lewinsky Carloksen roolissa Clavigo-näytelmässä, 1895

Koloman Moser (1868-1918): Naisen muotokuva profiilissa, n. 1913

Egon Schiele (1890-1918): Eduard Kosmack, 1910

Sesessionistien joissakin näyttelyissä oli mukana tuolloin jo edesmenneen alankomaalaisen

Vincent van Goghin (1853-1890) auringonkukkamaalauksia, joita Schielekin ”kopioi”.

Yksi tummunut kukka on päätynyt myös tähän muotokuvaan :)

Carl Moll (1861-1945): Äiti ja lapsi pöydän ääressä (Aamiainen), 1903

Gustav Klimtin portofolio vuodelta 1918 on näyttelyssä suojattu lasivitriinillä.

Viisikymppinen Gustav Klimt valokuvattuna noin vuonna 1911. Kuva: Moriz Nähr

Gustav Klimt ja Wienin sesession 14. näyttelyyn osallistuneita taiteilijoita vuonna 1902.

Klimt on ylärivissä toinen vasemmalta ja hänen edessään viiksekäs Koloman Moser. 

Kuva: Moriz Nähr

Tilasin ikkunanpesijän

Enkä voisi olla tyytyväisempi :)

Olipa kerran.

Taivas putoaa, 2025

Salon taidemuseossa on vuoden loppuun asti esillä kuvanveistäjä Jukka Lehtisen (s.1962) kookkaita teoksia, joista useimmat on valmistettu kankaista, vanerista, teräksestä ja/tai muoveista. Monet teoksista myös liikkuvat ja ”hengittävät”, koska niihin puhalletaan sysäyksittäin ilmaa. 

Teokset ovat niin isoja, että niitä mahtuu vain pari kuhunkin museon neljään näyttelyhuoneeseen. Jännittävää nähtävää, mutta silti näyttely ei ollut ihan minun juttuni. Saattaa kuitenkin olla, että menen Veturitalliin vielä toistamiseen lastenlasteni kanssa. Uskon, että he kiinnostuisivat ja innostuisivat noista leikkisistä ja ”elävistä” teoksista.

Tykkäsin näyttelyn nimestä Olipa kerran. - pisteen kanssa :) Kuten näyttelyn esitteessä sanotaan ”lause sisältää sekä tarinan alun että sen lopun”. Nimi viittaa ”paitsi satuihin myös mahdollisuuteen kaiken katoavaisuudesta. Se, mikä on totta tänään, ei välttämättä ole olemassa enää huomenna - ei ihmisessä, ei yhteiskunnassa eikä ympäristössä.”

Tosin minä en tavoittanut tätä ajatusta tai tunnetta katsoessani näyttelyn teoksia. Mutta ehkä näyttely ja etenkin sen nimi saivat minut pohtimaan elämään kuuluvaa jatkuvaa muutosta…

Iso paha susi, 2025

Syys sykkii

Varhaisaamua mökillä

Pirunportaat

Kaivopuistossa voi yllättäen törmätä kapeaan rotkoon, joka johtaa Ursan tähtitornilta viereiseen leikkipuistoon. Kyseessä on luonnollinen geologinen muodostelma - puolisen metriä leveä ja kymmenisen metriä pitkä railo kallioiden välissä. 

Kaivopuiston rotko, joka tunnetaan myös Pirunportaina, on rauhoitettu jo vuonna 1922, ja pohjan kiviportaatkin on rakennettu vuosikymmeniä sitten. Helsingissä on noin 30 muuta rauhoitettua luonnonmuistomerkkiä, joista useimmat on hiidenkirnuja tai erikoisia puita. 

Kiva ja yllättävä kävelykohde keskellä kaupunkia. Koettava ennen alkutalven jääkelejä :)

Lilaa luonnossa

Lila tuntuu olevan syksyn väri - ennen ruskaa. Ja se sopiikin hienosti kesästä muistuttavan vihreän sekaan. Kylmästä hidastuneet ja kangistuneet kimalaisetkin näyttävät viimeisillä voimilla takertuneen lilan värisiin ahdekaunokkeihin, joita ihailen päivittäisillä kävelyillä Murun kanssa.

Aamupalalla Ukin mökin isojen ikkunoiden edessä saatamme usein viipyä pitkään järvelle avautuvaa luontoa ihaillen. Varsinkin silloin, kun mökillä on ollut yövieraita, kuten alkuviikosta oli Lontoontyttö, joka tuli hakemaan mökillä hoidossa olleen Love-kissan (täällä) takaisin kotiin. 

Pitkillä aamupaloilla saattaa nähdä myös ihania yllätyksiä :) Heinäkuussa ikkunan editse jolkotteli komea kettu (täällä). Ja tällä viikolla huomasin, että jo kuukauden poissa ollut tuttu västäräkkipariskunta (täällä) oli palannut terassikävelyilleen - ainakin hetkeksi. Piti ihan netistä tarkistaa, koska västäräkit lähtevät, ja vastaus oli syys- tai lokakuussa. 

Aurinkoisia syyspäiviä - sateiden lomassa - maalla ja kaupungissa :)

Mitähän nuo valkoiset pisteet lilan keskellä ovat? Yritin selvittää, mutta en onnistunut…

Se on - Koskela

Upeaa teatteria. Upeaa lavastusta. Upeaa näyttelemistä. Upeaa kuorolaulua. Kansallisteatterin isolla näyttämöllä saa tänään ensi-iltansa upea sovitus ja upea esitys Väinö Linnan klassikosta Täällä Pohjantähden alla.

Näin näytelmän eilen sen viimeisessä ennakkonäytöksessä ja olin myyty. Parasta teatteria, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Ohjaaja Lauri Maijala onnistui loistavasti. Näytelmä oli toimiva kokonaisuus, jossa esiintyjät ja kaikki elementit tukivat saumattomasti toisiaan. 

Esitys oli näyttämön juhlaa. Lavastus (Kati Lukka), valot (Kalle Ropponen) ja muut tehosteet olivat vailla vertaa. Kuten myös musiikki (Jani Rapo), jona kuultiin sekä mahtipohtisia työväenlauluja että nautittavasti uudelleen sovitettuna tuttua Täällä pohjantähden alla -laulua. Ehkä juuri nämä kuorokohtaukset toivat mieleeni 1960-luvun legendaarisen Lapualaisoopperan, vaikka en kyseistä näytelmää aikoinaan nähnytkään…

Näyttelijät - yksin ja joukoissa - kertoivat hienosti Koskelan perheen tarinaa alkaen 1880-luvulta pappilan torppari Jussista ja kuokasta ja päättyen Jussin pojanpojan Vilhon kuolemaan jatkosodan viimeisenä kesänä vuonna 1944. Tosin ennakkonäytöksessä joidenkin näyttelijöiden puhe kuului hieman epäselvänä permannon puoliväliin. 

Näytelmän hämäläisen hidas alku pitkine taukoineen oli heti hieno - lisäten odotuksia tulevasta. Ja jokaisen kolmen näytöksen loppukohtaukset olivat vaikuttavia ja tunteikkaita. Moni katsoja - minä muiden joukossa - pyyhki kyyneleitä. 

Rakastin näytelmän (lähes) jokaista hetkeä :) Lähes-sanalla viittaan näytelmän viimeiseen puolituntiseen, jonka ihmisissä ja juonen käänteissä putosin välillä kärryiltä. Onneksi näytelmä loppui hienoon kuoroesitykseen, joten kärryiltä putoamisenikin unohtui…

Kiitos koko tiimille sykähdyttävästä teatterikokemuksesta. Eikä haitannut yhtään vaikka esitys kesti kolme ja puoli tuntia. Päinvastoin - ne kolme ja puoli tuntia olivat yhtä nauttimista. 

Ja seurana ollut Siskokin nautti :)

Teatterin portaikon ikkunoissa on Eliel Saarisen (1873-1950) suunnittelemia lyijylasiteoksia.

Suuren näyttämön kattoa koristaa vuonna 1932 valmistunut Yrjö Ollilan (1887-1932)

Thalian peili -niminen teos, jonka malleina on ollut teatterin näyttelijöitä.

Taiteilija kuoli myöhemmin ilmeisesti kattomaalauksen väriaineista saamaansa myrkytykseen.

Sorollaa Suomessa

Odaliski, 1884

Sinebrychoffin museossa avatussa Espanja-näyttelyssä (täällä) oli kolme Joaquin Sorollan maalausta. Minulle Valenciassa syntynyt Sorolla on ollut tuntematon suuruus, vaikka jo elinaikanaan hän oli yksi Espanjan suosituimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia kuvataiteilijoita. Ja on sitä edelleen, ellei jopa aiempaa suositumpi…

Minä tutustuin Sorollaan ja hänen teoksiinsa viime keväänä, kun Malagassa oli taiteilijan yksityisnäyttely (täällä). Joaquin Sorollaa (1863-1923) pidetään valon, veden ja liikkeen mestarina. Hän onkin maalannut paljon aurinkoisia merenrantakuvia, mutta myös paljon muuta - lukuisia kuvia perheestään ja puutarhoista sekä kasoittain muotokuvia. 

Sorolla on jäänyt mieleeni myös siksi, että espanjalaiseksi hänen nimensä on ollut ”helppo” muistaa :) Monilla - etenkin yli sata vuotta sitten eläneillä espanjalaisilla taiteilijoilla - on tuntunut olevan pitkiä ja vaikeasti mieleen jääviä nimiä, kuten Mariano Fortuny y Marsal tai Jose Maria Gallegos y Arnosa.

Luin netistä, että Espanjassa sukunimissä on aina kaksi nimeä, joista ensimmäinen on isän (ensimmäinen) sukunimi ja toinen äidin (ensimmäinen) sukunimi, jotka yhdistetään ja-sanalla, mikä espanjaksi on y (tai i  katalonian kielellä). Eli syntyvä lapsi saa sukunimekseen oikeastaan molempien isoisiensä nimet :) Sorollankin virallinen nimi on Joaquin Sorolla y Bastida…

Kaksiosaista sukunimeä käytetään pääosin virallisissa yhteyksissä ja arkielämässä pärjää yleensä vain ensimmäisellä sukunimellä. Eli edellä mainitut, tauluissakin esiintyneet taiteilijoiden pitkät nimet voisivat yhtä hyvin olla lyhyemmissä muodoissaan, kuten Sorollan tapauksessa.

Ja sitten takaisin Helsinkiin Espanja myyttien takaa -näyttelyyn ja Joaquin Sorollan maalauksiin. Värikylläinen Odaliski, mikä muuten tarkoittaa itämaista jalkavaimoa, oli parikymppisen Sorollan maalaama aikana, jolloin itämaiset aiheet olivat niin taiteilijoiden kuin keräilijöidenkin suosiossa. Museon esitetekstin mukaan taiteilijan myöhemmiltä vuosilta olevan Alaston-taulun mallina on saattanut olla hänen vaimonsa Clotilde (1865-1929), joka tuolloin vuonna 1912 olisi ollut 47-vuotias…

Olisin toivonut Sinebrychoffin näyttelyyn (täällä) enemmän Sorollaa, jonka maalaukset ovat alkaneet kiinnostaa minua. Malagan Carmen Thyssenin taidemuseossa (täällä) esillä olleet maalaukset olivat yhtä lukuunottamatta lainassa Madridissa olevasta Sorollan taide- ja kotimuseosta. Eli sinne seuraavaksi :) Nettitietojen mukaan remontin takia pari vuotta suljettuna ollut museo avataan sopivasti alkuvuodesta 2026.

Espanja-näyttelyn jälkeen aloin entistä enemmän innostua myös Madridin Prado-museosta, jossa sanotaan olevan maailman laajin espanjalaisen taiteen kokoelma. Ehkä molemmat museotoiveeni toteutuvat ensi talven Espanjan matkan yhteydessä…

Rouva Traumann, 1898

Alaston keltaisella divaanilla, 1912

SyysSaloa

Sieniä lahokannon nokassa ja vesipisaroita mehiläisen turkissa. Vaaleanvihreää torvisammalta 

ja suven sinisiä muistoja. Illalla salamoi ja ukkosti, ja aamukävelyllä kaipasin sormikkaita.

Se on Salon syksyä se :)

Goyan ja Picasson välissä

Jose Maria Gallegos y Arnosa (1857-1917): Pyhä Theresa kardinaalin edessä, 1889

Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä avautui runsas viikko sitten ihana näyttely - Espanja myyttien takaa. Näyttely täyttää museon ensimmäisen kerroksen lisäksi kellarikerroksessa vaatehuoneen vieressä olevan ns. punaisen kellarin. Esillä on runsaat 60 teosta, jotka kaikki - muutamaa ensimmäisessä huoneessa olevaa Francisco de Goyan piirrosta lukuunottamatta - ovat lainassa parista eri espanjalaisesta taidekokoelmasta. 

Espanjalaisista kuvataiteilijoista Suomessa tunnetaan yleensä Francisco de Goya (1746-1828) ja Pablo Picasso (1881-1973), joista edellinen vaikutti lähinnä 1700- ja jälkimmäinen 1900-luvulla. Mutta 1800-luvun kuvataiteilijat ovat jääneet vieraiksi ainakin minulle ja ehkä monelle muullekin suomalaiselle.

Tätä Sinebrychoffin näyttely pyrkii paikkaamaan esittelemällä 1800-luvun ja 1900-luvun alun espanjalaisia mestareita ja heidän töitään. Näyttelyn nimi Espanja myyttien takaa viittaa siihen - jos oikein ymmärrän ?? - että näyttelyssä pyritään tuomaan esille myös muuta kuin romanttisoituja Espanja-kuvia härkätaisteluineen ja flamencoineen. Ja muutakin kuin uskonnollisia maalauksia, jotka olivat espanjalaisen maalaustaiteen keskiössä 1800-luvun lopulle asti. 

Ihan en kuitenkaan saanut kiinni tuosta ymmärtämästäni näyttelyn juonesta, mutta siitä huolimatta nautin tosi paljon upeiden maalausten katsomisesta ja tutkimisesta. Ja katsomista ja tutkimista todella riitti. Oli paljon väriä, valoa ja yksityiskohtia, ja etenkin 1900-luvun alun töissä näkyi myös rauhallisempaa ja riisutumpaa ilmaisua. 

Taidemuseon Espanja-näyttely on auki ensi vuoden alkuun asti, joten saatan jopa käydä nauttimassa maalauksista vielä toistamiseen. Kiitos iki-ihanan museokortin :)

Joaquin Agrasot (1837-1919): Alaston, ajoittamaton

Antonio Maria Fabres y Costa (1854-1938): Koraania opettamassa, 1882

Francisco Pradilla (1842-1921): Pitsinnypläystä häitäni varten, 1908

Lluis Masriera (1872-1958): Laulutunti, n.1900

Santiago Rusinol (1861-1931): Puigcerdan pikku parturi, 1890

Nicolau Raurich i Petre (1871-1945): Öinen kylä, n.1912