Välipäiviä

Ei uskoisi, että ylihuomenna on Uusi vuosi. Pelarkuita parvekkeella ja aurinkoa ilmassa. Ja pari päivää sitten kuulin Vuorimiehenpuistikossa jopa mustarastaan tuttua sirkutusta…

Toven omakuvia

Perhe, 1942

Keskellä Tove (28v) ja hänen vas puolellaan äiti Ham (60v) ja oikealla isä Faffan (56v) 

Edessä veljet Lars (16v) ja Per Olof (22v)

Tove Jansson syntyi ruotsalais-suomalaiseen kulttuuriperheeseen kesällä 1914 Helsingissä. Äiti oli ruotsalainen graafikko Signe ”Ham” Hammarsten Jansson (1882-1970) ja isä suomalainen kuvanveistäjä Victor ”Faffan” Jansson (1886-1958), jotka tapasivat ja rakastuivat Pariisissa. 

Alkuun nuori perhe perusti kodin ja yhteisen ateljeen Helsingin Katajanokalle. Toven jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa - Per Olof vuonna 1920 ja Lars 1926 - ja myös heistä kasvoi taiteilijoita. Äiti Ham kävi päivätyössä Suomen Pankin setelipainossa, jossa hän vuosikymmeniä mm. kuvitti seteleitä ja postimerkkejä. Ham itse on runoillut elämästään seuraavasti:

”rakastin 

taiteilijaa

muutin hänen maahansa

koin 4 sotaa

tein töitä ansaitakseni

elämän lihapullia

synnytin 3 ihanaa

mahtavaa lasta

eikä kaikki oikeastaan

ollut 

hullumpaa”

Tove Jansson (1914-2001) oli taidemaalari, kuvittaja, pilapiirtäjä, kirjailija, sarjakuvataiteilija, lavastaja - taiteellinen monilahjakkuus, jolle työ oli intohimo. Alkuun hän työskenteli vanhempiensa kanssa samassa ateljeessa, mutta 1936 hän vuokrasi ensimmäisen oman työhuoneensa. Vuonna 1944 hän vuokrasi Ullanlinnannasta kerrostalon ylimmästä kerroksesta lähes kuusi metriä korkean kulmahuoneiston, jonka hän vuonna 1952 sai lunastettua itselleen. Ja tästä Ullanlinnankadun huoneistosta tuli hänelle vuosikymmeniksi rakas koti ja valoisa ateljee.

Joku viikko sitten kuljin sattumalta kyseisen kerrostalon ohi ja huomasin ulko-oven vieressä Tove Janssonin muistolaatan (täällä). Nykyään ateljeeasunto on muumien perintöä hallinnoivan Moomin Charactersin hallussa eikä se ole avoinna yleisölle kuin poikkeustapauksissa. Toven ateljeekodista kiinnostavine valokuvineen löytyy juttua mm. täällä. 

Tove Janssonilla oli useita merkittäviä suhteita sekä miehiin että naisiin. Tärkeitä ihmisiä hänen elämässään olivat mm. venäjänjuutalainen valokuvaaja Eva Konikoff (1908-1999), taidemaalari Sam Vanni (1908-1992), jonka nimi vuoteen 1941 asti oli Samuel Besprosvanni, poliitikko ja journalisti Atos Wirtanen (1906-1979) ja suomenruotsalainen teatteriohjaaja Vivica Brander (1917-2004). Mutta ehkä tärkein oli kuitenkin graafikko Tuulikki ”Tooti” Pietilä (1917-2009), johon Tove tutustui 1955 ja josta tuli hänen ”lopullinen” elämänkumppaninsa. 

Lokakuussa Helsingin taidemuseo HAM;ssa on avattu Tove Janssonin Paratiisi-niminen näyttely, joka esittelee taiteilijan julkisiin tiloihin toteuttamia tilaustöitä, mutta myös mielenkiintoisen kokoelman öljymaalauksia. Näyttelyssä on esillä noin 180 teosta, joista alakerrassa on pääosin muotokuvia, sisäkuvia ja asetelmia sekä yläkerrassa suuria seinämaalauksia. 

Välipäivinä tutustuin pääosin alakerran öljymaalauksiin, jotka kaikki ovat jollain tavoin Toven mielenmaisemia - omakuvia :) Onhan Tove itse kirjoittanut:

”Jokainen nature morte, jokainen maisema, jokainen taulu on omakuva.”

Maya, 1938

Suomalainen Maya London (1916-2010) oli Toven ystävä ja Sam Vannin tuleva vaimo.

Hälytyksen alkaessa, 1940

Jatkot, 1941

Tupakoiva tyttö, 1945

Kaminan lämmössä, 1953

Toven oma Paratiisi hänen ateljeekotinsa seinäkaapin ovessa vuodelta 1942.

Tove ja Tooti vuonna 1961 Alf Lidmanin kuvaamana heille rakkaassa Pellingin saaristossa,

jossa vierailin heinäkuussa 2018 (täällä).

Ajatusviiva

Kaksi keskenkasvuista poikaa kantaa lapselta näyttävää, paljasjalkaista enkeliä. Enkelillä on side silmillään ja verta repeytyneessä siivessään. Tummiin pukeutuneilla pojilla vakavat ja keskittyneet ilmeet. Toinen poika katsoo tiukasti eteenpäin ja toinen tapittaa katsojaa suoraan sieluun. Ja ympärillä joutomaata, jossa kasvaa hentoja valkoisia kukkia - samanlaisia, joita enkelillä on kädessään.

Maalaus kiehtoo ja vangitsee magneetin tavoin. Maalaus, jonka lopullisen version kolmekymppinen poikamies Hugo Simberg (1873-1917) maalasi viime vuosisadan alussa. Raskaan elämänvaiheen jälkeen, sillä taiteilija oli juuri ollut pitkään sairaalahoidossa ilmeisesti syfiliksestä johtuvan hermosairauden vuoksi. 

Tämä Haavoittunut enkeli -öljymaalaus kuuluu Ateneumin kokoelmiin, ja kymmenisen vuotta sitten se äänestettiin museon rakkaimmaksi taideteokseksi. Maalauksen toisinto on freskona hieman suuremmassa koossa Tampereen tuomiokirkossa, jossa ihailin sitä huhtikuussa 2022 (täällä). 

Nauliuduin (taas) pitkäksi aikaa maalauksen eteen käydessäni joulun alla Ateneumissa (täällä). Miksi enkeli on loukkaantunut? Minne sitä kannetaan? Pystytäänkö sen haavat parantamaan? Taulu herättää konkreettisia kysymyksiä, mutta myös koskettaa ja herkistää. Hypnoottinen ja vangitseva teos. 

Haavoittunut enkeli on yllättävän tavanomainen nimi monitahoiselle maalaukselle. Se tuntuu eripariselta mystisen ja arvoituksellisen maalauksen kanssa. Ja toisaalta se on juuri sopivan neutraali nimi tälle suositulle teokselle :) 

Alkuun Simberg ei halunnut antaa maalaukselle mitään nimeä. Hän halusi, että katsojalla on ikäänkuin vapaus itse nähdä ja kokea teos - ilman tekijän antamia suuntaviivoja. Ensimmäisessä näyttelyssä teoksen valmistumisvuonna 1903 nimen paikalla teosluettelossa olikin vain ajatusviiva.

Haavoittunut enkeli löysi nopeasti paikkansa myös Ateneumin kokoelmissa. Ja on siitä lähtien ilahduttanut ja ihastuttanut meitä museovieraita vuosikymmeniä. 

Omakuva 34-vuotiaana vuodelta 1907

Joulupäivän mietteitä

Jos aatto oli hyvää hulinaa ja mieluista yhdessäoloa (täällä), niin joulupäivä oli pitkälti yksinäistä nyhjäämistä. Tykkään yksinolosta - ja jopa nautin siitä, mutta yllättäen yksinolo joulupäivänä oli erilaista, eikä yhtään niin mukavaa kuin yksinolo normipäivinä. Näköjään minulla liittyy jouluun edelleen paineita ja vaatimuksia ”oikeanlaisesta Hyvästä Joulusta”, vaikka luulin karistaneeni ne hartioilta jo joitakin vuosia sitten. 

Tosin Esikoinen oli pyytänyt minua syömään luokseen joulupäivänä, mutta kieltäydyin, kun ajattelin että olisi kiva nyhjätä omassa kodissa Murun kanssa - tekemättä ei mitään. Mutta ei se sitten ihan niin kivasti mennytkään…

Aamupäivällä tein tavallista pidemmän kävelylenkin Murun kanssa ihmetellen Punavuoren ja Ullanlinnan tyhjiä katuja ja rantapolkuja. Iltapäivällä kävin Lontoontytön kanssa Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Asettelimme yhdessä kynttilät ja valkoiset ruusut Isäni ja Appivanhempieni haudoille. Isäni ehti elää kahden tyttäreni taatana vajaat kolme vuotta, sillä hän kuoli syöpään jo 58-vuotiaana 1984, jolloin Esikoinen oli alle kolmivuotias ja Lontoontyttö täyttänyt juuri vuoden.

Tähän asti joulupäivä oli vielä ihan mukava. Mutta palattuani Punavuoren (ihanaan) kotiini, yllättäen yksinäisyys alkoi hiipiä mieleeni. Ehkä jopa ekaa kertaa niiden vuosien aikana, jotka olen asunut yksin Punavuoressa. Ja se todella yllätti ja tuntui oudolta…

Vasta silloin äkkäsin, että eilinen oli ensimmäinen joulupäivä koko 72-vuotisen elämäni aikana, jonka olen viettänyt yksin. Ei siis ihme, että se tuntui oudolta, erikoiselta ja erilaiselta. Elämäni aiemmat joulupäivät olen viettänyt aina perheen ympäröimänä: lapsuudessani kahden sisarukseni ja vanhempieni kanssa, aikuisiässä viiden lapseni ja puolisoni kanssa sekä mummi-iässä seitsemän lapsenlapseni ja usein myös heidän muiden isovanhempiensa kanssa - eri kokoonpanoja vaihdellen. Toki silloinkin monenlaisten tunteiden - niin hyvältä kuin väliin myös huonolta tuntuvien - vallassa, mutta koskaan en ole tuntenut yksinäisyyttä…

Tämän äkättyäni tajusin, että yksinäinen joulupäivä oli minulle harvinainen poikkeus, ei sääntö. Ja oloni helpottui. Hain pakkasesta lisää ihanaa Kolmen kaverin vaniljajäätelöä - ja yhden ison omenan :) Ja aloin katsoa Temptation Island Suomi -hömppää…

Joulutonttu Pohjoisrannassa

Aattoni kului rattoisasti - ja kolmen 6-14 -vuotiaan miehenalun kanssa myös meluisasti. Sain viettää Esikoisen perheen kanssa iltapäivän ja illan, ja mukana riennoissa oli myös Lontoontyttö ja Juniori. Lähes kymmenen tuntia kului mukavasti ruokaa valmistellen, piparkakkutaloa kooten, kävellen, lukien ja pelaten - Uno ja Dobble olivat suosikit.

Ja tietty syöden ja herkutellen. Kolmen litran riisipuuro valmistui minulta rutiinilla :) Vävypoika oli edellisyönä paistanut ison kinkun - rutiinilla sekin - josta hän Tapaninpäivänä vie  puolet omille vanhemmilleen Lappeenrantaan. Lontoontyttö oli tehnyt vegaanista sienisalaattia herkkusienistä ja vegaanista ”mätiä” merilevästä, ja molemmat olivat niin hyviä, että ne maistuivat myös lihan syöjille. 

Lontoontyttö oli tänä vuonna vastuussa myös joululaatikoista. Hän oli ostanut ne valmiina Sittarista ja vain paranteli niitä voilla ja kermalla, ja nämä Wotkinsin valmiit peruna-, lanttu- ja porkkanalaatikot olivat yllättävän hyviä, jopa erinomaisia. Pitää pitää mielessä :) Juniori taas toi tullessaan jälkkärijuustoja, jotka hän oli osannut valita juuri porukan ”vaativaan” makuun. 

Mutta parasta olivat ehkä Esikoisen valmistamat lusikkaleivät, joista on parin vuoden aikana tullut hänen bravuurinsa - joskin häneltä tuntuvat onnistuvan kaikki muutkin kakut ja jälkkärit :) Lusikkaleipien salaisuudeksi hän kertoi ruskistetun voin, ja minusta ne teki hyväksi myös se, että ne olivat juuri oikean kokoisia - ei liian pieniä eikä liian suuria. Ja Esikoisen taatelikakkukin veti vertoja äitinsä leipomille kaakuille (täällä) - ehkä jopa päihitti ne :) 

Kiitos Rakkaat Lapseni mieluisasta ja maittavasta aattoillasta. Ja mitä parhaimmasta seurasta :)

Aatonaattoa Hesassa

Aatonaattona olen kävellyt keskustassa, ihaillut kaupunkilaisten ikkunakoristeita, laulanut joululauluja Tuomiokirkossa, herkutellut leipomo Levainin joulupullilla - yksi tämän joulun parhaimpia, ellei paras piparipulla - ja kadehtinut aamu-uimareita Eiranrannassa. Sekä ostanut Korkeavuorenkadun Putinki-nimisestä paperikaupasta kolme joulukorttia ja teippiä - päivän ainoat ostokset :)

Alkuillasta ajan vielä Tapiolaan Äitimuoria tervehtimään sekä Espoon ja Kirkkonummen rajalle viemään joululahjoja niitä innokkaasti odottaville Opiskelijapojan kolmikolle (8v, 4v ja 1 v). 

Ja sitten rauhoitun kotiin Murun kanssa odottelemaan huomista aattoa - ja mitä se tuo tullessaan…

Levainin joulupullia - nam

Uimareita Kaivarin rannassa :)

Hihuliter

Villa Gyllenbergissä oli taidemaalari Jarmo Mäkilän teosten rinnalle nostettu museon kokoelmassa olevia omia tauluja, joista tykästyin moneen (täällä). Yksi mieleen jäänyt teos oli Tyko Sallisen (1879-1955) vuonna 1918 öljyväreillä tehty luonnos hänen samana vuonna maalaamaan tauluun Hihhulit. 

Muistin, että olin nähnyt Hihhulit Ateneumissa, ja ihmettelin, miksi taulu ei ollut jäänyt sen kummemmin mieleeni. Tämän viikon Ateneumin reissulla (täällä) päätin katsastaa Hihhulit uudelleen. ”Siinähän tuo on”, päättelin katsoessani kaukaa erästä ihmishahmoja täynnä olevaa, värikästä maalausta. 

Kävelin lähemmäksi taulua ja luin sen esitetekstistä, että kyseessä olikin saksalaisen Max Beckmannin teos Naisten kylpylä vuodelta 1919. Sen sijaan sen vieressä oli Tyko Sallisen Hihhulit vuodelta 1918 - harmaana ja lähes luotaantyöntävänä tympeäilmeisine rukoilijoineen. Ilmankos se ei minua aiemmin ollut kovin innostanut. Näyttelyssä oli myös toinen Hihhuleita muistuttava teos - norjalaisen Edvard Munchin Golgata vuodelta 1900. Sekin Sallisen maalausta värikkäämpi…

Postauksen otsikoksi olen kirjoittanut Hihuliter - lähinnä sanan huvittavuuden takia. Se on merkitty sekä luonnokseen että lopulliseen maalaukseen Hihhuleiden ruotsin kieliseksi käännökseksi. Never heard…

Tyko Sallinen: Hihhulit, 1918

Max Beckmann (1884-1950): Naisten kylpylä, 1919

Edvard Munch (1863-1944): Golgata, 1900

Kolmas kerta toden sanoo

Mennä viikolla ystävä kysyi, josko lähtisin hänen kaverikseen Ateneumin Gothic Modern -näyttelyyn. Lähdin mielelläni, vaikka olin kiertänyt minulle mieluisan näyttelyn jo kahdesti (täällä ja täällä). Ajattelin, että olisi kiva ihan vain kulkea ystävän kanssa ja kuunnella hänen ajatuksiaan näyttelystä, kun kaikki taulut olivat jo nähty…

Mutta toisin kävi :) Löysin näyttelystä uusia kiinnostavia teoksia, jotka aiemmilla kerroilla olivat jääneet vähemmälle huomiolle. Niinpä me vietimme näyttelyssä lähes kaksi tuntia tutkien - molemmat - taideteoksia. Ja viihdyin ja opin - taas :)

Tällä kertaa jäin pitkäksi aikaa ihmettelemään ja ihailemaan pieniä grafiikkateoksia, jotka aiemmilla käynneillä olin lähes ohittanut. Esillä oli sekä keskieurooppalaisia piirroksia 1500-luvulta että pohjoismaalaisten taiteilijoiden vedoksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. 

Käsittämätöntä, miten pikkutarkkaa ja yksityiskohtaista taidegrafiikka saattaa olla. Tätä ihmettelin ja ihailin jo lokakuussa 2022, jolloin Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä oli esillä vanhoja japanilaisia puupiirroksia (täällä). Taidegrafiikan juuret ovatkin juuri Kiinassa ja Japanissa, josta menetelmä levisi keskiajalla länsimaihin - alkuun uskonnollisten tekstien kuvituksiin.

Selvitin itselleni, että taidegrafiikka on yhteisnimi menetelmille, joissa kuva valmistetaan painamalla eli vedostamalla laatalta, johon kuva on ensin useimmiten piirretty tai kaiverrettu. Valmiita teoksia kutsutaan painomenetelmän ja laatan materiaalin mukaan esim. puupiirros tai -kaiverrus, kuparikaiverrus taikka viivasyövytys (etsaus).

Yllä on valokuva näyttelyssä esillä olleesta Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) käyttämästä puisesta vedoslaatasta, jota hän käytti painaessaan Kalman kukka -nimistä grafiikkateosta. Ja alla näkyy valmis puupiirros. Alla on myös kaksi kuolemateemaista saksalaista piirrosta, joissa vakava aihe keventyy huumorilla.

Ja lopuksi vielä yksi öljymaalaus. Näyttelyn ensimmäisessä salissa oli arkkitehtina pääosin toimineen Karl Friedrich Schinkellin (1781-1941) Keskiaikainen kaupunki joen varrella -niminen kookas panoraamakuva. Teoksen pikkutarkkuus hämmästytti. Kun maalausta katsoi läheltä, pystyi jopa näkemään kirkontornissa työskenteleviä työmiehiä…

Kolmas kerta ei ollut turha kerta. Kiitos seurasta ja ”taidekeskusteluista” :)

Akseli Gallen-Kallelan puupiirros Kalman kukka vuodelta 1895.

Lucas Granach vanhemman (1472-1553) ajoittamaton puupiirros Ristiinnaulittu.

Albrecht Durerin (1471-1528) kuparikaiverros vuodelta 1513:

Ritari, kuolema ja paholainen

James Ensorin (1860-1949) viivasyövytys vuodelta 1895:

Luurangot lämmittelemässä

Josef Sattlerin (1867-1931) jäljennös piirrustuksen mukaan:

Kuoleman kutsuhuuto, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912

Karl Friedrich Schinkel: Keskiaikainen kaupunki joen varrella, 1815

Joulua Villassa

Signe ja Ane Gyllenbergin kuoltua 1970-luvun lopussa heidän entinen kotinsa sisustuksineen ja taideteoksineen sekä sen yhteyteen 1980 rakennettu galleria avattiin museona yleisölle. Parin vuoden ajan kaksikerroksinen kotimuseo on vuoden lopussa koristeltu 1960-luvun porvariskodin joulunviettoa mukaellen.

Kynttilöitä ja joulukukkia - punaisia tulppaaneja, hyasintteja ja kieloja. Juhlava ruokapöytä posliinilautasineen ja kristallilaseineen kattokruunun loisteessa. Ja salongin puolella jälkiruoka- ja makeispöytä pähkinöineen, marmeladeineen ja konvehteineen ehtaan 1960-luvun tyyliin.

Ripaus jouluista ylellisyyttä museorakennuksen gallerian puolella olevien Jarmo Mäkilän raflaavien maalausten (täällä) vastakohtana :) Ja joulunaluspäivinä ihanan rauhallista…

Joulukuusen takana on Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaama muotokuva

yhdestä naisystävästään, venäläissyntyisestä perijättärestä Sophie Manzeysta.

Teos on maalattu Haikossa vuonna 1880.

Jouluinen jälkiruoka- ja makeispöytä.

Ruokasalin upea kattokruunu

Takaseinällä 1500-luvulla maalattu naisen muotokuva, 

johon ihastuin jo viime vuonna (täällä). 

Pikkusalongista on komea näkymä merelle. 

Miellyin Mäkilään

Oikealla Jarmo Mäkilän Parasite vuodelta 2023 ja 

vasemmalla Akseli Gallen-Kallelan Suojelusenkelit (Korpit) vuodelta 1888.

Jarmo Mäkilä ja hänen uusi näyttelynsä Villa Gyllenbergissä (täällä) Helsingin Kuusisaaressa pääsi yllättämään. Kuusisaareen ajaessa en odottanut mitään, sillä aiemmin en tuntenut 72-vuotiaasta taidemaalari ja taiteilija Mäkilää. vaikka hän ”kuuluu sukupolvensa merkittävimpiin maalareihin”, kuten näyttelyn esitteessä sanottiin. 

Ihastuin Jarmo Mäkilän Minä olen monta -nimiseen näyttelyyn ensi silmäyksessä. Heti eteisessä tykästyin ihmiskasvoiseen pronssiseen korppiin ja sen seuraksi aseteltuun Väinö Kunnaksen sata vuotta sitten maalaamaan monikerroksiseen öljymaalaukseen. Väinö Kunnas (1896-1929) oli muuten lastenkirjailija Kirsi Kunnaksen (1924-2021) isä ja maalannut mm. 24-vuotiaan Olavi Paavolaisen omakuvan, joka oli esillä edellisessä Villa Gyllenbergin kiehtovassa näyttelyssä (täällä).

Viehätyin myös siitä, että Jarmo Mäkilän teokset oli koottu Gyllenbergin säätiön kokoelmaan kuuluvien maalausten ympärille - vähän samaan tapaan kuin Modern Gothic -näyttely Ateneumissa (täällä). Taiteilija oli itse valinnut sellaiset kokoelman teokset, jotka hän koki itselleen merkityksellisiksi.  

Ja yllättäen lähes jokainen näistä vanhoista taideteoksista puhutteli myös minua :) Ihastuin mm. Akseli Gallen-Kallelan nuoruuden työhön Suojelusenkelit, jossa korpit ja enkelit taistelevat kuolleesta miehestä. Miehestä, jonka Mäkilä oli melkein yksi yhteen maalannut 130 vuotta myöhemmin Parasite-nimiseen tauluunsa, mutta korppien ja enkelien sijaan levollisen koiran ja leikkisien tonttujen keskelle. 

Jarmo Mäkilän tuotannosta esillä oli hänen maalauksiaan ja veistoksiaan sekä jokunen installaatio - paljon viime vuosilta, mutta myös vanhempia teoksia. Tykästyin Mäkilän äiti-sarjaan, jonka hän oli maalannut kymmenen vuoden kuluessa vanhenevasta äidistään vähän Helene Schjerfbeckin (1862-1946) omakuvien tapaan. Schjerfbeckhän oli yksi Villa Gyllenbergin aiempien omistajien ja taidekokoelman perustajien Ane ja Signe Gyllenbergin suosikkitaiteilijoita (täällä). 

Jarmo Mäkilän teosten keskeisinä teemoina kerrotaan olevan ”minuuden kehitys ja muistojen ja alitajunnan merkitys”, mikä myös kietoo minua. Joten en ihmettele, että vietin pienessä galleriassa lähes tunnin katsellen, tutkien ja yrittäen saada kiinni mietteistäni ja tunnoistani.

Jos Mäkelä halusi käydä vuoropuhelua Gyllenbergin säätiön kokoelmateosten kanssa, niin minä koin käyväni vuoropuhelua Mäkilän mielenkiintoisten ja monitulkintaisten maalausten kanssa. Ja tykkäsin - paljon :)  

Akseli Gallen-Kallela (1865-1931): Suojelusenkelit (Korpit) vuodelta 1888.

Oikealla Jarmo Mäkilän Korppi, sarjasta Kadonneet pojat (2017) ja

vasemmalla Väinö Kunnaksen (1896-1929) Sininen ateljee (1925).

Kaikki isäni linnut, 2011

Ja edellisen vieressä Tyko Sallisen (1879-1955) luonnos (1918) teokseen Hihhulit.

Äiti I-V, 2014-2024

Jarmo Mäkilän poika- ja metsä-aiheisia maalauksia 

Gabriel Enbergin Haapoja-nimisen teoksen (1896) ympärillä.

Gabriel Enberg (1872-1953): Haapoja (1896)

Puuronkeittäjän kokemuksia

Tallin vintti odottamassa joulumyyjäisten myyjiä - ja ostajia :)

Sunnuntaina oli jälleen Taattisten Tilan perinteiset joulumyyjäiset. Edeltävä viikko seurattiin tiiviisti sääennusteita, jotka ehtivät muuttua vesisateesta pääkallokeliin, ennen kuin sunnuntaiaamu valkeni pikkupakkasessa ja hennossa lumipeitteessä. Eikä sateesta tai liukkaudesta ollut tietoakaan :) Eli sää suosi, ja se onkin yksi maatilamyyjäisten onnistumisen edellytyksiä. 

Viime kesän suositut juhannustanssit (täällä) antoivat viitteitä siitä, että tänä vuonna  myös joulumyyjäiset saattaisivat olla suksee. Ja niinhän siinä kävi. Myyjiä oli ennätysmäärä eli lähes 30 - monen ikäistä yrittäjää laidasta laitaan - ja mahdollisia ostajia arvioitiin olleen kolmisen sataa. Ja kaikki tuntuivat olleen tyytyväisiä sekä myyjäisten tarjontaan että tunnelmaan, samoin kuin järjestäjät :) 

Mutta meikämummi ei neljän tunnin aikana ehtinyt kertaakaan käydä tutkimassa myyntipöytiä, sillä aika kului tiiviisti kahvilan keittiössä riisipuuron keitossa - ja muussa touhussa. Toisin kuin aiempina vuosina, jolloin puuroa ei enää pahemmin ostettu viimeisen tunnin aikana, tänä vuonna sitä myytiin tasaisesti loppuun asti, ja keittiössä riitti kiirettä alkumetreiltä viimeisille minuuteille. 

Onneksi kanssani hääri kolme ahkeraa apulaista: toinen Turun serkuistani sekä Esikoisen kaksi murrosikäistä poikaa Helsingistä. Turun serkku vastasi lähinnä valtavasta vesihaudekattilasta, jossa keitimme 15(+5) litraa riisipuuroa, ja tämän loppuessa serkku valmisti vielä liedellä kuusi litraa ”pikariisipuuria”. 

Pojat kantoivat kahvilan puolelta Tyttärien paperilapuille kirjoitetut puurotilaukset mahdollisine lisukkeineen keittiöön, jossa Serkku ja minä annostelimme puuron lautasille, jotka pojat edelleen kantoivat asiakkaille salin puolelle. Sokerin, kanelin ja voisilmän lisäksi tänä vuonna oli mahdollisuus saada puuron päälle euron lisähintaan kinuskikastiketta ja karoaloita. 

Minulle jäi tehtäviksi valmistaa 4 litraa normiuuniriisipuuroa ja 8 litraa vegaanista uuniriisipuuroa, keittää kuohukermasta ja fariinisokerista kinuskikastiketta sekä lämmittää 30 litraa glögiä plus moninaisia muita kahvilan näkymättömiä ”piilohommia”, kuten kahvin keittoa ja kakkujen leikkaamista.

Tällä kertaa 80-litraisessa (?) vesihaudekattilassa valmistettu, 15(+5)-litrainen riisipuuro onnistui loistavasti. Puuro keitettiin puuroriisipakkauksessa olleen ohjeen mukaan laktoosittomasta täysmaidosta - eikä Kiehu-maidosta, koska se sisältää laktoosia. 

Tärkeintä oli sekoittaa vesihaudekattilassa valmistuvaa suurta puuromäärää lähes koko neljän tunnin ajan, ja etenkin kaapia tukevalla puulastalla kattilan reunoihin (ja pohjaan) kiinnittyvää puuroa ennen kuin se ehtii palaa kiinni reunoihin tai pohjaan. 

Toinen tärkeä juttu puuron keitossa oli se, että vaikka puuro valmistettiin 15 maitolitran mukaan, siihen lisättiin vähitellen - litra kerrallaan - ensimmäisten 2-3 tunnin aikana vielä 5 lisälitraa maitoa. Ja siksi olen merkinnyt 15(+5) litraa maitoa. Eli lisämaitoa lisättiin ennen kuin puuro ehti jähmettyä tai liisteröityä.

Ja kolmas juttu oli suolan määrä, joka puuro-ohjeissa vaihtelee 1/2 teelusikallisesta 1 teelusikalliseen maitolitraa kohden. Koko 15(+5) maitolitraan lisäsimme 13 teelusikkaa suolaa, ja hyvää tuli :)

Lisäksi tein ensimmäistä kertaa myyjäisiin myös uuniriisipuuroa Kokit ja potit -sivuston ohjeen mukaan  (täällä). Samalla ohjeella voi valmistaa myös vegaanista uuniriisipuuroa, kun maito ja kerma korvataan vegaanisilla vaihtoehdoilla. Jos käyttää kauramaitoa, kannattaa valita hieman rasvaisempi, kahviin tarkoitettu vaihtoehto, esim Oatly iKaffe barista, 

Uusi tuttavuus oli myös Turun serkun neuvoma ns. pikariisipuuro, joka keitetään ensin veteen ja jonka pitäisi valmistua noin puolessa tunnissa, etenkin jos lopussa lisättävän kerman ja maidon lämmittää ennen lisäämistä. Jouduimme päätymään pikariisipuuroon, kun väkeä tuli koko ajan lisää ja normipuuro ja uunipuurot alkoivat loppua. Ja yllätyksekseni myös pikariisipuurosta tuli tosi maukasta. 

”Pikariisipuuro” (ohje 4:lle) Kokit ja Potit -sivustolta (täällä)

5 dl vettä

1,5 dl puuroriisiä

2 dl kermaa

2 dl maitoa

1-1,5 tl suolaa

Keitä vesi kattilassa sekä lisää riisi ja suola. Pienellä lämmöllä, kunnes riisit ovat juuri ja juuri kypsiä. Sekoita kerma ja maito, ja lisää ne kylmänä tai kuumana keitetyn riisin joukkoon. Jatka keittämistä pienellä lämmöllä vielä 10 min ja lopuksi anna hautua vielä hetki kannen alla.

Tässä mummin puuronkeittokokemuksia ensi vuoden joulumyyjäisiä varten. Ja ehkä jollekin muullekin iloksi :) Ja suurkiitos ahkerille apureilleni - Turun serkulle ja Teinipojille. Ilman teitä emme olisi onnistuneet…

Riisipuuroa kinuskikastikkeella ja karpaloilla

Kinuskikastike (ohje 4-5:lle) Herkkusuut-sivustolta (täällä)

2 dl kuohukermaa

1,5 dl fariinisokeria

(ripaus suolaa)

Kuumenna kerma ja sokeri kattilassa keskilämmöllä. Anna kiehua hiljalleen 10-15 minuuttia. Ripaus suolaa korostaa kastikkeen makeutta :)  

Uuniriisipuuro oli uusi ja onnistunut kokeilu :)

Uuniriisipuuro (ohje 4:lle) Kokit ja potit -sivustolta (täällä)

1 litra täysmaitoa 

1 dl kermaa, jonka voi korvata maidolla tai vedellä

2 dl puuroriisiä

1 teelusikka suolaa

Kaada ja sekoita kaikki ainekset uunivuokaa. Laita vuoka uuniin - 175 astetta ja 1,5 tuntia. Puuroa voi sekoittaa ensimmäisen 1/2 tunnin jälkeen. Loppuvaiheessa puuron voi peittää foliolla, jos pinta alkaa tummua liikaa.

Puuron keitto jättimäisessä vesihaudekattilassa vaati läsnäoloa.

Kattilan puhdistus myyjäisten jälkeen vaati aikaa ja kärsivällisyyttä.

VinkVink: Älä yritä liuottaa puurokarstaa lämmittämällä ympärillä olevaa vesihaudetta,

vaan laske hanasta kuumaa vettä kattilan sisään, anna liota ja sitten rapsuta. 

Kahvilan tunnelmaa…

Alakerta odottamassa myyjiä ja ostajia - ja kahvila-asiakkaita.

Tilan puodissa myytiin mm. sisustustuotteita, taatelisuklaakakkua, omenamehua ja granolaa.