Maisemia makuuni

Carl Moll: Hämärä, 1900

Kävin toistamiseen Ystävän kanssa Klimt, Gallen-Kallela & Wien -näyttelyssä Ateneumissa (täällä). Toinen (tai kolmas) kerta samassa taidenäyttelyssä on erilainen kuin ensimmäinen. 

Ensimmäinen kerta on aina erityinen. Tunteikas, yllätyksellinen ja usein myös uuvuttava, kun kaikki on uutta ja osa teoksista väliin voimakkaasti vaikuttavia. Toinen kerta on yleensä ensimmäistä rennompi ja rauhallisempi, mutta myös - tosin eri tavalla - kiehtova. Silloin osaan enemmän keskittyä teosten yksityiskohtiin, jotka ehkä ensi kerralla ovat jääneet näkemättä tai huomaamatta, ja ehkä myös tarkistaa sellaisia juttuja, jotka ekan tutustumisen jälkeen jäivät vaivaamaan tai joista olin visiittien välissä lukenut lisää. 

Esimerkiksi tutustuessani ensi kertaa Klimtin näyttelyyn lähes ohitin näyttelyn keskivaiheilla olleen salin, joka oli omistettu maisemamaalauksille. Minua veti eteenpäin parin salin päästä kuuluva musiikki (täällä) enkä musiikkituokion jälkeen enää jaksanut palata taaksepäin :)

Tokalla kerralla jaksoin rauhassa tutustua myös näyttelyn maisemiin. Ja ihastuin. Esitetekstin mukaan sesessionistit eivät kuvanneet maisemia ”vain todellisena, realistisena näkynä, vaan myös tunnelmana tai mielentilana”. Ja niissä kerrottiin näkyvän myös taiteilijoiden erilaisia muoto-, väri- ja valokokeiluja. 

Tykkäsin erityisesti itävaltalaisen Carl Mollin (1861-1945) Hämärä-nimisestä öljymaalauksesta. Unenomainen tunnelmakuvaus metsälammesta, jossa puut näyttivät kasvavat lammen pohjasta. ”Onkohan siinä tulva?” ihmetteli Ystäväni…

Ihastuin myös Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) kesäisen Järvimaiseman hentoihin väreihin ja järvenpintaa kuvaavaan Keitele-nimiseen tauluun. Jälkimmäisestä maalauksesta taiteilija teki vuosina 1904-1906 neljä eri versiota, joista kolme on nykyään taidemuseoiden kokoelmissa Lahdessa, Lontoossa ja Tokiossa sekä yksi yksityisomistuksessa, tosin sijoitettuna Gallen-Kallelan museoon Espooseen. Klimt-näyttelyssä esillä ollut Keitele oli lainassa Espoon museosta. 

Minusta Keitele-taulussa kuvataan veden peittämää myöhäiskevään haurasta jääpeitettä - ja hienosti kuvataankin, mutta kirjallisuudessa taiteilijan sanotaan maalauksessa kuvanneen veden - ei jään - pintaa ja siihen heijastuvia vedenalaisia virtauksia. 

Niin tai näin - kaikki kolme maalausta - Hämärä, Järvimaisema ja Keitele - olivat maisemia makuuni :)

Akseli Gallen-Kallela: Järvimaisema, 1901 

Akseli Gallen-Kallela: Keitele, 1904 

Leposaari lokakuussa

Kävin pitkästä aikaa Kulosaaren hautausmaalla, isän ja Alma-mummin haudalla (täällä) mukana havukranssi ja K-kaupan ruusukimppu. Pari muuta ihmistä puhdisti ja koristeli omaistensa hautoja ja hautausmaan työntekijä hurrutti kovaäänisesti hiekkakäytäville pudonneita lehtiä - onneksi vain lyhyen aikaa :)

Pienellä Leposaaren hautausmaalla oli kaunista ja rauhallista, kuten aina, vuodenajasta riippumatta. Laskin havut ja kukat isän ja mummin yhteiselle haudalle. Haudalle, jossa Äitimuorin toivomuksesta on aikanaan paikka myös hänelle. Ja jäin vielä tapani mukaan hetkeksi kiertelemään ja katselemaan syksyistä hautasaarta.

Ihastelin valkoisia marjaterttuja täysin lehdettömässä pensaassa. Etenkin terttujen kirkkaanpunaiset ja pitkät varret pistivät silmään hämäränä syyspäivänä. Varmaan joku lumimarjalajike… Minua veti puoleensa myös luonnollista kokoa oleva kivinen pikkulintu, joka istui sammaloituneen luonnonkiven päällä. Kivi ole asetettu isomman sukuhaudan eteen yli 30 vuotta sitten kuolleen pariviikkoisen vauvan muistoksi. Kaunis ja yksinkertainen muistokivi ja tuntemattoman vastasyntyneen kuolema herkisti.

Leposaaren hautausmaa on pieni, mutta aina sieltä edelleen löytyy uutta ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Ja useita tutuksi tulleita hautoja, joissa lepää tuttuja nuoruus- ja kouluvuosistani.

Joulu ovella

Metallilangasta ja pikkuhelmistä tehty kranssi koristaa kerrostalokaksioni ovea vuodesta toiseen. Väliin sellaisenaan - kaunis niinkin - ja väliin koristeltuna joulu-, pääsiäis- tai vappulisukkein.

Marraskuun koittaessa kaivoin varastosta kirpparilta ostettuja punaisia huopasydämiä, joilla tällä kertaa koristelin rakkaan ovikranssini. Ja kiva tuli, kuten aikaisimpinakin jouluina (täällä, täällä ja täällä). 

Käsin tehty

Runeberginkatu halkaisee Töölön klassikoiden - Eliten ravintolan ja Mehiläisen sairaalan - kohdalla pitkulaisen ja vehreän Hesperianesplanadi-puiston. Puistossa ravintolan ja sairaalan välissä, orapihlaja-aidan suojassa ja hevoskastanjapuiden alla on lähes 30 vuotta könöttänyt neljä isoa ja vähän outoa graniittikuutiota.

Kymmeniä kertoja olen kävellyt kuutioiden ohi niitä sen kummemmin huomioimatta. Väliin olen ehkä ajatellut: ”Mitähän varastolaatikoita tohonkin on ilmestynyt? Onneksi ne jää noin hyvin noiden puiden suojaan.”

Viimein viime viikolla pysähdyin tutkimaan ”laatikoita” tarkemmin. ”Oudot laatikot” olivatkin oikeastaan aika hienoja. Neljä symmetristä, yli kaksimetristä punagraniitista hakattua kuutiota, joiden pintaan oli uurrettu teräväkärkisiä, noin kymmenen senttiä syviä uria. Ja kuutiot oli aseteltu rinnakkain siten, että vierekkäisten kuutioiden pintaurat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. 

Graniittikuutiot ovat muistomerkki Lauri Kristian Relanderille (1883-1942), joka toimi tasavallan presidenttinä vuosina 1925-1931. Hän oli itsenäisen Suomen toinen presidentti - Kaarlo Juho Ståhlbergin (1865-1952) jälkeen - ja maamme kaikkien aikojen nuorin presidentti. Virkaan valittaessa Relander oli vasta 41-vuotias agronomi ja kahden 15- ja 18-vuotiaan nuoren isä. 

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s.1952) työsi Relanderin muistomerkkiä kaksi vuotta ja valmistuttuaan vuonna 1996 se pystytettiin matalalle kivialustalle Hesperianesplanadille. Peltokangas uursi graniittikivet käsin apunaan vain hakku ja oma poika. 

Teoksen virallinen nimi on Relander-muistomerkki, mutta se tunnetaan myös työnimellä Alhaalta ylös, sisältä ulos. Kiva nimi, joka kuvaa hyvin ensimmäisiä vuosikymmeniään elävän maan tavoitteita - suomalaisen sananlaskun mukaan: Maasta se pienikin ponnistaa :)

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas oli minulle tuttu viime kesästä, jolloin Naantalin Kultarannan puutarhassa tykästyin Peltokankaan Merkillinen sade viime yönä -installaatioon vuodelta 2007 (täällä).

Relander-muistomerkin lähellä, lyhyen kävelymatkan päässä on myös pari muuta tutustumisen arvoista muistomerkkiä: Veikko Myllerin presidentti Risto Rytin muistoksi tekemä teos (täällä) sekä Veikko Hirvimäen kirjailija Mika Waltarin muistoa kunnioittava teos (täällä). Siis ainakin nämä, sillä patsaita ja muistomerkkejä pääkaupunkiseudulla riittää.

Blogiinikin on kertynyt juttua aika monesta pääkaupunkiseudun - ja myös muun Suomen - veistoksesta ja patsaasta :) Ja ketä kiinnostaa, niin jutut löytyvät tunnisteen patsaat/veistokset alta…

Mars kirkossa

Ostan viiden euron pääsylipun ja saan vasempaan ranteeseeni ohuen, punaisen muovirannekkeen. Avaan Helsingin tuomiokirkon painavan oven ja astun sisään pimennettyyn kirkkosaliin, jota valaisee vain seiniin ja pylväisiin kohdennetut punaiset pistevalot.

Kirkon keskikäytävällä, sisääntulon ja alttarin puolivälissä katosta roikkuu valtava, valoa hohtava pallo. Kevyen näköinen jättipallo pyörii hiljakseen akselinsa ympäri ja sen pinnalla erottaa vaaleita, sinivalkoisia kuvioita. Kirkon täyttää hiljainen musiikki - tai äänet - jotka väliin voimistuvat ja väliin lähes katoavat kuulumattomiin. 

Jokunen ihminen istuu kirkon penkeillä. Kymmenkunta vierasta vaeltelee käytävillä. Sisään astuessa kaikki hiljentävät puhettaan. Useimmat kuvaavat palloa kännyköillään. Mutta pallo vain jatkaa rauhallista pyörimistään. Hissukseen ja arvokkaana - ihmettelijöistä ja valokuvaajista välittämättä.

Pallo kuvaa Mars-planeettaa ja sen pinnalla näkyvät kuviot vastaavat planeetan pintaa. Pallon halkaisija on 7 metriä ja sen pinnan kuviot on tehty NASA:n eli Yhdysvaltojen avaruushallinnon Marsista ottamien valokuvien perusteella siten, että yksi sentti pallon pinnalla vastaa yhtä kilometriä Marsin pinnalla eli yhden suhde miljoonaan. 

Kyseessä on brittiläisen taiteilijan Luke Jerramin MARS - sota ja rauha -niminen tilataideteos, joka vuodesta 2019 lähtien on kiertänyt maailmaa ollen esillä mm. useissa kirkoissa, mutta myös muissa sisä- ja ulkotiloissa. Taideteokseen liittyvän ”musiikin” on tehnyt säveltäjä Dan Jones, joka kertoo pyrkineensä yhdistämään Marsin äänimaailmaa sodan ääniin.

Meditatiivista ja rauhoittavaa. Kaunista ja käsittämätöntä, mutta samalla herkkää ja koskettavaa. Tykkäsin, vaikka vähän kiireessä tutustuinkin…

Ps. Tuomiokirkossa Mars on pyörinyt lokakuun alusta ja tänään se pyörii Helsingissä viimeistä päivää. 

Kylässä kartanossa

Halikon kuuluilla kurpitsaviikoilla jätin kurpitsapellot ja muut kurpitsajutut väliin - pääosin pelkäämieni ruuhkien takia - mutta viime lauantaina osallistuin opastetulle kierrokselle Wiurilan kartanon päärakennuksessa. Wiurulassa on tullut käytyä mm. heinäkuussa 2019 (täällä ja täällä), mutta päärakennus ei silloin ollut avoinna yleisölle.

Poikkeuksena monesta muusta yleisölle avoinna olevasta suomalaiskartanosta Wiurila on edelleen asuttuna ja yksityisomistuksessa. Nykyään kartanossa asuu Anne Marie Aminoff ja hänen äitinsä Anna Louise (Anna Lisa) Standerskjöld-Bruninghaus (s.1930). Anna Lisa vastasi kartanon hoidosta vuosina 1951-1989 ja Anne Marie äitinsä jälkeen vuosina 1989-2024. Viime vuonna Anne Marie luovutti vetovastuun nelikymppiselle pojalleen Aleksander Aminoffille. 

Wiurila on palvellut aateliskartanona jo 1400-luvulla. Armfeltin suvun hallussa kartano on ollut vuodesta 1787, jolloin sen osti vapaaherra, kenraalimajuri Magnus Wilhelm Armfelt (1725-1795). Nykyisen päärakennuksen rakennutti Magnus Wilhelmin poika August Philip Armfelt (1768-1839) ja se valmistui vuonna 1811.

Anna Lisa Standerskjöld-Bruninghausin isoisä Carl August Armfelt (1862-1942) oli Wiurilan viimeinen Armfelt-niminen isäntä ja myös viimeinen kreivi. Aatelisarvo periytyy pääsääntöisesti isältä pojalle ja Carl Augustin jälkeen kartanossa on ollut naispuolisten emäntien vuoro: ensin tyttärentytär Anna Lisa ja sitten tyttärentyttärentytär Anne Marie. Kunnes viime vuonna isännäksi ryhtyi jälkimmäisen poika Aleksander Aminoff. 

Oppaanamme runsaan tunnin kestäneellä kartanokierroksella oli kartanon toiminnasta yli 30 vuotta vastannut Anne Marie Aminoff - viimeisen kreivin tyttärentyttären tytär. Ymmärrettävästi hänellä riitti paljon mielenkiintoista juttua - totta ja tarinaa - niin kartanosta ja sen päärakennuksesta kuin Armfeltin aatelissuvun jännittävistä vaiheista. Oppaamme Anne Marien äidinäitihän - Louise Standerskjöld (1899-1931) - oli omaa sukua Armfelf. 

Louise Standerskjöld kuoli jo 31-vuotiaana, jolloin hänen ainoa lapsensa, pieni Anna Lisa -tytär - oppaamme Anne Marien äiti - jäi asumaan Louisen vanhempien kreivi ja kreivitär Carl ja Juliane Armfeltin luokse Wiurilan kartanoon. Oikeastaan pieni tyttö oli muuttanut kartanoon jo puolivuotiaana Louise-äidin tällöin alkaneen vakavan sairauden takia. 

Kymmenen vuoden kuluttua kuolivat myös sekä Anna Lisan isä Georg Standerskjöld (1884-1941), joka oli pitänyt vain vähän yhteyttä pieneen tyttäreensä, että tytön isoisä Carl Armfelt (1862-1942). Tämän jälkeen Anna Lisa jäi pysyvästi asumaan Wiurilan isoon kartanoon tanskalaissyntyisen isoäitinsä kreivitär Julianen (1873-1967) kanssa ja pääosin lukuisten palvelijoiden ja kotiopettajien kasvattamaksi. 

Miehensä kuoleman jälkeen kreivitär eli kartanossa vielä 25 vuotta ja kuoli vasta 94-vuotiaana. Vuonna 1951 hänen tyttärentyttärensä parikymppinen Anna Lisa Standerskjöld ryhtyi päätoimiseksi ”kartanon rouvaksi”.

Nykyään 95-vuotias Anna Lisa asuu kartanon päärakennuksen alakerrassa ja myös hänen tyttärensä Anne Marien koti on kartanon mailla. Lähestyessämme päärakennusta valkotukkainen Anna Lisa käveli hiljakseen kartanon puutarhassa ja hänen vanha, kuuro koiransa köpötti haistelemaan outoja vieraita :)

Päärakennuksessa on kellarikerroksen lisäksi kaksi kerrosta ja 20 huonetta. Opaskierroksen aikana näimme toisen kerroksen kymmenkunta museoitua huonetta, jotka oli pyritty entisöimään 1800-luvun asuun. Komein oli punasävyinen pääsalonki flyygeleineen ja mielenkiintoisin sen vieressä oleva emännän makuuhuone vauvan sänkyineen ja salaovineen.

Huoneiden seinät olivat täynnä aatelismiesten ja -naisten muotokuvia, joiden nimissä ja historioissa en pysynyt perässä. Kaikki näytti aika samanlaisilta ja lähes kaikki olivat ilmeisesti Armfeltejä, joiden omistuksessa kartano tiluksineen on ollut viimeiset pari sataa vuotta. 

Kierros kartanossa ja emännän opastus olivat sinänsä mielenkiintoisia ja mukavasti esitettyjä, mutta kartanon ja Armfeltien historia on niin monitahoista ja jopa monimutkaisista, että minulle kävi samoin kuin muotokuvien kanssa. Sekosin lähes samannimisissä ihmisissä ja heidän kohtaloissaan, enkä oikein lopussa jaksanut enää keskittyä kuuntelemaan…

Lisää juttua Wiurilan ja Armfeltien historiasta mm. Ylen sivuilla julkaistusta Sini Sovijärven selkeästä artikkelista vuodelta 2019 (täällä).

Toisen kerroksen pääsalonki

Pääsalongin käsinmaalattu tapetti oli 1830-luvulta, kuten muukin sisustus.

Salongin uutta kattomaalausta ja jäänteitä vanhasta.

Emännän makuuhuone

Kirjasto oli Anna Lisan isoisän Carl August Armfeltin työhuone

Igor Muslinov (s.1965) maalaama muotokuva 69-vuotiaasta 

Anna Louise Standerfskjöld-Bruninghausista (s.1930) vuodelta 1999. 

Täällä taas

Tästä yksinkertaisesta joulutähdestä en luovu, 

vaikka monista muista ns. joulukoristeista olenkin luopunut.

Enkä tietenkään kynttilöistä (täällä), joita tapani mukaan olen sytytellyt jo pari viikkoa sitten.

Toimeton torni

Punavuoressa on Sinebrychoffinpuisto, joka tunnetaan myös nimillä Koffin puisto ja Koffari. Mäkistä puistoa voisi kutsua myös Sinimahaisten puistoksi, sillä suomalainen Sinebrychoffin suku - jonka mukaan puisto on nimetty - on lähtöisin Venäjältä, jossa nimi alkujaan oli Sinebrjuhov. Ja Sinebrjuhov suomentuu sinimahainen :)

Vuosina 1819-1992 nykyisen Sinebrychoffin puiston vieressä toimi olutpanimo, jonka Sinebrychoffit omistivat. Tuolloin osa alueesta istutettiin puistoksi, ja vuonna 1835 puisto avattiin myös yleisölle. Puiston reunaan Bulevardin kadun varrelle Nikolai Sinebrychoff (1786-1848) rakennutti 1840-luvulla komean asuintalon - talon, jossa nykyään toimii Sinebrychoffin koti- ja taidemuseo. Olen kirjoittanut vauraan Sinebrychoffin suvun mielenkiintoisesta historiasta blogiini mm. lokakuussa 2019 (täällä).

1900-luvun Koffin puisto pääsi huonoon kuntoon ja 1960-70 -luvuilla alueelle suunniteltiin liike- ja asuintaloja. Pitkien kaavakiistojen jälkeen suurin osa maa-alueesta päätyi Helsingin kaupungin omistukseen ja lopulta vuonna 1980 alue määriteltiin asemakaavassa puistoksi. 

Nykyisen Sinebrychoffin puiston oudoin rakennus on puiston korkeimmalla kohdalla oleva vanha, punatiilinen torni. Mikä se on ja miksi se on säilytetty? 

Netistä selviää, että tuohon kahdeksankulmaiseen torniin ei - pettymyksekseni - liity mitään sen jännempää tarinaa. Aikoinaan torni oli osa Siperia-nimistä varastorakennusta. Myöhemmin varasto purettiin, mutta torni säästettiin ehkä eräänlaisena kuriositeettina.

Onpa tyhjän panttina seisovaa tornia kutsuttu jopa Koffarin symboliksi. Ja sitähän se tavallaan onkin - muisto menneisyydestä…

Puiston laidalla on Sinebrychoffin suvun entinen kotitalo, joka avattiin 

kotimuseona jo vuonna 1921 ja jossa vuodesta 1980 lähtien on toiminut myös taidemuseo.

Sukka ja sen malli

Iltojen pimetessä olen taas ryhtynyt neulomaan villasukkia. Kesän polkupyöräretkellä (täällä) ostin Saarenmaalta ihanat puna-harmaat villasukat. Päätin yrittää neuloa samanlaiset, mutta musta-harmaina - 7 veljestä -langasta 3,5 numeron sukkapuikoilla. Ja yllätin itseni, sillä sukista tuli tosi hyvät :) 

Luo 48 silmukkaa - 12s/puikko. Neulo 3o,1n -resoria noin 7cm (20 krs). Tämän jälkeen neulotaan pelkkää oikeaa. Varren kokonaispituus on noin 20cm. Sukanvarteen tulee ristikkokuvio, jonka keskellä on oranssin väriset täplät. Alla on kuvion itseluotu, epämääräinen ohje :)

Ennen kantapäätä neulotaan kaksi kerrosta 1s mustalla ja 1s harmaalla langalla. Kantapäässä on 12 kaksoiskrs eli yht 24 krs ja käännöksen jälkeen kumpaankin reunaan jätetään 7s. Kantalapun kummastakin reunasta luodaan 12s + 2 apusilmukkaa, jotka heti seur krs neulotaan yhteen.

Jalkaterän kokonaispituus on noin 23cm ja tähtikuvion pituus 6,5cm. Alla on kärjen tähtikuvion itseluotu, epämääräinen ohje. Ohje käsittää 12 silmukkaa ja siihen mahtuu kaksi peräkkäistä kuviota. Sekä varren ristikuvio että kärjen tähtikuvio vaatii 6 silmukkaa, joten sukan silmukkaluvun tulee olla 6:lla jaollinen. 

Tässä tämä epämääräinen oma ohjeeni lähinnä itselle muistiin, sillä aion kutoa lisää samanlaisia. Ihastuin tähän yksinkertaiseen malliin ja hämmästyin, että sain sukan todella kudottua ilman oikeaa ohjetta :)

Varren ristikkokuvion ohje

Kärjen tähtikuvion ohje kärkikavennuksineen :)

Aamunrepäisy 37

Aamun Hesarissa Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen kirjoitti viisaita (HS 21.10.25).

Syksyn paras aamu

Se oli eilen - syksyn paras tai ainakin kaunein aamu :) Lämpötila nollassa, kohtuullisesti kuuraa maassa, lempeän matala aurinko. Kävely koirien kanssa hiljaisella mökkitiellä auringon pilkottaessa puiden takaa oli yhtä juhlaa. Eikä tämä päivä näytä jäävän pekkaa pahemmaksi, ellei jopa paremmaksi…

Valokuvia tuli tosin otettua vain jokunen, sillä kahden koiran ohjailussa tarvitsin pääosin molempia käsiä, varsinkin kun isokokoinen rescue-koira Chloe saattaa väliin yllättää ulkoiluttajan ja riuhtaista…

Mielimaisemani mökin ikkunasta juuri ennen auringon nousua. 

Lomapäivä Salossa

Ekaluokkalainen vietti syyslomaa Ukin mökillä, ja ainakin Ukki ja Mummi nauttivat. Samoin pikkumiehen seura viihdytti mummin Muru-koiraa ja mökillä hoidossa olevaa Opiskelijatytön Chloe-koiraa (täällä). Lontoontyttökin ehti Love-kissansa (täällä) kanssa piipahtaa joukon jatkona. Ja tänään odotamme viikonlopun viettoon Opiskelijapoikaa puolison ja pesueen (9v, 4v ja 2v) kanssa - jee :)

Pikkupojan kanssa on ehditty kävellä Salon keskustassa Meritalon museon (täällä) lähistöllä, jossa meidän tulee harvemmin Salo-reissuilla käytyä. Löysimme Uskelanjoen yli kulkevan jännän riippusillan - ja kaunista ruskaa. Mutta ennen kaikkea meitä molempia kiinnosti Rummunlyöjänkadun ja Uskelanjoen väliin jäävä hylätty tontti, jossa rämeikön keskellä könötti kaksi tyhjää puutaloa ja autotalli. ”Kummitustaloja”, Pikkupoika totesi entistä innostuneempana :)

Tätä ennen olimme jo käyneet joen toisella puolella olevassa Mäkkärissä syömässä kanahampurilaiset ja pienet ranskikset. Kummitustalon tutkimisen jälkeen kävelimme vielä tuttuun Kuiron kahvilaan (täällä), jossa Pikkupoika pähkäili pitkään banaanileivoksen ja perunaleivoksen välillä. Minulle riitti kahvi ja pieni aprikoositäytteinen pulla. 

Herkuttelun jälkeen oli vuorossa Bio Kino ja Ella ja kaverit -leffa. Salon keskustassa on kaksi elokuvateatteria Bio Kino ja Lumo Salo, jotka molemmat ovat ymmärtääkseni nykyään suurien leffaketjujen ulkopuolisia yrityksiä. Tykkään etenkin vanhanaikaisesta Bio Kinosta, mutta Lumokin menettelee.

Pikkupoika osasi jo leffaan mennessä kaikkien lapsinäyttelijöiden roolinimet, sillä Timo Parvelan Ella ja kaverit ovat kuulema hänen suosikkikirjojaan. Mummi ei osannut, mutta silti me molemmat tykkäsimme. Ja tietty tykkäsimme myös leffakarkeista :) 

Kiva lomapäivä - ulkoilua, aurinkoa, ihmettelyä, elokuvaa ja herkkuja. Ja mökillä meitä vielä odotti Kimble ja 500 palan palapeli…

PS. Tietysti me myös joka välissä seurasimme YleAreenasta englanninspringerspanieli Murua ja sen 11 pennun elämän ensipäiviä. Katsoimme jopa neljän ensimmäisen pennun syntymää suorana telkkarista keskiviikkoiltana, kunnes piti mennä nukkumaan. Jännää ja mielenkiintoista :)

Juhlaa ja arkea

Päivikki ja Sakari Sohlbergin kotimuseossa (täällä) oli esillä joitakin pariskunnan juhlapukuja, kuten yllä näkyvät Sakarin frakki kunniamerkkeineen ja Päivikin upean sininen juhlapuku. Kauniisti kirjaillun, täyspitkän juhlapuvun oli suunnitellut ja valmistanut muotitaiteilija Riitta Immonen (1918-2008) - suomalaisen muodin suurnainen. 

Juhlavaatteita mielenkiintoisempia olivat kuitenkin monet arkiset tavarat, joita näkyi etenkin asunnon pienehkössä keittiössä. Keittiön nurkassa oli Päivikin itse tekemä, hieman epävakaa hyllykkö ja ikkunan edessä roskalavalta pelastettu pieni ruokapöytä :) Päivikki oli myös väsännyt metallin palasta ja mustista helmistä eräänlaisen ”puutelistan”. Ja Murun mamuna huomasin heti lukuisat koira-aiheiset taulut, piirrokset, veistokset ja koriste-esineet, joita koiria rakastavan pariskunnan asunnossa oli lähes joka huoneessa. 

Ja museovieraiden kenkäsuojat :) Ne eivät suinkaan olleet tavanmukaisia, helposti repeytyviä vaaleansinisiä muovisuojia, vaan samettikankaasta ommeltuja tossuja. Jees - ja kiitos :)

Pienen Sakarin kastemekko (ihmeen lyhyt?) ja ruokalautanen, 

jonka alapuoli oli päällystetty metallilla, jotta lapsen ruoka pysyy lämpimänä :)

Päivikin tekemä hyllykkö :)

Puutelistan otsikkona oli ”Muistettavaa tänään” :)

Koti Katajanokalla

Jos turkulaisilla on hurmaava Ett hem -kotimuseo Tuomiokirkon vieressä (täällä), niin Helsingistä löytyy vähintään yhtä hurmaava museoitu kerrostalokoti Katajanokalla. Ett hem oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneiden Helene ja Alfred Jacobssonin ja heidän kahden tyttärensä koti, kun taas Päivikki ja Sakari Sohlberg asuivat Katajanokan kodissa kahden koiransa kanssa 1950-luvulta eteenpäin yli 40 vuotta.

Molemmat pariskunnat olivat aikansa vauraita vaikuttajia ja kaupunkiensa kermaa - Helene ja Albert ruotsinkielisiä ja Päivikki ja Sakari suomenkielisiä :) Kummallakaan pariskunnalla ei ollut biologisia lapsia. Jacobssonien Walburg-tyttären biologinen isä oli Alfredin veli ja perheen nuorempi tytär Kerstin oli adoptoitu Tukholmasta (täällä).

Jacobssonien Ett hem avattiin yleisölle jo vuonna 1932, Sohlbergien kotimuseo 70 vuotta myöhemmin vuonna 2003. Molemmat pian pariskuntien kuoleman jälkeen heidän testamenttiensa mukaisesti. 

Kotimuseot viestivät aina sekä ajastaan että omistajiensa persoonista. Ehkä Jacobssonien kodissa aistin enemmän 1900-luvun alun yleistä sisustus- ja elämäntyyliä kuin Helenen ja Alfredin persoonia (täällä). Kun taas Sohlbergien kodissa isäntäparin värikkäät persoonat välittyivät vahvemmin kuin heidän aikakautensa - 1900-luvun lopun kiihkeät kasvuvuodet. 

Neljä kerroksinen ja kaksi rappuinen Kauppiaskadun kerrostalo valmistui vuonna 1905. Upean jugengtalon rakensi Sakari Sohlbergin (1907-2000) äidin - Valma Sohlbergin (1883-1969) - isä rakennusmestari Elias Leizen (1858-1923). 

Valma Liezen meni 22-vuotiaana naimisiin vuorineuvos Wilhelm Aleksander Sohlbergin (1876-1938) kanssa. Tuore aviopari muutti 1900-luvun alussa asumaan vaimon isän rakennuttamaan ja omistamaan kerrostaloon ja parin vuoden päästä he saivat ainoan lapsensa Sakarin (1907-2000). Vuonna 1925 Sakarin ollessa 18-vuotias vanhemmat erosivat ja Valma jäi poikansa kanssa asumaan perheen kotiin Kauppiaskadulle. 

Parin vuoden kuluttua Sakari muutti omilleen, valmistui juristiksi, meni naimisiin kollegansa Päivikki Tulenheimon (1913-2001) kanssa ja muutti vuonna 1959 takaisin tutun, siinä vaiheessa Valma-äidin omistaman kerrostalon ylimpään kerrokseen. Valma-äidin kuoltua Sakari ja Päivikki laajensivat asuntoaan yhdistämällä siihen viereisen huoneiston, jonne he siirsivät alempana asuneen Valman koko irtaimiston ”omille paikoilleen”.

Näin Sakari ja Päivikki jakoivat kahteen pekkaan 350 asuinneliötä ja 11 huonetta. Heidän lisäkseen tilaa oli sopivasti Factolle ja Susselle - kahdelle cockerspanielille - ja kahdelle työhuoneelle sekä lukuisille perityille istumaryhmille, vitriinikaapeille, kattokruunuille ja posliiniastiastoille. Ja jugendtyylisille kaakeliuuneille, jättikokoisille itämaisille matoille ja vanhoille ryijyille. 

Sekä Päivikin miniatyyrikilpa-autoille, kymmenille matkamuistonukeille, pienille koristekoirille sekä Sakarin Valma-äidin tekemille käsitöille ja posliiniesineille. Kuten myös sukulaisille ja muille vieraille, jotka kuulemma viihtyivät usein ja pitkään seurallisen pariskunnan kodissa. 

Katajanokan koti, jossa Päivikki ja Sakari asuivat kuolemaansa asti, oli museokodiksi ihanan kodikas ja ”tavallinen” yläluokan asunto. Kaikki tavarat ja taulut, valokuvat ja käsityöt olivat niillä paikoilla, joilla ne olivat olleet 2000-luvun alussa isäntäparin kuollessa puolen vuoden välein 88- ja 93-vuotiaina.

Kuten nuori oppaamme painotti: ”Tätä kotia ei ole kuratoitu.” Tiimarin tavaraa ja arvotaulua oli rintarinnan - asukkaiden mieltymysten ja tarpeiden mukaan. Tykkäsin :)

Pariskunnan makuuhuone oli yllättävän vaatimaton.

Isännän huonetta ja hänen lapsuuden perheensä valokuvia.

Iso flyygeli näytti pieneltä ison ja valoisan salin nurkassa :)

Emännän huonetta

Lukuisat kaakeliuunit oli valmistettu 1900-luvun alussa Turun kaakelitehtaalla,

tulipesien kauniisti koristellut peltiovet taas perheen omalla peltitehtaalla.

Sukufirma G.W. Sohlberg Oy valmisti yhdeksän kuvassa näkyvää 

seitsenhaaraista kynttelikköä, joita lahjoitettiin suvun jäsenille.

”Piirustus Rakennuksiin Tontille Nro 11 Kauppias Kadun Varrella.

Fasaadipiirustus tarkastettu ja hyväksytty Helsingissä, 

Yleisten rakennusten Ylihallituksessa, huhtikuun 20pnä 1904”

Sisko ja sen veli

Simo ja Heta vuonna 1929

Äitimuori on asunut runsaan vuoden pienessä muistisairaiden hoivakodissa Tapiolassa (täällä). Parin vaikeamman alkukuukauden jälkeen Muori on sopeutunut hyvin talon elämänrytmiin ja nykyään koen, että hän on tyytyväinen oloonsa ”loppuelämän kodissaan”. 

Muorin pitkäaikainen rakas kumppani Jussi (täällä) kävi alkuun tiheästi häntä katsomassa, mutta vuodenvaihteessa hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen. Myös kuvassa oleva veli Simo (täällä) on kuollut jo vuonna 2015, mutta Äitimuorin kummatkin ”pikkusiskot” (täällä) elävät edelleen :) 

Sisko ja minä olemme vakiovieraita äidin hoivakodissa. Pyrimme kumpikin käymään häntä katsomassa 1-3 kertaa viikossa niin, että keskimäärin joka toinen päivä jompikumpi käy hänen luonaan. 

Äitimuorilla on huoneessa vanhoja valokuvakansioita, joita usein yhdessä katselemme. Eilen selailimme äidin lapsuudenkuvia ja muistelimme Simoa, jonka kanssa he olivat samalla luokalla Töölössä Apollon yhteiskoulussa. Ja miten avulias ja tunnollinen pikku-Heta kantoi aina Simon koululaukkua ja teki usein jopa läksyt veljensä puolesta. 

Joka vierailukerta käymme myös läpi elämän tärkeitä asioita: ”Onko siellä liukasta? Ajathan varovasti! Onko sinulla pitkä matka?” Toteamme myös tyytyväisinä, miten ”onnellisista, kun on oma huone”. Ja ihmettelemme äidin kylmiä sormia: ”En muista, että työssä ollessa käteni olisivat olleet näin kylmät.” Sisko onkin ostanut Äitimuorille pakan erivärisiä, halpoja neulesormikkaita, joita ilman hän ei enää lähde edes syömään :)

Äiti liikkuu rollaattorin kanssa mm. osaston ruokasaliin, mutta pitkiä aikoja hän vain lepää tai nukkuu päivävaatteissa sängyssään - Kaijan kutoma villahuivi tuolin karmilla, mutta sormikkaat kädessä. Useimmiten hän jaksaa nousta istumaan aina, kun huoneeseen tulee ”vieraita”. Lämpiminä päivinä saatamme yhdessä kävellä hoivakodin aidattuun puutarhaan ja istuskella pihakeinussa - nauttien auringon lämmöstä ja ihmetellen puiden heilumista (täällä). 

Onneksi Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa Siskon ja minut ja ilahtuu joka kerta tulostamme. Ja myös aina sanoo sen ääneen: ”Olet niin rakas.” Mikä tuntuu tosi hyvältä :) Usein kuitenkin jatkaen omaan tyypilliseen tapaansa: ”Ei sinun tarvitsisi näin usein täällä käydä, voit vaikka vain soittaa.” Vaikka aina hän ei edes osaa vastata yksinkertaiseen matkapuhelimeensa…

”Olet niin rakas” -hetkissä tämä yli 70-vuotias eläkeläismummi muuttuu taas tuon lähes satavuotiaan muistisairaan Äitimuorin pikkutytöksi :) Ja se tuntuu sekä minusta että (uskon myös) Äidistä läheiseltä ja ihanalta…

Sisarukset vuonna 1936: Ulla-Marja 6v, Eeva 2v, Heta 8v ja Simo 9v

Äiti ja Tytär syyskuussa 2025 hoivakodin puutarhassa.