Muistoja mummolasta

Meritalon yhdistetyssä koulu- ja kotimuseossa (täällä) törmäsin pariin tuttuun esineeseen, jotka herättivät muistoja lapsuuteni mummolasta Karkussa (täällä). Opettaja Kallion työhuoneessa oli samannäköinen valtava puinen kassakaappi kuin aikoinaan oli taatan työhuoneessa. Kaapissa olleen laatan mukaan kassakaappi oli valmistettu Grundströmin Kassakaappitehtaalla Tampereella eli lähellä Karkkua :)

Tutun näköinen oli myös opettajaperheen olohuoneessa ollut oksista taivuteltu ja valkoiseksi maalattu rottinkituoli. Tällaisia aivan identtisiä tuoleja oli mummolan pihanpuoleisella terassilla useampi - taatan ison keinutuolin lisäksi :) Pari tuolia ehti kulkeutua meillekin Salon mökille, mutta ovat jo vuosia sitten hajonneet ja päätyneet kaatopaikalle.

Kolmas tuttu juttu oli Kaarina-paperinukkearkki, joka näkyi museon vanhojen lelujen joukossa. Arkki oli enemmän kuin tuttu. Presiis samanlaisen ostimme Siskon kanssa mummolan viereisessä olleesta pienestä paperikaupasta, ja Kaarinalla leikittiin useita vuosia…

Lisää juttua Karkun taatasta (täällä) ja mummista (täällä) - isäni 1890-luvulla syntyneistä vanhemmista. 

Rakennus, jossa isovanhempani asuivat 1920-luvulta 1970-luvulle, on edelleen hyväkuntoinen ja hyvinhoidettu - tosin ei enää kenenkään sukulaisen omistuksessa.

Entinen mummola valokuvattuna syyskuun alussa 2025.

Viimeisiä viedään

Tori on yksi kesän lempipaikoistani Salossa (täällä). Sitä se on ollut jo yli 40 vuotta eli siitä asti, kun nuorena Ukin kanssa hankimme mökin Enäjärven rannalta noin 30 kilometrin päästä Salon keskustasta. Alkuvuosikymmeninä torilla tuli käydyksi lähes joka lauantai, ja nyt eläkeiässä väliin jopa useammin…

Eikä kumpikaan meistä - ei tori enkä minä - ole hirveästi muuttunut :) Tai ehkä vähän. Ehkä juuri sillai sopivasti, että sovimme edelleen hyvin yhteen - tori ja minä. 

Taas tänään käytiin :) Ostettiin Annabellaa, papuja, maissia, omenoita, puolukoita, kanttarelleja ja punaisia ja keltaisia minitomaatteja. Ja tietysti käytiin myös torikaffella ja herkuteltiin kylmäsavustetulla lohella täytetyllä ruisleivällä, joka (aina) puolitetaan Ukin kanssa. Sekä pehmiksellä, jonka nykyään otan (aina) pahvikuppiin ja josta Ukki saa särppiä (vähän) - sen minkä kapealla kahvitikulla saa noukittua :)

Torilla näkyi, että syyskuussa ollaan ja viimeisiä viedään. Osa torimyyjistä oli jo jättäytynyt talvitauolle ja  jäätelökioskikin myi viimeisen päivän kunniaksi pehmiksiä puoleen hintaan…

Salon koulumuseo

Salossa - keskustan lähellä Moision puutarhakaupunginosassa - on pieni koti- ja koulumuseo Meritalo, joka tosin on auki vain kesäkuukausina. Pari vuotta sitten äkkäsin museon ja siitä asti olen ajatellut käydä siellä. Vihdoin elokuun viimeisinä päivinä sain aikeeni toteutettua. 

Meritalo oli sikoinaan Joensuun kartanon renki- eli väentupa. Vuonna 1870 kartanon silloiset omistajat Armfeltitit lahjoittivat puutalon kansakouluksi entiselle Uskelan kunnalle. Nykyään Uskela on osa Salon kaupunkia, ja kyseinen kansakoulu olikin ensimmäinen kiinteä kansakoulu koko nykyisen Salon alueella.

Uskelan kansakoulu avattiin vuonna 1873, ja pari vuotta myöhemmin rakennusta vielä laajennettiin rakentamalla talon kylkeen iso sali uudeksi luokkahuoneeksi sekä lasitettu kuisti. Nykyään kyseisessä luokkahuoneessa on nähtävillä 1900-luvun alun luokkahuone vanhoine pulpetteineen ja opetustauluineen. Kalustus ei tosin ole alkuperäinen, mutta huonekalut ja muut koulutavarat ovat samalta aikakaudelta ja pääosin ovat koottu Salon seudulta ja lähiympäristöstä.

Vuonna 1885 koulun opettajaksi tuli Jaakko Kallio, joka seuraavana vuonna meni naimisiin Hanna Åkerroosin kanssa. Synnytettyään kolme poikaa myös Hanna alkoi opettaa koulussa. Opettajaperhe myös asui Meritalossa, jossa museovieraat saavat tutustua heidän kolmehuoneiseen kotiinsa. Samoin kuin luokkahuoneessa, kotimuseonkaan sisustus ei ole alkuperäinen eikä siksi niin kiinnostava.

Myöhemmin Jaakko Kallio osti vanhan koulutalon eläkekodikseen ja vuonna 1965 Kallion perikunta lahjoitti talon Salon kaupungille. Kymmenkunta vuotta myöhemmin 1970-luvun alussa kouluna ja asuntona toiminut Meritalo avattiin museona.

Meritalo oli viehko kesäinen museokohde. Ei mikään helmi, mutta ihan jees :) Etenkin vanha luokkahuone herätti muistoja omista kansakouluvuosista Kulosaaren Domuksessa - saaren ensimmäisessä kerrostalossa.

Mistä nimi Meritalo? Siihen en löytänyt vielä vastausta :)

Tertti lumoaa - edelleen

Tertin kartano Mikkelissä on tuttu vuosien takaa. Siellä on niin kahviteltu, syöty kuin yksin tai ystävien kanssa useamman kerran, mutta edelleen se viehättää minua. 

Ja aina Tertistä löytyy jotain uutta. Tällä kertaa pääsin tutustumaan vanhan kivinavetan raunioille rakennettuun ”salaiseen” puutarhaan, joka viime vuonna oli varattu vain ennakkoon tilatuille opastuksille (täällä). Kun tarkemmin ajattelen, niin luulen, että muuripuutarha avataan edelleen tilattujen opastusten lisäksi vain Tertissä yöpyjille… 

Käydessämme pitkästä aikaa tervehtimässä Mikkelissä asuvia Parasystäviä yövyimme Tertin kartanon kodikkaissa aittahuoneissa. Ja Muru pääsi mukaan, sillä myös koirat ovat tervetulleita kartanoon - yöpymisestä tosin joutuu maksamaan 35 euroa/yö :)

Tertissä oli kaunista, siistiä, kodikasta ja ystävällistä. Hyvin hoidettuja kukkia ja nurmikenttiä, haravoituja hiekkateitä. Koivukuja, omenapuutarha ja patsaspuisto sekä pieniä kutsuvia istumaryhmiä koivun siimeksessä, ryytimaan keskellä ja metsän reunassa. Ja pari pilvipenkkiä pilvien bongaamiseen :)

Alkuillasta illastimme päärakennuksen pitopöydässä. Buffetpöytä oli kaunis ja runsas, mutta kokonaisuus oli pettymys. Mikään ei erityisemmin jäänyt mieleen, vaikka joku vuosi sitten olin buffetista vielä tosi innostunut (täällä). 

Ehkä tällä kertaa - toisin kuin silloin - odotukseni olivat liian suuret :) Saattoipa makunystyröihini vaikuttaa myös se, että väliin keskustelimme aika rankoistakin aiheista - elämän arvaamattomista yllätyksistä… Oikeastaan vain pääruokana tarjoiltu fasaani-kanttarellipata vaikutti etukäteen kiinnostavalta, mutta liha olikin harmittavan sitkeää. 

Ja se ruuhka. Jonotimme ruokaa kartanon sokkeloisissa tiloissa noin 50 muun eläkeläisen kanssa. Mieleen tuli entisajan ruotsinlaivat. Ihmettelinkin etukäteen, miten iso buffetpöytä oli tarjolla tavallisena arkimaanantaina - miten ruokailijoita riittää? Eläkeläisryhmän kartanoreissu oli siihen selitys, mutta bussilastillinen eläkeläisiä toi myös epämiellättävää ruuhkaa. Puolensa ja puolensa…

Onneksi pöytämme oli omassa rauhassaan kartanon pienessä perähuoneessa - kahden muun ”ulkopuolisen” pöytäseurueen kanssa. Ja oma ruokaseurammehan - Parasystävä ja Miehensä - oli superia :)

Aittahuoneen asukkaille oli varattu pari sateenvarjoa sekä isot ja pienet kumisaappaat :) 

Vaaleassa aittahuoneessa oli parveke, josta kaunis näkymä niitylle ja ilta-aurinkoon - jees :)

Yllätys muuripuutarhassa :)

Seittejä syksyyn

Rakastan hämähäkkien verkkoja :) En niinkään sisällä huoneissa olevia, mutta ulkona luonnossa ne ovat upeita taidonnäytteitä. Ja näin elo-syyskuussa niitä ei voi olla näkemättä, varsinkaan aamuisin kun kastepisarat kimaltelevat niiden ohuilla seiteillä.

Tosin osa hämähäkinverkoista näyttää lähinnä järjestäytymättömiltä sykeröiltä, mutta osa on käsittämättömän säännönmukaisesti koottuja. Vaikea käsittää, miten pieni hyönteinen saa sellaisen aikaiseksi - ja ilmeisen nopeasti.

Viikonloppuna törmäsin myös rantakäärmeen pieneen poikaseen, joka oli suloisella kerällä saunan tummilla portailla. Toivottavasti se löytää lajitoveriensa luokse ennen ilmojen viilenemistä…

Pikkuruinen rantakäärmeen poikanen nautti syysauringosta saunan rappusilla - supersuloinen :)

Valon kirkko

Yksi tyttäristäni asuu tällä hetkellä Lauttasaaressa, joten minun tulee taas kierreltyä varhaislapsuuteni maisemissa. Yllättävän paljon saarella on edelleen tuttua, vaikka muutin saarelta pois kansakoulun ensimmäisen luokan jälkeen :) Jopa entinen kotitaloni Lauttasaarentiellä on edelleen pystyssä ja hyvässä kunnossa (täällä). 

Tuttua on Otavantie, joka lähti ”alaspäin” suoraan kotipihastamme silloisen kaupungin palstapuutarhan vierestä. Kotkavuori, jonka vanhassa puuhuvilassa oli leikkikoulu, jonne sain kävellä yksin ”metsän poikki”. Myllykallion (kansa)koulu, jonka ensimmäisellä luokalla opin tavaamaan. Äitimuori muistaa vieläkin, miten hän tankkasi kanssani useana iltana sanan i-loi-nen tavaamista - mutta jatkuvasti minä tavasin sanan väärin :) 

Ja Lauttasaaren kirkko, joka valmistui kansakoulun viereen syksyllä 1958, ja jostain syystä mieleeni on jäänyt myös kirkon ensimmäinen ja pitkäaikainen kirkkoherra Voitto Viro. Vanhempani eivät olleet mitään ”kirkkoihmisiä”, mutta ilmeisesti uusi kirkko ja sen valmistuminen oli tuolloin suosittu puheenaihe, sillä miten muuten nimi Voitto Viro olisi jäänyt kuusivuotiaan pikkutytön mieleen. Saattoi tosin olla, että kotona puhuttiin pääosin kirkon arkkitehtuurista ja sen suunnittelijoista Keijo Petäjästä (1919-1988) ja hänen vaimostaan Marjasta (1923-2025), sillä isäni oli koko ikänsä kiinnostunut arkkitehtuurista. 

Lauttasaaren kirkko kiinnostaa ja innostaa myös minua - edelleen - 73-vuotiaana :) Viimeksi ihailin kirkkoa sisältä marraskuussa 2023 (täällä). 

Viime viikolla kiertelin Murun kanssa Myllykallion metsiä ja ihmeesti kirkko veti minua taas puoleensa. Kurkistin ovesta miettien, tohtisinko jättää ikävää mahdollisesti haukkuvan Murun ulos ja piipahtaa sisällä. Kirkon työntekijä näki minut ja Murun oven raossa ja huikkasi: ”Tervetuloa sisään. Ja koirakin saa tulla.” 

Ja niin me astelimme - Muru ja mummi - tyhjän kirkon keskikäytävää kohti alttarin yksinkertaista ja tyylikästä ristiä. Muru ihmeissään, mutta rauhallisena, ja minä - käännyttyäni alttarin edessä - nautin taideteosta muistuttavasta näkymästä -  valossa välkkyvät urkupillit hennosti värjättyjen ikkunoiden edessä - ja upeasta lamppumerestä, joka ikäänkuin lepäsi penkkirivien päällä.

Ensimmäinen kirkko, jonne sain mennä koiran kanssa. Näin voisi olla useamminkin, jos kirkossa on korkeintaan pari ihmistä eikä siellä ole mitään tapahtumaa, ja jos koira on siisti, rauhallinen ja tottelevainen.

Sumua ja sieniä

Viikonloppu mökillä on alkanut tutusti - sumua, sieniä ja rauhaa. Jännä herätä aamulla, kun sumu ulkona alkaa heti ikkunan takaa eikä edes näe terassin kukkia. Yhtä jännä on seurata sen hidasta vetäytymistä - vähitellen alkaa erottaa sumun seasta ensin terassin kukkia, sitten rantatöyrän heiniä ja lopulta myös kauempana oleva pieni lokkisaaren alkaa erottua sumun seasta. 

Tänä aamuna äkkäsin, että pienessä lokkisaaressa näkyy jotain tavallisuudesta poikkeavaa - jokin valkoinen piste värähtelee saaren oikeassa reunassa. Lintukiikarilla varmistin, että se oli yksi lahden joutsenista… Tarkkanäköinen voi nähdä sen myös yllä olevassa valokuvassa :)

Sieniä lähinnä valokuvailen, harvemmin keräilen - mitä nyt heinäkuussa kanttarelleja parista tutusta paikasta. Kehtaanko edes tunnustaa, että suurimman osan kanttarelleista, suppilovahveroista ja tateista ostan Salon torilta. Ja usein ostankin, sillä sienikastike ja -risotto ovat syksymme herkkuja :) Tatteja tosin on nykyään aika harvoin torilla myynnissä…

Ja syyskuussa mökillä riittää rauhaa. Lähes kaikki ympäröivät mökit on yleensä jo tyhjiä, ja useimmat linnuistakin ovat kadonneet, mikä tietty on harmi. Onneksi tuttu joutsenperhe - tänä vuonna neljä poikasta - viipyy yleensä pitkälle syksyyn. Ja vielä plussana - lämmin yö ja upea kuutamo. Mitäpä muuta toivoisin…

Kuten lauantain Hesarissa neuvottiin, yritän sukeltaa lempeästi syksyyn ja viettää ruotsalaisten tapaan tjejnyåria :) Ja kun vielä Susijengi voitti eilen Serbian ja tänä illalla näkyy täydellinen kuunpimennys, niin Hyvää ja Lempeää Syksyä meille kaikille :)

Morbus yllätti

Ihastuin Morbukseen - ja yllätin itseni :) 

Rakastan Villa Gyllenbergiä Helsingin Kuusisaaressa (täällä). Museota, jossa saman katon alta löytyy niin kotimuseo (täällä) kuin vaihtuvia näyttelyitä järjestävä taidemuseo (täällä), ja myös pieni kuppila merinäköalalla. Kaikkinensa ihastuttava paikka hyvin hoidetun puutarhan keskellä meren rannalla.

Mutta tämän kesän taidenäyttelyä, taiteilija Magdalena Åbergin kuratoimaa Morbus-näyttelyä olen vältellyt. Morbus on latinaa ja tarkoittaa tautia ja sairautta. Tosin ei nimi ole minua karkottanut, vaan näyttelyn esitteessä oleva valokuva eräästä näyttelyn maalauksesta - Åbergin itsensä vuonna 2019 maalaamasta Elimiä I (Cirrhosis). Teos, joka näkyy myös yllä minun valokuvaamana. Esitteen kuvasta sain nimittäin käsityksen, että näyttelyssä näkyisi vain ällökuvia jostain ”pilaantuneista” sisäelimistä…

Viikolla ajoin autolla Tapiolasta Kuusisaaren kautta keskustaan, ja ennakkoluuloistani huolimatta päätin pysähtyä rakastamassani museossa. Olihan minulla museokortti :) Ja yllätin itseni, sillä ihastuin Morbukseen.

Näyttely oli kaikkea muuta kuin ”pilaantuneita” sisäelimiä. Ihastuin jopa esitteen kuvassa vierastamaani Åbergin maksamaalaukseen, kun näin sen luonnossa. Öljyväreillä puulle maalattu teos oli kosketteluun kutsuva ja herkullisen värinen taideteos, jonka voisin jopa ripustaa kotini seinälle :) Liekö teoksen innoittajana ollut vanha japanilainen anatomian kartasto, jonka taiteilija on kertonut inspiroivan häntä (täällä). 

Kuraattorin eli Magdalena Åbergin (s.1972) teosten lisäksi näyttelyssä oli esillä 14 muun nykytaiteilijan maalauksia, valokuvia, veistoksia ja installaatioita. Ja kaikki käsittelivät eri näkökulmista sairautta tai sairastamista. 

Alakerran näyttelytilaa hallitsi Hanna Vihriälän Nousutuki - katosta roikkuvista akryylihelmistä tehty sairaalasänky. Sänky, joka monelle vaikeasti sairaalle tahtoo viestiä ankeaa ja rajoittunutta elämää, oli muuttunut iloa ja helmiä pursuavaksi syliksi. Mietteliäänä jäin katsomaan myös Viggo Wallensköldin maalausta jäykkäniskaisesta ja ilmeettömästä ammattiauttajasta. Maalaus tuntui kuvaavan niin potilaan tylyä hoitokokemusta kuin hoitajan omaa ahdinkoa terveydenhuollon jatkuvien supistusten keskellä.

Nykytaiteilijoiden teosten rinnalle näyttelyyn oli valittu joitakin vanhempien taiteilijoiden - Albert Edelfelt (1854-1905), Helene Schjerfbeck (1862-1946), Hugo Simberg (1873-1917) ja Rafael Wardi (1928-2021) - maalauksia. Neljä ikonista taiteilijaa, jotka kaikki ovat tulleet tunnetuksi haurauden, sairauden ja kuoleman kuvaajina. 

Minua puhutteli Magdalena Åbergin kaksi muistisairaasta äitiään kuvaavaa, yksinkertaista maalausta, joissa yli puolet päästä ja kasvoista oli epämääräisesti häivytetty. Varsinkin kun tämä Unohdus-niminen kuvapari oli ripustettu Schjerfbeckin viimeisen, vain parilla hiilen liikkeellä tehdyn omakuvan viereen. 

Helene Schjerfbeckin kuuluisa Viimeinen omakuva on lähivuosina ollut esillä useissa näyttelyissä, mutta harvemmin olen törmännyt toiseen, samana vuonna 1945 valmistuneeseen omakuvaan - Valoa ja varjoa - jonka näin Morbus-näyttelyssä. Kunniapaikalla näyttelyssä oli myös isokokoinen litografia (1938-1939) taiteilijan ehkä tunnetuimmasta öljymaalauksesta Toipilaasta vuodelta 1888. Kaikki kolme Schjerfbeckiä oli valittu Villa Gyllenbergin omista kokoelmista. 

Myös Raija Jokisen pellavakuidusta tehdyt ihmishahmot olivat mielenkiintoisia. Enten tykkäsin kotimuseon yläkerran kylpyhuoneessa olevasta epätoivoisesta naisesta, joka oli saanut nimen Liukenevaa.

Näyttelyssä oli paljon enemmän katsottavaa, ihmeteltävää ja yllättävää kuin ennakkoon olin ajatellut. Ja luettavaa, sillä usean teoksen vierestä löytyi kuraattorin mietteitä kyseisestä teoksesta, mikä kivasti aktivoi katsojan mieltä lisäpohdintoihin….

Edessä Hanna Vihriälän (s.1974) Nousutuki vuodelta 2020

ja takana Henrika Laxin (s.1971) maalaussarja Syvyydestä, 2022.

Viggo Wallensköld (s.1969): Ammattiauttaja, 2017

Rafael Wardi: Valkeat hiukset (Reeta), 1997 

Mallina on ollut taiteilijan muistisairautta sairastava Reeta-vaimo.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, Valoa ja varjoa, 1945

Magdalena Åberg: Unohdus (äidin muotokuva), 2022

Raija Jokinen (s.1960): Liukenevaa, 2024

Kantola Kantokadulla

Ensimmäisenä Sunilan selluloosatehtaan asuinalueelle valmistui johtajan asunto edustustiloineen - 450 neliöinen, vaaleaksi rapattu kaksikerroksinen merenrantatalo. Kantolaksi nimetyn tiilitalon ensimmäiset ja myös pitkäaikaisimmat asukkaat olivat ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi valittu diplomi-insinööri Lauri Kanto (1888-1966) vaimonsa - kansakoulunopettajaksi kouluttautuneen Ellenin (1884-1951) - kanssa.  

Pariskunta asui Kantolassa lähes 25 vuotta - aina vuoteen 1961 asti, jolloin Lauri Kanto 73-vuotiaana jäi eläkkeelle. Alkuvuosina talossa saattoi asua myös joku perheen kolmesta lapsesta - Matti, Anna-Greta tai Kai-Jorma - jotka vanhempien muuttaessa olivat iältään kahdenkymmenen molemmin puolin.

Kotkan kaupungin omistukseen Kantola siirtyi 1980-luvun alussa eikä sitä sen jälkeen ole käytetty asuntona. Nykyään rakennusta on kunnostettu ja se toimii lähinnä juhla- ja edustustilana. Kantolassa ei ole enää alkuperäisiä huonekaluja, tosin talo on suurelta osalta sisustettu Artekin huonekaluilla - ja Johanna Gullichenin tekstiileillä. 

Parasta Kantolassa oli alakerran edustustilan lasinen ikkunasyvennys, ja tylsintä luotaantyöntävä ja karu sisäänkäynti, joka vielä jostain kumman syystä oli liputettu… Onneksi eteisessä - heti ulko-oven sisäpuolella - tila muuttui edes vähän kutsuvammaksi ja lämpimämmäksi :)

Kantolan avoimet ovet oli osa viime viikonlopun Sunilan Aalto-talot 2025 -yleisötapahtumaa Kotkassa (täällä). Kantola kokonaisuutena oli pettymys, mutta kaikki muu Sunillassa viehätti silmää ja lämmitti mieltä, kuten aiemmin olen jo kirjoittanut :)

Eteisen jälkeisestä keskihallista johti leveät portaat 

tuttuine puukaiteineen varsinaiseen asuinkerrokseen.

Alakerran edustustilaa kaunisti yksinkertainen takka ja leveä ikkunalauta sekä

lasiseinää muistuttavat ikkunat isolle nurmikkopihalle ja merenlahdelle. 

Aallon tuttuja pylväitä rottinkikoristeilla.

Edustustilan ikkunanurkkaus ja taaempana katettu ulkoterassi merelle päin.

Kylpyhuoneen turkoosit mosaiikit olivat arkkitehti Bertil Gripenbergin (1920-2013) käsialaa.

Hän vastasi alueen rakennusten arkkitehtuurista Alvar Aallon jälkeen 1960-luvulta alkaen.

Arkkitehdin puumerkki pääsisäänkäynnin vieressä

Katse komeroihin

Sunilan Aalto-kodit 2025 -tapahtumassa (täällä) innostuin tutkimaan avoinna olevia koteja salapoliisin silmin :) Etsin ja äkkäsin kodeista kasapäin yksityiskohtia, jotka uskon olleen alkujaan Aallon toimiston ideoimia.

Useimmista kodeista löytyi Alvar Aallon ”puumerkkejä” (täällä). Oli myös mukavaa, että asian saattoi halutessaan varmentaa ”asianosaisilta”, sillä jokaisessa avoimessa kodissa oli paikalla vähintään yksi kyseisen kodin nykyinen asukas vastaamassa vierailijoiden lukuisiin kysymyksiin. 

Huomasin etsiväni - ja löytäväni - mm. alkuperäisiä kaapinovia vanhanaikaisine avaimineen :) Jännittäviin kaappiratkaisuihin törmäsin muun muassa ns. terassitaloissa (täällä). Näiden ikonisten rivitalojen toisessa ja kolmannessa kerroksessa oli kaksioita, joiden makuuhuoneissa kaapit oli sijoitettu kolmannen kerroksen kaksioon johtavien ulkoportaiden alle ja päälle.

Onneksi terassitalojen asukkaiksi oli valikoitunut Aalto-faneja, jotka olivat halunneet säilyttää ja entisöidä mestarin sisustusratkaisuja :) Ja vieläpä ihmisiä, jotka ovat halunneet avata kauniit kotinsa ventovieraiden ihailtavaksi…

Porrastetut komerot toisessa kerroksessa olevan kaksion makuuhuoneessa.

Porrastetut komerot kolmannessa kerroksessa olevan kaksion makuuhuoneessa.

Terassitalojen läpileikkauksessa näkyy kaksioiden porrastettujen komeroiden asettelu :)

Aaltoa ja ei-Aaltoa

Sunilassa Aalto-koteja (täällä) oli moneen lähtöön. Alueen kerros- ja rivitaloista löytyi sekä 30 neliön yksiöitä että yli 200 neliön perheasuntoja - ja siltä väliltä. Kaikkiin asuntoihin - koosta ja tulevista asukkaista riippumatta - asennettiin jo valmistuessa keskuslämmitys ja oma sisävessa, mikä 1930-luvun työläisasunnoissa oli harvinaista. 

Asunnot oli myös sisustettu moneen lähtöön. Osa asunnoista oli sisältäkin lähes pelkkää Aalto-designia, mutta useimmista kodeista löytyi vähintään pari Aaltojen tai Artekin huonekalua, lamppua tai maljakkoa. 

Alueen suurimmat, keskijohdolle eli insinööreille tarkoitetut asunnot meren rannalle rakennetussa Rantala-nimisessä rivitalossa olivat olleet avoinna vain lauantaina, joten ne jäivät meiltä - etenkin Ukin harmiksi - näkemättä. Mutta me näimme paljon muuta kaunista, mielenkiintoista ja mieleenpainuvaa. 

Erityisesti ihastuin - muun muassa :) kerrostalojen aaltomaisiin portaikkoihin, kaksioiden leveisiin parvekkeisiin ja niiden klinkkerilattioihin, joihinkin erikoisiin wc-ratkaisuihin, eräiden minikeittiöiden alkuperäisiin kaapistoihin, täyspuisiin lakattuihin välioviin ja harvoihin säilyneisiin ritiläikkunalautoihin. Ja lukuisiin aaltomaisiin kaiteisiin ja ritilöihin sekä yleensäkin asuntojen valoisuuteen ja rakennusten epäsymmetriaan. 

Sunilassa ollaan nyt aallon harjalla :) Ensi vuonna tavataan, sillä kaikkea en jaksanut omaksua yhdellä kerralla…

Kaksion pikkuruiseen vessaan oli jätetty vain pönttö ja suihku, 

ja pesuallas oli siirretty olohuoneen puolelle makuuhuoneen eteen.

Kaksiossa olohuoneen ja keittiön levyinen parveke - jee :)

Pikkukeittiössä oli ikkuna ja alkuperäiset kaapit - keltaiseksi maalattuna.

Japanilaisuutta Alvar Aallon ”mehiläispesän” ja Eero Aarnion pallotuolin seurana. 

Osassa rivitaloasunnoista Aalto oli tyypilliseen tapaansa jättänyt kattorakenteita näkyviin.

Kerrostalojen portaikoissa oli tuttua Aaltoa :)

Tupatyyliäkin löytyi…

Tämä kaksikerroksisen rivitalon portaikko vei sydämeni…

Pienissäkin asunnoissa oli ihanan iso parveke:)