Hengetön Mooste

Kartanon päärakennuksessa on vuodesta 1919 lähtien toiminut alakoulu,

jossa tällä hetkellä on noin 80 oppilasta.

Olen tykästynyt vanhoihin kartanoihin, ja odotin innoissani Tarton reissuuni (täällä) kuuluvaa vierailua Moosten kartanolla Pölvamaalla Kaakkois-Virossa. Varsinkin kun kartanoaluetta oli netissä kehuttu ainutlaatuiseksi mm. alueella säilyneiden ja kunnostetun lähes 20 sivurakennuksen takia. Mutta petyin. 

Mooste-järven rannalla olevan kartanon nykyiset rakennukset on rakennettu runsaat sata vuotta sitten 1900-luvun alussa, jolloin kartanon omisti paroni Eduard Georg von Nolcken (1875 -1941). Tällöin Virossa oli asuin- ja maatalouskäytössä noin 2000 aateliskartanoa, joista 400-500 on enää jäljellä ja näistäkin vain osa on kunnostettu. 

Viron vapaussodan jälkeen 1919 aateliskartanot pakkolunastettiin valtiolle ja Neuvostovallan aikana vuosina 1944-1991 monet näistä toimivat kolhooseina tai sovhooseina. Ero oli siinä, että kolhoosit toimivat periaatteessa osuuskuntina, mutta sovhoosit omisti valtio. Tällöin esim. maanviljelyksestä ansaitut rahat jaettiin kolhooseissa työntekijöiden kesken, mutta sovhooseissa rahat keräsi valtio ja maksoi (mitä maksoi) työntekijöille. Vasta Viron itsenäistyttyä 1991 vanhoja kartanorakennuksia alettiin kunnostaa sekä yksityisin että valtiolta ja EU:lta saatavilla rahoilla. Olen aiemmin kirjoittanut Viron kartanoista mm. täällä. 

Vierailimme kartanon mailla huhtikuisena sunnuntaina, jolloin alueella ei näkynyt yhtäkään muuta matkailijaa. Komea vanha kartano tyhjine piha- ja puistoalueineen tuntui aavemaiselta, elottomalta ja hengettömältä. Ja rakennuksetkin kumisivat tyhjyyttään…

Parasta kartanovierailulla oli vaatimattomassa ruokalassa syöty herkullinen borssikeitto ja paikallinen virolaisopas, joka kertoi kartanon mielenkiintoisesta historiasta. Tajusin mm. ensi kertaa, että 1800-luvulla viinanpoltto oli yksi kartanoiden tärkeimpiä tulonlähteitä. Ja tämän takia suurin osa Virossa viljellystä perunasta ja viljasta käytettiin viinan polttoon, jopa talonpoikien ruokapulan kustannuksella.

Tykkäsin myös katsella - ja valokuvata - upeita kivirakennuksia, jotka oli aikoinaan taitavasti rakennettu paikallisista luonnonkivistä ja lähistöllä tehdyistä tiileistä. Opas jopa näytti, miten joissakin vanhimmissa tiiliskivissä näkyi selviä sormenjälkiä :) Ja kaikkea tätä oli taiten korjattu 2000-luvulla.

Mutta silti jotain uupui. Oliko se ihmiset ja elämä - en oikein tiedä. Vai oliko se se, että useimmat entisen kartanon rakennukset olivat uusiokäytössä, mikä kouluna, hotellina, ruokalana, juhlasalina, verstaana - ja yhdessä rakennuksessa toimi jopa terveysasema ja yhdessä musiikkikoulu…

Mutta upeita tiloja aatelissuvuilla on aikoinaan ollut - sitä ei käy kieltäminen :)

Kartano lisärakennuksineen oli aikoinaan kokonaan parimetrisen kivimuurin ympäröimä.

Vasemmalla oleva valtava kivinavetta toimii nykyään 500 vieraan juhla- ja konserttisalina.

Oikealla on lähes samankokoinen hevostalli, jossa järjestetään mm. käsityö- ja taidekursseja.

Entisessä päätakennuksessa ja nykyisessä koulussa näkyi vain vähän merkkejä 

rakennuksen aiemmasta elämästä.

Kartanon päärakennus ja osa kunnostetuista lisärakennuksista.

Kartanon entinen viinatehdas on kunnostettu kesäisin auki olevaksi boutique-hotelliksi.

Sinilakit Toomemäellä

Tarton yliopisto (täällä) kasvoi 1800-luvun lopussa, ja Venäjän silloinen keisari Paavali I (1754-1801) lahjoitti yliopistolle lisärakennusmaaksi lähellä olleen, karjan laidunalueena käytetyn mäkisen alueen. Alueen, jossa tuolloin - laiduntavan karjan lisäksi - oli ainoastaan 1200-luvulla rakennetun tuomiokirkon tuhoutuneet rauniot. 

Raunioiden takia mäkeä kutsuttiin ja kutsutaan edelleen nimellä Toomemägi - saksankielisen sanan Domberg (suom. tuomiokirkonmäki) mukaan. Tallinassahan vastaavaa mäkialuetta kutsutaan nimellä Toompea :) 

Nopealla aikataululla Toomemäelle rakennettiin ”yliopiston arkkitehdiksi” kutsutun Johann Wilhelm Krausen (1757-1928) suunnitelmien mukaisesti mm. lääketieteen opetusta varten komea anatomian laitos (Vana anatoonikum) ja tähtitieteen opetuksessa tarvittava observatorio eli tähtitorni. Kumpikin näistä 1805 valmistuneista rakennuksista on edelleen nähtävissä Toomemäellä, vaikka eivät enää olekaan opetuskäytössä. 

Tuomiokirkon raunioille, entisen kirkon kuoriosaan rakennettiin vuonna 1807 samoin Johann Krausen suunnittelema yliopiston kirjasto. Vasta vuonna 1982 kirjasto kokoelmineen muutti uuteen rakennukseen, ja nykyään kauniisti entisöidyissä tiloissa toimii Yliopiston museo.

Lisäksi Krause suunnitteli alkuperäisen puisen Enkelinsillan (Inglidild) - tosin nykyiseen muotoonsa silta rakennettiin vasta Krausen kuoltua vuonna 1836, ja Yliopiston 1. rehtorin Georg Friedrich von Parrotin muistolaattaa kiinnitettiin sillan reunaan vasta vuonna 1913. Sillan nimen - Inglidild - alkuperää ei tarkkaan tiedetä. Sen uskotaan viittaavan joko siltaa ympäröivään englantilaistyyliseen puistoon tai muistolaatassa olevaan kiharapäiseen ja enkelin oloiseen rehtoriin :)

Historian täyttämä ja jalopuita kasva Toomemägi täyttyy edelleen etenkin keväisin ylioppilaista, mutta sekaan mahtuu hyvin niin retkeileviä perheitä kuin meitä uteliaita turisteja…

Tuomiokirkon raunioita, joissa kesäisin järjestetään konsertteja.

Entisen Tuomiokirkon kuoriosaan rakennettiin komea tila, 

joka pitkään toimi Yliopiston kirjastona ja nykyään Yliopiston museona.

Entisessä Yliopiston kauniissa kirjastossa järjestetään nykyään mm. väitöstilaisuuksia.

Taustalla komea vanha anatomian laitos ja etualalla laitoksen tarvitsema ruumishuone.

Yliopiston ullakolla

Vuonna 1632 Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf (1594-1932) perusti Tarton yliopiston (Tartu Ulikool). Vuosisatojen kuluessa yliopiston opetuskieli vaihdeli ruotsista saksaan ja saksasta venäjään, ja toisinpäin. Ja aiemmin myös opiskelijat olivat etupäässä muita kuin virolaisia. Vasta Viron itsenäistyttyä vuonna 1991 viron kielestä tuli ensisijainen opetuskieli ja nykyään enemmistö opiskelijoistakin on virolaisia. Joskin ulkomaalaisia, kuten suomalaisia, opiskelijoita on edelleen paljon.

Nykyinen päärakennus valmistui 1800-luvun alussa ja sen suunnitteli saksalainen, mutta Tartossa opiskellut arkkitehti Juhann Wilhelm Krause (1757-1828). Tarton reissulla (täällä) kävelimme yliopiston pitkillä käytävillä ja ihmettelimme viehättävää juhlasalia ja vinttikerroksessa ollutta rangaistushuonetta eli ns. karsseria.

Nimi karsseri tulee latinan sanasta carcer, joka tarkoittaa aitausta ja vankilaa. Aikoinaan yliopistolla oli ollut seitsemän karsserihuonetta, joista yksi on säästetty ”museoksi”. Opiskelijat, jotka olivat syyllistyneet rettelöintiin tai muuten rikkoivat yliopiston käyttäytymissääntöjä, saatettiin lähettää rangaistukseksi karsseriin, jossa joutui olemaan yksinäisyydessä yhdestä päivästä kolmeen viikkoon. 

Esimerkiksi päärakennuksen ovivartijan loukkaamisesta saattoi saada karsseria 5 päivää ja kaksitaistelusta peräti 3 viikkoa. Museoidussa karsserisellissä oli edelleen nähtävänä kirjoituksia ja piirroksia, joita rangaistut opiskelijat olivat ajankulukseen raapustaneet huoneen seiniin. 

Karsserirangaistus oli levinnyt luostareista Manner-Euroopan yliopistoihin. Tartossa viimeiset rangaistukset määrättiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tosin vanhempien vuosikurssien opiskelijoille rangaistus oli ollut ennemmin kunnia-asia kuin mikään vakava rangaistus :) 

Päärakennus oli kaunis ja komea, mutta ehkä mielenkiintoisin juttu oli kuitenkin karsseri - minulle aiemmin tuntematon juttu…

Yliopiston juhlasalissa järjestetään usein myös konsertteja.

Tarton yliopiston päärakennus

Kuutti kirkossa

Ei uskoisi, että jykevän ja raskaan punatiilisen, lähinnä rautatieasemaa muistuttavan kirkkorakennuksen sisältä paljastuu vaalea ja valoisa kirkkosali. Levollinen tila, jossa on hyvä hengittää ja rauhoittua, hyvä kierrellä ja katsella.

Kyseessä on suomalaisen, pian kirkon suunnittelun jälkeen Yhdysvaltoihin muuttaneen arkkitehdin Eliel Saarisen (1873-1950) ainoa Eurooppaan valmistunut kirkkorakennus. Nelikymppinen Saarinen suunnitteli Tarton Paavalinkirkon (Pauluse kirik) vuonna 1913. Siitä, miten ja miksi juuri Saarinen valittiin tuon luterilaisen kirkon arkkitehdiksi, ei ole säilynyt tietoja. Kirkko vihittiin käyttöön keskeneräisenä vuonna 1917 - esimerkiksi alttari, urut ja kellotorni valmistuivat vasta 1920-luvulla.

Riia-kadun varrella oleva, jugendtyylinen Paavalinkirkko tuhoutui lähes kokonaan vuonna 1944, minkä jälkeen Neuvosto-Viron aikana tämä raunioitunut kirkko käytännössä unohtui. Vuosien kuluessa osaa rakennusta korjailtiin suurpiirteisesti, ja vuonna 1966 kirkkosalin etuosa otettiin seurakunnan käyttöön. Pääosa kirkosta oli kuitenkin muussa kuin uskonnollisessa käytössä vuoteen 2005 asti. Muun muassa kirkon entisessä alttariosassa säilytettiin (myös sodassa tuhoutuneen) Viron Kansallismuseon (täällä) kokoelmia. 

Vuosina 2005-2015 tämä upea jugendtyylinen kirkko kunnostettiin suomalaisvoimin Eliel Saarisen suunnitelmien mukaisesti. Alkuperäisiä suunnittelupiirrustuksia ei enää löytynyt, mutta tarkan tutkimus- ja arkistotyön jälkeen kirkko palautettiin niin pitkälle kuin mahdollista Saarisen piirtämään, alkuperäiseen asuunsa. 

Suurimman työn tekivät suomalaiset arkkitehdit Kari Järvinen ja Merja Nieminen apunaan mm. sisustusarkkitehti Markku Nors, jonka kanssa suunniteltiin valaisimet, sisustuskankaat sekä penkit ja muut kalusteet. Vanhan puulattian tilalle päätettiin valita kestävämpi betonilattia, johon luonnonkivistä tehtiin onnistunut mustavalkoinen kuvio. Tykkäsin kovasti, samoin uudet valaisimet olivat makuuni.

Upea oli myös suoraan kuvataiteilija Kuutti Lavoselta (s.1960) vuonna 2015 tilattu uusi alttarimaalaus. Viisiosainen maalaus on oikeastaan alttarikaappi, joka yllä olevassa valokuvassa on avattu laajimpaan asentoonsa. Keskellä on ristiinnaulittu Jeesus ja hänen vieressään Jeesuksen äiti Maria ja Johannes Kastaja sekä maalauksen laidoilla kirkon kaksi suojelupyhimystä, apostolit Paavali ja Pietari. Kun alttarikaappi on kiinni, näkyy ainoastaan ”kannen”  keltavoittoinen Maarian ilmestys -niminen maalaus.

Alttarimaalaus seisoi ilmavasti kuvanveistäjä Petteri Kukkosen (s.1954) valmistamalla betonijalustalla, jossa näkyvät ristit oli tehty valokuidusta. Samanaikaisesti takana oleviin kapeisiin ikkunoihin oli lisätty keveitä lasimaalauksia, jotka pehmensivät alttarille ja maalaukseen ulkoa tulevaa valoa.

Ihastuin vaaleaan kirkkosaliin, sen rauhoittavaan ilmapiiriin ja Lavosen alttarikaappiin, vaikka kirkon ulkoasusta en niin välittänytkään. Ryhmämme vietiin sisään kirkon parkkipaikan ja sivuoven kautta, mutta ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa myös pääoven puoleinen julkisivu. 

Hotellilla luin, että kirkkosalin alle on kunnostamisen yhteydessä kaivettu uusi krypta entisen koksikellarin tilalle. Kryptassa olisin voinut nähdä mm. graniittisen jalan, joka oli ainut pala, mikä säilyi vuoden 1944 pommituksissa tuhoutuneesta alkuperäisestä alttaripatsaasta. Tämän yli kolmemetrisen, Jeesusta kuvaavan veistoksen oli tehnyt Amandus Adamson (1855-1929). Mutta tämä samoin kuin pihalla oleva muistolehto jäivät minulta näkemättä - tällä kertaa :)

Mutta paljon muuta näin. Ja ihastuin - kovasti :)

Kirkkosalin sivusiipeä kauniine alkuperäisine ikkunoineen ja 

kattoa upeine jugendhenkisine lamppuineen.

Neuvostovallan aikana väliaikaisessa kirkossa oli väliaikainen alttaritaulu,

joka oli tuntemattoman taiteilijan Jeesus ristillä -niminen teos.

Nykyisessä kirkossa tämä oli nähtävillä sivusisäänkäynnin aulassa. 

Paavalinkirkon julkisivu muistutti Eliel Saarisen samoihin aikoihin

suunnittelemaa Helsingin päärautatieasema :)

Komea puuleikkauksin koristellut ovet palautettiin kirkon kunnostuksen yhteydessä.

Paavalinkirkko sivulta, parkkipaikalta nähtynä. 

Mennyttä arkea ja kaikuja Uralista

Tartossa olevan Viron kansallismuseon (Eesti Rahva Muuseum) parasta antia minulle oli arkkitehtuuri eli itse museorakennus (täällä). Tosin myös museon näyttelyt olivat ihan kiinnostavia, ja etenkin niissä käytetyt digitaaliset sovellutukset olivat erittäin kävijäystävällisiä. Kaikki oli esim luettavissa suomen kielellä, mikä helpotti ainakin minun tutustumista näyttelyihin. 

Museossa oli kaksi pysyvää näyttelyä: Viron historiaa ja arkea kuvaava Kohtaamisia-niminen näyttely ja suomalais-ugrilaisille kansoille omistettu Uralin kaiku -niminen näyttely. Ymmärsin, että moni suomalainen kävijä on tykännyt seurata etenkin jälkimmäistä, kielisukulaistemme vaiheista kertovaa näyttelyä. 

Minua kiinnosti tällä kertaa enemmän virolaisten historia. Miten monivaiheinen ja miten lähellä se on meitä. Ja että naapurimaa todella itsenäistyi vasta vuonna 1991, jolloin minä olin jo lähes 40-vuotias. Tuosta kaikkialle yltävästä Neuvostoliiton vallasta ja kontrollista - määräyksistä ja rangaistuksista, jotka ulottuivat myös tosi arkisiin asioihin. Ja miten vähän minä tästä kaikesta silloin tiesin. Tykkäsin myös siitä, että näyttely alkoi - toisin kuin monet muut historialliset näyttelyt - nykypäivästä ja eteni kivikauteen.

Kansallismuseossa on myös kolmas näyttelyhalli, jossa näyttelyt vaihtuvat kerran vuodessa. Lokakuuhun 2025 asti siellä on virolaisen taidemaalari Olav Stubin (1930-2013) yli 80 maalausta 1900-luvun loppuvuosilta. Mutta tämä jäi minulta huomaamatta - ja näkemättä. 

Onneksi museoon pääsee myös paikallisbussilla, joten josko joskus vielä retkeni suuntautuu Tartoon…

Yli 300 metriä lasia ja betonia

Sunnuntaina oli vuorossa Tarton reissuni (täällä) yksi toivekohteista eli Viron kansallismuseo (Eesti Rahva Muuseum, ERM). Odotin etenkin vuonna 2016 avatun ja kansainvälisestikin kehutun museorakennuksen näkemistä - ja kokemista :)

Viron kansallismuseo perustettiin Tartoon jo vuonna 1909, jolloin museon päätarkoitus oli kerätä ja taltioida tietoa Viron katoavasta talonpoikaiskulttuurista. Vuodesta 1922 lähtien museo oli toiminut entisen Raadin kartanon päärakennuksessa Tarton keskustan ulkopuolella. Toisessa maailmansodassa kartano - kuten koko Tartto -  vaurioitui pahoin. Onneksi museon kokoelmat oli tätä ennen ehditty viedä turvaan. Neuvosto-Viron aikana kartanon maille perustettiin venäläinen sotilastukikohta, ja museon esineistö pysyi lukuisissa eri varastoissa ympäri Tarton kaupunkia. 

Runsaat kymmenen vuotta Viron uudelleen itsenäistymisen (1991) jälkeen maassa alettiin puuhata uutta rakennusta Kansallismuseon kokoelmia ja näyttelyitä varten. Tätä varten julistettiin kansainvälinen arkkitehtikilpailu. Kilpailun voitti vuonna 2006 Muistojen kenttä -nimisellä ehdotuksellaan Pariisissa toiminut kolmen nuoren arkkitehdin ryhmä: italialais-israelilainen Dan Dorrel (s.1973), libanonilainen Lina Grotmeh (s.1980) ja japanilainen Tsuyoshi Tane (s.1979). 

Syyskuussa 2016 uusi Eesti Rahva Muuseum avattiin vanhalla paikallaan Raadin kartanon mailla - entisen venäläisen sotilaslentokentän kiitoradalla eli sanan mukaisesti Muistojen kentällä. Yli 140 000 taide- ja museoesinettä saivat 34 000 neliömetriä kaunista ja toimivaa näyttely-, säilytys- ja kunnostustilaa.

Muistojen kenttä on todella rakennettu lentokentän pääkiitoradan päälle - 70 metrin levyisenä kuten itse kiitoratakin. Museon kolmen metrin korkuinen kakkossisäänkäynti asettuu kiitoradan puoleiseen päähän ja yli 15 metrin korkuinen pääsisäänkäynti on tästä 355,8 metrin päässä. Eli entinen lentokoneiden betoninen kiitorata ikäänkuin jatkuu betonirakenteisena, taivaalle kohoavana betonirakennuksena - koristelasilla verhoiltuna. Monumentaalinen ja vaikuttava näky. 

Eikä museon sisätilat häviä yhtään rakennuksen vaikuttavalle ulkonäölle. Lasiseinäinen ja ihanan tilava aula muovisine lattiatyynyineen ja kiiltävine betonilattioineen. Kutsuva ravintola-alue, jota isoista ikkunoista tulevan valon lisäksi valaisee katosta roikkuvat pistemäiset valaisimet. Ja pääsisäänkäynnin vieressä korkea ja ilmava museokauppa puisine tavaralaatikoineen.

Ja kaikkialle tuntuu riittävän luonnon valoa. Paitsi näyttelytiloihin, jotka kutsuvat tulijoita tutkimusretkille museon uumeniin kapeneville käytäville.

Pisteenä iin päälle museon keskusaulan ja ravintolan alla pilkistää viereisestä Raadin järvestä tuleva vesi eli museon rakenteet ikäänkuin muodostavat sillan veden yli. Kuulostaa ehkä liialliselta kikkailulta, mutta paikan päällä kaikki näyttää upealta ja paikalleen sopivalta :)

Viron Kansallismuseon rakennuksessa oli mielestäni jotain samaa tyylikästä leikkisyyttä ja loistokkuutta kuin Kiasman nykytaiteen museossa Helsingissä. Ja paljon lasia ja useita kiinnostavia kulmia. Tykkään molemmista - paljon :)

Museon pääsisäänkäynti

Lasiseinäinen aula oli ihanan avara.

Rakennuksen alitse virtasi vesi ja kulki kevyen liikenteen väylä.

Ensi kerralla kokeilen myös museon valoisaa kahvila-ravintolaa :)

Kauniissa museokaupassa oli mukavaa katseltavaa.

Karin ja Terje

Karin Luts: Suvel (Kesällä), 1949

Pitihän minun tietenkin ensimmäisinä vapaahetkinä käydä Tarton taidemuseossa (Tartu Kunstimuuseum). Varsinkin, kun museo oli aivan ydinkeskustassa, Raatihuoneentorin laidalla. Ja kun itse rakennuskin oli outo - silminnähden vasemmalle vinossa. Ja kaiken kukkuraksi se oli museoksi sopivan ja ihanan pieni…

Sotapäällikkö ja hallintovirkamies Michael Andreas Barcklay de Tollyn (1761-1818) leski osti miehensä kuoltua vuonna 1793 rakennetun kivitalon ja ehti ennen kuolemaansa asua talossa kymmenisen vuotta. Leskirouvan jälkeen talossa on ollut mm. apteekki yli sata vuotta eli 1900-luvun lopulle asti, ja Tarton taidemuseo on toiminut nelikerroksisessa rakennuksessa vuodesta 1988 lähtien. Edelleen taloa kutsutaan usein ”Barcklayn taloksi” :)

Taidemuseon kokoelmassa on pääosin virolaista taidetta 1900- ja 2000-luvuilta ja esillä on aina sekä peruskokoelmasta koottu näyttely että yksi vieraileva näyttely. Tällä kertaa alimmassa kerroksessa oli Karin Lutsin (1904-1993) Pildid reisidelt (Kuvia matkoilta) -niminen näyttely ja ylimmän kerroksen kolmessa huoneessa Terje Ojaverin (s.1955) teoksia. 

Taidemaalari Karin Luts pakeni vuonna 1944 venäläisvalloittajia Ruotsiin, kuten monet muutkin virolaistaiteilijat. Luts jäi Ruotsiin ja kuoli Tukholmassa 81-vuotiaana. Aina kun mahdollista hän yritti matkustaa ”harmaasta, kylmästä, kosteasta ja rumien ihmisten Ruotsista” - kuten hän itse uutta kotimaataan on kuvannut - etelämpään eli Ranskaan, Espanjaan tai Italiaan. 

Ruotsissa Lutsin mieluisin paikka oli pieni Ven-niminen saari Ruotsin ja Tanskan välissä. Täällä hän maalasi useita tilannekuvia - pääosin lyijykynillä tai vesiväreillä. Näitä oli useita esillä myös Tarton museossa.

Yritin kovasti löytää näyttelystä Karin Lutsin Ruotsissa tekemiä töitä, mutta en muka löytänyt. Näin teoksia, joissa valmistuspaikaksi oli merkitty Ven - mutta ei Ruotsia - ja minä olin jotenkin saanut päähäni että se tarkoitti Venetsiaa :):) Joten taiteilijan Venin saarella tekemät teokset jäivät minulta kuvaamatta.

Kuvanveistäjä Terje Ojaverin rajut ja isokokoiset teokset eivät minua tällä kertaa oikein puhutelleet. Eniten minua miellytti konservatiivinen ja ”helppo” teos Minu ruum - meie aeg, jonka tekemiseen oli käytetty eläinten luita.

Kiva pieni taidemuseo, jossa rauhallinen ja leppoisa meininki :)

Karin Luts: Seisev Autoportree (Omakuva seisoen), 1929

Karin Luts: Comedie Francaise (Ranskalainen komedia), 1939

Karin Luts: Riccione, 1961

Terje Ojaver: Minu ruum - meie aeg (Minun huoneeni - meidän aika), 1999/2000

Terje Ojaver: Uhe jalaga kundja (Yksijalkainen kyntäjä), 2021

Museorakennuksen julkisivu on vasemmalle kallellaan 5,6 astetta eli 

enemmän kuin kuuluisa Pisan torni Italiassa. 

Rakennuksen oikea sivu on aikoinaan rakennettu vanhan kaupunginmuurin päälle ja 

vasen sivu paalujen varaan, joten talo kallistuu, kun maaperä painuu paalujen alla. 

Tartto toistamiseen

Mati Karmin: Suutelevat opiskelijat, 1998

Syksyllä 2023 olin parin päivän laiva-junamatkalla Tartossa, ja silloin jäi paljon kiinnostavaa vielä näkemättä, kuten Eliel Saarisen piirtämä Paavalinkirkko ja parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta oleva Viron kansallismuseo (täällä). Talvella huomasin, että Tuulan matkat järjestää huhtikuun alussa Kahden aikakauden Tartto -nimisen viikonloppumatkan, jonka ohjelmassa on mm. minua kiinnostaneet Paavalinkirkko ja Kansallismuseo.

Joten eilen perjantaina matkustin 27 muun innokkaan eläkeläisen kanssa laivalla ja tilausbussilla Helsingistä Tarttoon. Perillä majoituimme kolmen tähden Dorpat-hotelliin - siisti, rauhallinen ja pelkistetty perushotelli kaupunkia halkovan Emajoen ja Tasku-kauppakeskuksen välissä. 

Oppaana matkalla on mukana kokenut Tuula Kanninen ja hänen tyttärensä Ella Kanninen sekä suomea täydellisesti puhuva historioitsija Jaak Viires. Virolainen Viires asui ja opiskeli Tarton yliopistossa 1970-luvulla Neuvosto-Viron aikaan ja Ella puolestaan 1990-luvulla vasta (uudelleen) itsenäistyneessä Virossa. Matkan aikana kumpikin tulee kertomaan omista, ilmeisen erilaisista kokemuksistaan elämästä ja opiskelusta 100 000 asukkaan yliopistokaupungissa. 

Eli lähipäivinä on odotettavissa paljon kivaa ja mielenkiintoista - minulla ja myös teillä lukijoilla. Ja etenkin mielenkiintoista, sillä tänään lauantai-aamuna täällä sataa lunta…

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta lauantaiaamuna :)

Hotelli Dorpat Emajoen mutkassa

Taas on aika…

Taas on kevään ja kukkien, pääsiäisen ja puistojen aika. Jokavuotiset narsissit ilmestyivät muuten Punavuoren kotini parvekkeelle täsmälleen samana päivänä kuin keväällä 2023, minkä olen todentanut blogini 27.3.23 (täällä). 

Kävelin tänään Lauttasaaressa ja jäin taas ihailemaan Puhuri-kahvilan ja Koneen kartanon välisessä puistikossa olevaa Lahopuutarha-nimistä ympäristötaideteosta (täällä). Puupölkkyjä, johon kerta kerralta tykästyn enemmän ja enemmän. Ja pakkohan kuvaukselliset pölkyt oli taas ikuistaa kännykkäkameralla.

Kotona tulevasta pääsiäisestä muistutti kauniisti kukkiva pääsiäiskaktus, jonka olin joku viikko sitten ostanut parilla eurolla läheisestä S-marketista. Upeat valkoiset kukat, joiden terälehdet ovat oikeaoppisesti teräväkärkisemmät kuin perinteisellä joulukaktuksella. 

Mutta ei vielä yhtään suklaamunaa eikä pääsiäistipua. Ehkä niitäkin löytyy, kunhan pääsen taas Ukin mökille, jossa toivottavasti on vielä tallella entisten pääsiäisten aarteita…

Komeasti kukkiva pääsiäiskaktus

Osa Lahopuutarha-nimistä ympäristötaideteosta

Kevättä Suomessa

Ihanaa, että pääsin nauttimaan Suomen keväästä ja alkuviikon yllättävän lämpimintä päivistä. Olen ehtinyt lyhyen Turun retken (täällä) jälkeen piipahtaa pikaisesti myös Ukin mökillä Salossa ja pusutella Opiskelijatytön suloista 9-kuukautista vesseliä Merimaskussa.

Ja nautiskella keväästä. Ihailla auringon avaamia sinivuokkoja mökkitien reunassa Salossa ja krookuksia Taattisten tilalla Merimaskussa. Menomatkalla pysähdyin vielä lyhyesti Lontoontytön luona Vallilassa, jossa kadun vieressä kukki kauniita kevätkelloja. 

Ukin mökillä sain ihailla järvellä lipuvia joutsenia ja lokkisaareen pesää tekeviä lokkeja. Kevään merkkejä nekin :) Ja ensimmäistä kertaa elämässäni näin luonnossa hirviä. Olimme Opiskelijatytön plus 9-kk vesselin ja Dora-koiran kanssa metsäkävelyllä, kun parinkymmenen metrin päässä porhalsi ensin valtava uroshirvi ja hetken päästä toisella puolellamme juoksi naarashirvi. Jännää…

Kevät keikkuu - linnut huutaa ja hirvet juoksee…

Sinivuokkoja Salossa

Krookuksia Merimaskussa

Kevätkelloja eli kevätlumipisaroita Vallilassa

Salainen puutarha

Betoni- ja verkkoaidan takaa pilkottaa siro sipulitorni, mutta muuta en verkkoaidan raoista pysty näkemään. Seison Turun keskustassa Rettiginrinteessä olevilla portailla, aidan takana olevan ”Rettigin palatsin” vieressä, ja luen verkkoaitaan kiinnitetystä keltaisesta kyltistä: ”Kiinteistössä jatkuva koiravartiointi”. 

Aidan takana on puutarhan ympäröimä Rettigin perheen entinen koti - Villa von Rettiginä ja Rettigin palatsina tunnettu 1500 neliömetrin kokoinen kivitalo. Vaaleaksi rapattu rakennus, jonka tiloissa on vuodesta 1995 toiminut historian ja nykytaiteen museo Aboa Vetus & Ars Nova (täällä). 

Vauras Rettigin teollisuussuku saapui Ruotsista 1800-luvun puolivälissä Suomeen ja perusti Turkuun menestyvän tupakkatehtaan. Vuonna 1928 silloinen tehtaanjohtaja Hans von Rettig (1894-1979) rakennutti perheelleen hulppean kodin tehtaan viereen Aura-joen rantaan. Barokkityylisen talon suunnitteli arkkitehti Valter Jung (1879-1946). 

Perhe asutti taloa lähes 50 vuotta. Hans von Rettigin kuoltua se oli toista kymmentä vuotta tyhjillään, kunnes 1990-luvun alussa rakennusta alettiin kunnostaa museoksi. Samassa yhteydessä myös puutarha rakennettiin uudestaan - sinne mm. lisättiin vesiallas patsaineen.

Nykyisessä museossa saattaa edelleen nähdä Rettigien aikaista loistoa. Ihastelin mm. tyylikästä koristekattoista käytävä ja marmiriseinäistä kylpyhuonetta museon toisessa kerroksessa. Mutta eniten minua kiinnosti toisen kerroksen ikkunoista näkyvä puutarha huvimajoineen ja koristealtaineen. 

Harmikseni kuulin, että puutarha on suljettu ja suojattu yleisöltä, kuten se on ollut jo lähes sata vuotta. Koko 1900-luvun rakennusta ja puutarhaa kuulemma ympäröi jopa nykyistä aitaa huomattavasti korkeampi - osin peräti nelimetrinen - aita. 

Salainen puutarha pysyy edelleen salaisena. Harmi…

Toisen kerroksen komeaa käytävää.

Hulppea kylpyhuone on ollut perheen käytössä 1990~luvulle asti. 

Huoneen seinät on vihreää marmoria ja lattialaatat valkoista marmoria.

Museoituun kylpyhuoneeseen on sijoitettu intialais-brittiläisen Anis Kapoorin taideteos Enkeli,

joka on sinisellä väripigmenttijauheella päällystetty liuskekivilohkare vuodelta 1990.

Puutarhaan rakennettiin vesiallas vasta 1990-luvulla museon perustamisen yhteydessä.

Verkkoaitaan oli kiinnitetty varoitus: ”Kiinteistössä jatkuva koiravartiointi.”