Lokakuu.

On ollut komea keltainen ruska, mutta siitä huolimatta maassa on edelleen monin paikoin paljon vihreää. Lokakuussa oli lukuisia aurinkoisia ja superlämpimiä päiviä - Keski-Euroopassa jopa hellettä. Maailma muuttuu…

Aamun kajo

Muori yökylässä

Äitimuorin ja Poikakaverin asunnossa on alkukesästä lähtien tehty mittavaa julkisivuremonttia. Tällä viikolla oli vuorossa kolmion kaikkien ikkunoiden vaihto. Sovimme Poikakaverin kanssa, että Äitimuori tulee täksi ajaksi asumaan minun luokseni eli muuttaa hetkeksi Tapiolasta Punavuoreen. 

Kaksi päivää ja kaksi yötä yökylässä on mennyt yllättävän hyvin. Kumpikin olemme tykänneet, ja (pääosin) nauttineet. 

Pidempi aika toisi varmasti ongelmia, sillä muistisairas Äitimuori ei pärjää pitkään yksin. Puolituntiset koiralenkkini ovat ehdoton maksimi. Tosin jo lyhyen lenkinkin aikana hän saattaa soittaa Siskolle tai Poikakaverille ihmetellen, että missä hän on ja miksi. 

Kun tuttu ihminen - Poikakaveri, Sisko tai minä - on paikalla ja vieressä, nuo sairauteen liittyvät väliin pelottavatkin ”vieraustunteet” katoavat nopeasti, kun hän tunnistaa tutun ihmisen ja hänelle selitetään uudelleen ja uudelleen, missä hän on ja miksi. 

Koko kyläilyn ajan Äitimuori on ollut tosi hyvällä tuulella. Olemme herkutelleet äidin herkkuleivillä: ruisleivän päällä paljon pehmeää avokadoa ja kermaista juustoa. Ja lämpimällä glögillä. Ihastelleet olohuoneen ikkunasta näkyvää syksyistä kaupunkinäkymää. Ja parvekkeellani kukkivia valkoisia pelargonioita (edelleen täydessä tikissä). Äitimuori on jaksanut ihmetellä ja kehua, miten kaunis, viihtyisä, tyylikäs ja kodikas asuntoni on. Yllättäen hän on muistanut ja keksinyt roppakaupalla asuntoani kehuvia adjektiiveja :)

Olemme katsoneet myös paljon telkkaria. En tosin tiedä, kuinka paljon Äitimuori on ohjelmista kuullut, sillä koko ajan telkun ääntä olisi pitänyt panna suuremmalle, mutta lopulta en ole enää naapurien takia kehdannut lisätä ääntä…

Olemme nauraneet ja paijailleet toisiamme paljon. Tosi paljon :) Ja nukkuneet molemmat hyvin. Yllättävän hyvin :) Leveässä parisängyssä. 

Kummallakin oma litteä lastentyyny. Ei omena kauas puusta putoa :):)

Tanssin ystävä

Eila Hiltunen: A la Russe (1966) 

Kuvanveistäjä Eila Hiltusen muistonäyttelyssä Didrichsenin museossa (täällä) törmäsin tanssiin ja tanssijoihin :) Puusta, kuparista ja teräksestä tehtyjä ihania veistoksia ja reliefejä. Tanssijoita yksin tai ryhmissä. Poseerausasennoissa tai lentävässä liikkeessä. 

Tanskasta Suomeen muuttanut Gunnar Didrichsen (1903-1992) perusti nimeään kantavan museon yhdessä suomenruotsalaisen vaimonsa Marie-Louise Didrichsen (1913-1988) kanssa 1960-luvun puolivälissä. Gunnar ja Marie-Louise olivat molemmat intohimoisia taiteen rakastajia ja keräilijöitä, ja halusivat näyttää rakastamiaan teoksia myös muille ihmisille. Taiteen lisäksi he rakastivat tanssia ja olivat taitavia tanssijoita. 

Marie-Louise Didrichsen näki 1960-luvulla suomalaisessa viikkolehdessä valokuvan Turun kaupunginteatterin lämpiöstä, jossa taustalla näkyi isokokoinen, tanssijoita kuvaava veistos. Kyseessä oli Eila Hiltusen ruostumattomasta teräksestä tehty A la Russe -teos, jossa kolme tanssijaa hyppäävät vauhdikkaasti ilmaan. Hiltunen oli valmistanut teoksesta kaksi versiota, joista toinen myytiin yksityiselle keräilijälle Yhdysvaltoihin ja toinen sijoitettiin Turkuun. 

Intohimoisena tanssijana Marie-Louise ihastui veistokseen, otti yhteyttä kuvanveistäjään ja ilmoitti haluavansa samanlaisen veistoksen. Yhteydenotto johti naisten elinikäiseen ystävyyteen ja siihen, että Didrichsenin museon kokoelmaan hankittiin lukuisia muitakin Eila Hiltusen töitä - joukossa useita tanssiaiheisia teoksia. Useimmat - ellei kaikki - näistä hankinnoista ovat parhaillaan esillä museon juhlanäyttelyssä. Täydennettynä Kansallisgallerian töillä ja yksityisomistuksessa olevilla veistoksilla :)

Eila Hiltusen suhteesta tanssiin, tanssitaiteeseen ja tanssijoihin en tiedä. Ehkä häntä kiinnosti ja kiehtoi liikkeen kuvaus, ei niinkään itse tanssi? Niin tai näin Didrichsenillä riitti tanssimummille katsottavaa ja tutkittavaa :)

Eila Hiltunen: Tanssija (1970)

Eila Hiltunen: Tanssi (1962-1964)

Hienoja hitsauksia

Eila Hiltunen: Äitini (1963) - kuparia 

Veistoksia puusta, marmorista, kuparista, pronssista ja teräksestä. Didrichsenin Taidemuseossa sain hämmästellä, miten monenlaisista materiaaleista voi tehdä veistoksia. Tai ainakin Eila Hiltunen on voinut - ja on osannut. Ja yllättyä, miten monipuolinen ja aikaansaava kuvanveistäjä Hiltunen on ollut. Ja kaiken lisäksi yksi sukupolvensa kansainvälisimpiä taiteilijoita. 

Kuusisaaressa olevassa Taidemuseossa on parhaillaan Sibelius-monumentistaan tunnetun Eila Hiltusen (1922-2003) syntymän satavuotisjuhlanäyttely Materian runous. Ihana - ja sopiva - nimi :) Ja viehättävä, pieni (koti)museo, jossa olen vuosien aikana käynyt monessa eri näyttelyssä (täällä). 

Taidemuseon ensimmäisessä salissa huomioni vangitsi kuparista tehty naisen pää, josta sinkoili salamoita muistuttavia kupariliuskoja. Temperamenttisen, mutta ristiriitaisen näköisen naisen muotokuva. Pienoisveistoksen nimi oli Äitini, ei siis Äiti. Äitini tuntui paljon intiimimmältä kuin äiti. Jäin miettimään, oliko taiteilijalla ollut läheiset välit äitinsä kanssa vai oliko heidän välillään ollut vain paljon salamoivaa tunnelatausta. Vai kuvasivatko salamat taiteilijan omia mielenliikkeitä hänen ajatellessaan äitiään - tai itseään? 

Joka tapauksessa tykkäsin Äitini-muotokuvasta ja sen erilaisuudesta - ja sen nimestä :) Netistä luin, että Eila Hiltunen oli vanhempiensa ainoa lapsi ja että hänen isänsä kuoli 1941, jolloin Eila oli 19-vuotias ja Ester-äiti 47-vuotias. Äidillä ei ollut sisaruksia, joten oli vain Eila ja Äitini :) Tosin Eila meni naimisiin 1944 valokuvaaja Otso Pietisen (1916-1993) kanssa ja sai kaksi lasta. Ja samanaikaisesti loi tuottoisaa ja menestyksekästä uraa kuvanveistäjänä - naisena miehisessä ympäristössä.

Nuorena Eila Hiltunen käytti veistosten materiaalina kollegoidensa tavoin mm. pronssia ja marmoria, mutta 1957 hän alkoi ensimmäisenä suomalaisena kuvanveistäjänä työstää veistoksia hitsaamalla terästä. Vähitellen menetelmästä tuli Hiltusen tavaramerkki, ja tällä tekniikalla hän on valmistanut valtavan määrän sekä pienempiä figuratiivisia veistoksia että julkisiin tiloihin tarkoitettuja suuria, abstraktisia veistoksia ympäri maailmaa. 

Maaliskuussa 2022 ihastelin Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä Eila Hiltusen pronssista omakuvaa 28-vuotiaasta itsestään vuodelta 1950 ja ohuista kuparipuikoista hitsaamalla koottua Naavaista naista vuodelta 1969 (täällä). Molemmat olivat näyttävästi esillä nyt myös Didrichseninin museossa. Ateneumin näyttelyssä aprikoin, josko innostukseni veistoksiin unohtuisi Ateneumin jälkeen. Niin ei käynyt, vaan Materian runous voimisti edelleen innostustani ja kiinnostustani :) 

”Taide oli hänelle se ehdottomasti tärkein asia. Taide kulki edellä, ja perhe tuli perässä.”, Eilan poika Markku Pietinen kertoi syyskuussa Hesarin artikkelissa (HS 15.9.22). Luovuus ja taide olivat ilmiselvästi Eilan elämä - muu oli muuta…

Ja se välittyi Didrichsenin museon monipuolisessa näyttelyssä. Eilan koskettavia runoja :)

Tanssija (1957) - puuta - ja Yhteinen ajatus (1956) - pronssia

Nimetön (1940-luku) - marmoria

Otavan toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja Heikki A. Reenpään muotokuva (1960)

Teräksinen Auringonkukkapelto (1983-1984) heijastuu kauniisti museon pihan uima-altaasta.

Väriä mökkitiellä

Piipahdus Ukin mökillä. Pari aurinkoista päivää ja pari pakkasyötä sain nauttia luonnon rauhasta ja syksyn kauneudesta.

Päiväkävelyllä Murun ja Ukin vanhan Chloe-koiran kanssa oli ruskeaa ja hiljaista. Edellisviikon tuulet olivat pudottaneet lähes kaikki lehdet puista. Edelliskerralla - pari viikkoa sitten - sain vielä ihailla superkaunista keltaista ruskaa. Nyt törmäsin keltaiseen enää metsätiellä kasvavissa pienissä maljamaisissa sienissä. Suloiset maljakkaat olivat tietty oranssimaljakkaita - luin netistä :)

Yöllä ihailin upeaa tähtitaivasta. Taivasta, jota en - valosaasteen takia - koskaan näe Punavuoressa. Isompien, kirkkaiden ”perustähtien” väleissä/takana näkyi joukoittain pienempiä tähtirykelmiä. Tähtinen turvakansi, jonka alla oli ihana nukkua :)

Maanantaina takaisin kaupunkikotiin. Odottamaan Äitimuoria, joka viikolla tulee pariksi yöksi luokseni - pakoon Tapiolan kotinsa ikkunaremonttia :) 

Ohdake vielä nuputtaa…

Ulkoseinän rimoitusta

Ukin mökin ulkoseinän lopullinen rimoitus alkaa vähitellen hahmottua. Samoin ikkuna-aukot ja ikkunaseinien vinous :) Ikkunalaseja odotetaan ensi viikolla. 

Mökki avautuu järvelle ja aurinkoon, pihan puolella oleva sisääntuloseinä on suljetumpi. Ja valmista pitäisi olla loppukeväästä. Saas nährä…

Tähän en väsy

Meri ja taivas :) Taivas ja meri :)

Ei valittamista

Kaivarin rantaa tänään klo 12 - jee. 

Piipahdus

Kävin Isän haudalla Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Piipahdin nopeasti ja vien haudalle Hertsikan Hertasta ostamani syksyisen kukkakorin.

Pieni hautausmaa oli vielä syysväreissä - paljon keltaisia lehtiä puissa ja poluilla. Kaunista, vaikka satoi kaatamalla :) Minulla oli sadetakki, mutta ehkä sade kuitenkin pääsi häiritsemään. Minulle ei tullut yhtään tavanomaista, rauhallista ”hautistunnelmaani”, vaan ”kiire pois” pysyi päällimmäisenä ajatuksena.

Asetin kukat haudalle, harmittelin vinoa hautakiveä ja katsoin Vanhankaupunginselällä vellovia synkkiä pilviä. Ja kävelin takaisin autolle. Näin eilen…

PS. Loppua kohti sade rauhoittui, kuten valokuvat todistavat :)

Veneet vähenee

Puupiirrokset yllättivät

Kikugawa Eizan (1787-1867): Kävelyllä - sarjasta Seitsemän sievän pikkutytön muotokuvat

Värikylläisiä vaatteita ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Hienoja piirroksia näyttelijöistä ja kaunottarista. Hymyilyttävää huumoria ja yllättävää erotiikkaa. Pieniä nautinnon ja ilon hetkiä. Ja muumikirjamaisia luontokuvia - vuoria, merta ja lunta. 

Tätä kaikkea näkee Sinebrychoffin museon näyttelyssä Kirsikkapuun alla, jossa on esillä yli 140 vanhaa japanilaista puupiirrosta Suomen Kansallisgallerian lähes tuhannen piirroksen kokoelmasta. Kokoelma sai alkunsa yli sata vuotta sitten 1908, kun Ateneumiin ostettiin lähes 700 japanilaista puupiirrosta saksalaisesta antikvariaatista. Myöhemmin kokoelma on kasvanut lahjoitusten ja uusien ostojen ansiosta.

Puupiirrokset ovat erittäin herkkiä valolle, joten ne voivat olla esillä yleisölle vain harvoin. Viimeksi Kansallisgallerian kokoelmaan kuuluvia japanilaisia puupiirroksia on nähty 2000-luvun alussa. Joten Sinebrychoffilla näkee nyt harvinaista herkkua :)

Puupiirrokset syntyvät yhteistyönä. Ensin taiteilija piirtää kuvan, minkä jälkeen kaivertaja kaivertaa tuon kuvan puulaatalle, jolloin taiteilijan piirroksen viivoista muodostuu kohokuvio laatan pinnalle. Seuraavaksi painaja laittaa värin kaiverretulle laatalle, asettaa paperin laatan päälle ja siirtää lopulta taiteilijan kuvan puulaatalta paperille. 

Puulaattojen painotaito levisi Japaniin 1600-luvulla Kiinasta. Aluksi puupiirrokset olivat mustavalkoisia ja mahdollinen väri lisättiin valmiisiin paperivedoksiin maalaamalla, mutta 1700-luvulla painolaatoissa alettiin käyttää myös värejä. Tällöin puupiirrosten suosio alkoi kasvaa Japanissa. Etenkin pääkaupunki Edossa (nykyinen Tokio) piirroksista tuli nopeasti suosittuja ja haluttuja, ja kaupungissa arvioidaan työskennelleen 600-700 piirtäjää.

Japanin historian ns. Edo-kaudella (1600-1868) Edo oli maan poliitiikan ja kulttuurin keskus. Tällöin miljoonakaupungin (jo silloin!) varakkaalla kansanosalla alkoi olla rahaa, aikaa ja halua keskittyä elämän nautintoihin, joita haettiin mm. lukuisista kabuki-teattereista, suosituista teehuoneista ja kurtisaanien luota. 

Tätä elämäntapaa alettiin kutsua japanin kielen sanalla ukiyo, mikä viittaa maallisen elämän ohikiitäviin iloihin vastakohtana buddhalaisuuden henkiselle ja hengelliselle elämälle. Edo-kaudella ihmiset ihannoivat ja tavoittelivat ukiyo-elämää. 

Ukiyon ihailu heijastui myös aikakauden puupiirroksissa. Niissä alettiin kuvata japanilaisen teatterin näyttelijöitä sekä teehuoneiden geishoja ja kurtisaaneja, ja tuotoksia julkaistiin kalentereissa ja mainoksissa sekä eroottisina piirroksina ja ihailija- ja muotikuvina. Hetken iloja ja haaveita kuvaavia puupiirrustuksia alettiin kutsua ukiyo-e-(taide)suunnaksi. Ukiyo-e-piirrokset luokiteltiin tuolloin tavallisen kansan taiteeksi ja kaupallisiksi kuviksi, eikä niitä omana aikanaan pidetty varsinaisena taiteena.

Tiukasti suljettuna yhteiskuntana elänyt Japani alkoi Edo-kauden loppupuolella avautua länteen. Tällöin - 1800-luvun lopulla - myös eurooppalaiset kiinnostuivat ja innostuivat näistä japanilaisista piirroksista, mikä alkoi näkyä mm. länsimaisessa kuvataiteessa.

Tykkäsin tosi paljon museon näyttelystä. Nautin suuresti, kun sain lähietäisyydeltä katsella ja tutkia noita vanhoja piirroksia. Yllättäen löysin jännittäviä kasvon ilmeitä, mm. irvistyksiä ja silmäniskuja. Ja ainakin kolmessa piirroksessa äkkäsin myös lapsia. Jännää oli arvuutella, minkä näköinen mies mahtoi kulloinkin esittää jotain naisnäyttelijää, sillä kabuki-teatterissa miehet näyttelivät kaikki esitysten roolit, myös naisroolit. 

Kysyessäni: ”Kummasta kerroksesta näyttely kannattaa aloittaa?”, sain vastaukseksi, että se olisi ihan sama. Suositan ehdottomasti aloittamaan puupiirrosten katsomisen ensimmäisestä ”kassakerroksesta”, ei kellarikerroksesta. Näin pääsee heti piirrosten juoneen kiinni. Ja myös piirrosten lumoon. 

Vaikka Sinebrychoffin näyttelyä on kehuttu, yllätyin että heti ensimmäisessä huoneessa nämä lähes kolme sataa vuotta vanhat puupiirrokset imaisivat minut täysillä mielenkiintoiseen maailmaansa. Varsinkin kun en yhtään tiennyt, mitä odottaa… 

Tuntematon: Edo-ajan elämää pienessä kapakassa

Kitagawa Utamaro (1753-1806): Geisha harjaa hampaitaan

Kikugawa Eizan (1787-1867): Venyttelevä nainen, 1818-1842

Utagawa Toyoguni (1769-1825): Kurtisaanien talo

Utagawa (Ando) Hiroshige (1797-1858): Luminen Uragan satama - sarjasta Japanin satamia

Tukevasti

Thalian temppelissä

Olin teatterissa. Ensimmäisiä kertoja sitten Koronan. Tuntui samalla kertaa sekä oudolta että tutulta, mutta tuttuus voitti. Tykkäsin sekä fyysisesti istua paikan päällä teatterissa että katsoa, kuulla ja tuntea teatteriesityksen livenä.

Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitettiin Hiljaiset sillat -niminen näytelmä. Tarina maalaistalon emännän Francescanan ja maaseutua kiertävän valokuvaajan Robertin yllättävästä kohtaamisesta ja rakastumisesta perustuu 1990-luvulla ilmestyneeseen Robert James Wallerin bestseller-romaaniin ja siitä tehtyyn Meryl Streepin ja Clint Eastwoodin tähdittämään suosittuun elokuvaan. 

Näytelmän oli Kaupunginteatterille ohjannut, dramatisoinut ja lavastanut Liisa Mustonen, ja pääosissa näyttelivät Merja Larivaara ja Kari Heiskanen. Istuin katsomon ensimmäisellä rivillä ja sain seurata lähietäisyydeltä Larivaaran ja Heiskasen ”teatteri”rakastumista. Se näkyi mm. herkkinä ja moninaisina ilmeinä etenkin Larivaaran kasvoilla. Onneksi muistissani ei ollut takuuvarmaa kuvaa, miten tarina päättyi. Nyt taas tiedän lopun, mutta en kerro teille :) Toki moni teistä sen varmaan muistaakin.

Lähestyin Hakaniemessä olevaa Kaupunginteatteria kävellen Linnunlaulun suunnasta vähän ennen seitsemää eli juuri hetki ennen illan hämärtymistä. Rakennus näytti tavallista kauniimmalta, kun isot ikkunat muodostivat pitkän lasiseinän, jonka läpi kutsuva valo tulvi hitaasti hämärtyvään ympäristöön. 

Kotiin palattuani huomasin, että Hiljaisia siltoja esitetään parhaillaan myös musikaaliversiona Turun Kaupunginteatterissa. Tykkään nähdä samasta asiasta (näytelmästä, maalauksesta jne) eri versioita, joten ostin marraskuulle kaksi lippua Turun esitykseen - Merimaskussa asuvalle Opiskelijatytölle ja minulle :) Odotan innolla, että näen ja kuulen Francescanan roolissa Maria Ylipäätä. 

Turun reissua odotellessa… Ja samalla pääsen yöpymään Tyttärien Tilalle :)

Teatterin edessä on Kari Juvan (1939-2014) pronssipatsas Thalia ja Pegasos, 1970.

PS. Thalia oli antiikin tarustossa yksi yhdeksästä muusasta, jotka kokoontuivat keskustelemaan runoudesta, musiikista, tieteistä ja taiteista. Thalian vastuualueena oli teatteri, ja siksi teatteria kutsutaan Thalian temppeliksi :)

Kukkuu

Kiva korttelikuppila

Viime viikon Helsinki-kävelyllä (täällä) pysähdyin Uspenskin (täällä) ja Taidehallin (täällä) välissä lounaalle Töölönkadun ja Aurorankadun kulmassa olevaan Osteria dei Gusti -nimiseen ravintolaan. Sattumalöytö, jonka lähes kolkkoon tunnelmaan tykästyin.

Italialainen Osteria dei Gusti oli aikaisemmin nimeltään Gusti, mutta se on uudistettu kesän aikana - nimeä myöten. Ehkä näin tapahtui ruokatoimittaja Teemu Luukan pari vuotta sitten Hesarissa julkaistun arvion innoittamana :):) Kotiin palattuani nimittäin etsin netistä tietoa minulle aiemmin tuntemattomasta ravintolasta. Ja törmäsin Teemun 2/5 pisteeseen, jotka hän oli tammikuussa 2019 antanut silloiselle Gustille: ”Vähän tasoa korottamalla Gusti voi löytää hyvinkin paikkansa töölöläisten kortteliravintolana.” 

Oli miten oli, Osteria dei Gustin fiilis vetosi minuun. Lounasaikaan kaikki kymmenkunta pöytää olivat yhtä lukuunottamatta täynnä - työporukoita, sukulais- ja rouvaseurueita. Tilasin lyhyeltä lounaslistalta tomaatti-mozzarellasalaatin. Olisihan minun pitänyt tietää, että tähän vuoden aikaan ei etenkään Suomessa saa hyviä tomaatteja. Ja näinhän se oli. Lisäksi tomaatin paloja oli lautasella tosi vähän, kun taas mozzarellaa (ei parasta sellaista) oli kokonainen iso pallo.

Parasta salaattiannoksessa oli itse leivottu foccacia-leipä: hyvä sitko, rapea kuori ja ihana rasvaisuus. Maistuvaa ja maukasta, ja pyydettäessä sain vielä toisen paksun palan. 

Siitä huolimatta, että annokseni oli pettymys, aion palata Osteria dei Gustoon toiste. Jokin paikan mitään sanomattomassa tunnelmassa ja jopa tympeydessä sekä seinällä olevissa oudoissa tauluissa viehätti minua.

Ehkä sekin vaikutti, että Gustossa oli helppo (ja mukava) istua myös yksin…

Insalata Caprese con Mozzarella di Bufala

Töölönkatu 1

Ulkolaudoitus valmis

Ukin mökin rakentaminen etenee aikataulussa. Elokuun lopussa oltiin täällä. Ja nyt on tummat ulkolaudat jo paikoillaan. Seuraavaksi vuorossa terassin teräsrakenteiden ja ikkunoiden asennus.

Hyvä Ukki :) Keväällä pääset omaan uuteen taloon järven rannalle - kaukana kavala maailma :)

Aamu Salossa klo 7.40

Ukin mökillä näutin saunamökin rauhasta, järvimaisemasta ja upeista syysaamuista 

Aaltoja museossa

Jokaisen Aalto-fanin pitää tietty nähdä Aallot - Aino ja Alvar keräilijän silmin -niminen näyttely Helsingin taidehallissa. Siksi minäkin kipitin alkuviikosta taidehalliin, jossa on  - vielä runsaan viikon - esillä Pertti Männistön keräämiä, Aallon arkkitehtipariskunnan suunnittelemia huonekaluja, lasiesineitä ja lamppuja.

Työuransa konepajan työnjohtajana tehnyt Männistö aloitti Aaltojen suunnittelemien esineiden keräämisen 1990-luvulla. Nykyään hänellä on yli tuhat Aalto-esinettä, mikä on maailman laajin Aalto-kokoelma. Männistö on keskittynyt 1920-1960 -lukujen tuotantoon, sillä silloin - hänen sanojensa mukaan - huonekalutuotanto oli käsityövoittoista, toisin kuin myöhempinä vuosikymmeninä. 

Männistö kutsuu itseään keräilijäksi, ei kerääjäksi:

”Tämä kokoelma on vanhanaikaisesti keräilty eli käytännössä esine kerrallaan. Voinkin perustellusti kutsua itseäni keräilijäksi, en kerääjäksi. Tinkimättömällä tutkimisella, salapoliisityöllä ja verkostoitumalla olen onnistunut hankkimaan harvinaisimpiakin esineitä ja kokenut suurta mielihyvää.” 

Viihdyn yleensä aina Taidehallissa ja sen näyttelyissä, ja niin nytkin. Ja kukapa ei Aaltojen parissa viihtyisi. Tuttua, kotoisaa ja kaunista. Taidokasta ja tyylikästä. Näyttelyssä on kiva tutustua keräilijän ja kuraattorin eli Pekka Männistön ja Eeva Holkerin ”nostoihin”, joissa he kertovat tarinoita omista suosikkiesineistään näyttelyssä.

Paljon Aaltoja, mutta ei liikaa Aaltoja. Vaikka esim. kaikissa nojatuoleissa en ehkä viihtyisi, niin kaikkea esillä olevaa on mielenkiintoista katsoa, vertailla ja tutkia :)

Yksi Alvar Aallon klassikoista keltaisena - ns. Aurinkokalusto vuodelta 1938-39.

Takana valokuva Aaltojen Munkkiniemen kodista. 

Aino Aallon lastensänky noin 1940

Tuoleja ja jakkaroita vuodesta 1929 vuoteen 1954

Lamppu poikineen :)

Aallot Euroopan matkalla noin 1928

Kutsuvat portaat

Ajan autolla vähintään kerran viikossa Uspenskin katedraalin ohi, väliin useamminkin. Monesti olen auton ikkunasta ihastellut katedraalin kultaisia kupoleja, jotka etenkin ilta-auringossa loistavat jumalaisen :) kauniisti. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynyt kirkon sisällä kahdesti, mutta kummastakaan kerrasta ei ole jäänyt voimakkaita muistoja.

Keskiviikkona Muru oli vielä Lappeenrannan reissuni (täällä) jäljiltä Ukin hoidossa Salossa. Päätin lähteä päiväreppu selässä kiertelemään ja tutkimaan (taas kerran) Helsingin keskustaa. Kävellessäni Uspenskin katedraalin ohi päätin, että nyt kurkistan kirkon sisälle.

Kiipesin kohti katedraalia Katajanokan puolelta. Kirkon ulkopuolella pyöri useita työkoneita kunnostamassa rakennuksen yläpihaa ja tukimuureja. Koneiden hyörinä hajoitti kummasti mieltäni ja vaikeutti toivomani rauhan löytämistä. 

Kirkkoon mentiin sisään ”sivuovesta”. Se ei minua häirinnyt ennen kuin sisällä huomasin, että astuin kirkkosaliin alttarin sivulta eikä alttari tai oikeastaan alttariseinä avautunutkaan suoraan edessäni. Tuli tunne, että olin heti sivusta katsoja :) Katedraalin sisällä meidät ”turistit” ohjattiin keveillä aidoilla kulkemaan kirkkosalin reunoilla. Salin keskiosa sekä useimpien ikonien ja alttariseinän edusta oli varattu seurakuntalaisille. Tämä voimisti ulkopuolisuuden tunnettani  - en kuulu ”meihin”. Tosin hyväksyin sen paremmin, kun luin netistä, että katedraalissa vierailee vuosittain noin puoli miljoona turistia.

Kirkon kaunis sisäportaikko lumosi minut. Mutta kun astuin sisälle kirkkoon, hämmennyin enkä osannut rauhoittua. Rauha on se, jota kirkoista haen. Tunnetta, että ikäänkuin saan luvalla laskeutua rauhaan ja keskittyä omiin ajatuksiini ja tunteisiini. Uspenskin katedraalin sisällä kuitenkin tuntui, että kaikkea oli liikaa - väriä, kultaa, koristeita, ikoneja. Kaikkea outoa ”krääsää” joka sekoitti ja hämmensi mieltäni. Ja liikaa myös meitä uteliaita turisteja (vaikka käydessäni turisteja oli ilmeisesti tavallista vähemmän). 

Kaikesta hämmennyksestä huolimatta ihastuin kirkon komeaan sisäkupoliin. Kupoli seisoi neljän vajaa metrin halkaisijaltaan olevan graniittipylvään varassa, kohosi 33 metrin korkeuteen ja oli ylhäältäkin läpimitaltaan 10 metriä. Korkea, sininen kupolikatto loi katedraaliin aivan oman erityisen tunnelmansa.

Tämä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraali on muistomerkki kuolleelle Jumalansynnyttäjälle eli Neitsyt Marialle. Kirkon tutumpi nimi Uspenski tulee venäjän sanasta uspenie, joka tarkoittaa kuolonuneen nukkumista, kuolemista. Katedraali on Suomen ortodoksisen kirkkokunnan pääkirkko - mistä nimi katedraali - ja Länsi-Euroopan suurin ortodoksinen kirkko. 

Katedraalin suunnitteli kuuluisa venäläinen kirkkoarkkitehti Aleksei Gornostajev (1808-1862). Kirkko valmistui vasta arkkitehdin kuolemaan jälkeen 1868, ja oli aikoinaan nykyistäkin näyttävämpi. Vajaa kilometrin päässä kohosi toinen valtava katedraali - viitisentoista vuotta aiemmin valmistunut luterilainen Nikolainkirkko eli nykyinen Helsingin tuomiokirkko (täällä). Kaksi komeaa katedraalia pienessä 1800-luvun lopun Helsingissä, jossa asui vain 20 000 ihmistä. Oli siinä ihmisille ihmettelemistä…

En löytänyt Uspenskin katedraalista kaipaamani ”kirkkorauhaa”, joten lähdin aika nopeasti ulos kirkosta. Hämmentyneenä ja pettyneenä. 

Kotona luin toimittaja Outi Ikosen jutun katedraalista vuodelta 2018 Kirkko ja kaupunki -lehdestä (täällä). Siinä kehutaan mm. sitä, miten upeasti ikkunoista tuleva valo elää kirkon rakenteissa. Ja kerrotaan mielenkiintoisia juttuja katedraalin lukuisista ikoneista ja monikerroksisesta alttariseinästä eli ikonostaasista. Kaikki tämä jäi minulta hämmennykseni takia näkemättä ja tutkimatta.. 

Päätän, että annan Uspenskin katedraalille toisen mahdollisuuden. Yritän uudelleen katsella ja tunnustella kirkkoa ja sen esineistöä huolimatta mahdollisesta hämmennyksestäni. Ja olla vierastamatta ”outoa”. 

Katedraalin ikonostaasi

Valokuvan on ottanut tunnettu Helsinki-kuvaaja Eugen Hoffers (1832-1893) 

Katajanokan suunnasta kirkon valmistumisvuonna 1868 (Helsingin kaupunginmuseo).

Katedraali lokakuussa 2022