Koronaa kohti

Taas mennään koronan tautihuippua kohti ja yhteiskuntaa suljetaan, kuten maaliskuussakin. Keväällä mietin, että onneksi ei ollut marraskuu, vaan elettiin kevättä jolloin valo lisääntyi ja luonto heräili. Ajattelin, että en ikinä kestäisi, jos sama tapahtuisi pimeänä syksynä.

Nyt eletään synkintä syksyä, ja sama tapahtuu - korona kiihtyy ja sairaalat täyttyvät. Ja kontakteja pitää vähentää eikä rakkaita saa halata. Museot, teatterit ja urheiluhallit suljetaan.

Mutta yllättäen tätä kestää, vaikka toivoisinkin, että tätä ei olisi tullut. Kestää, vaikka on marraskuu ja vaikka valo vähenee ja luonto kutistuu talvilepoon. Mutta joku suhtautumisessani on muuttunut. Ehkä se on se, että tämä on jo tuttua, tähän on jo alistunut, tämä on jo kertaalleen eletty. Ehkä näin pimeällä on luontevampaa kuin keväällä käpertyä kotiin neljän seinän sisälle. Ja olen jopa oppinut nauttimaan pitkistä puhelinkeskusteluista läheisteni kanssa, kun ennen koin että pitkät ja merkittävät keskustelut voi käydä vain kasvotusten. Nyt myös uskallan kävellä ja lenkkeillä ulkona turvallisin mielin, kun keväällä alkuun arastelin jopa ulkoilua, varsinkin Helsingin ruuhkaisilla kävelyreiteillä (kunnes pakenin Salon mökille).

Nyt on myös helppo ja jopa luontevaa pitää etäisyyksiä ihmisiin niin jalkakäytävillä kuin kaupoissa, kun keväällä se usein tuntui tosi oudolta ja vaikealtakin. (Surettaa, jos se jää tai jos sen pitää jäädä tavaksi. Kaipaan koskettelua ja haleja.) Ja maski on kuin kaulahuivi - aina kassissa tai käytössä. Nyt myös tietää, että jonkun viikon tai kuukauden kuluttua tartunnat alkavat taas tasaantua ja pikku hiljaa vähetä.  

Yksi asia on sama kuin keväällä: kesän odotus :):) Uskon, että (viimeistään) kesällä korona on taas ohi (ainakin väliaikaisesti). Tosin keväällä kesään oli vain pari kuukautta, mutta nyt yli puoli vuotta. 

Mutta kesä ja korona-vapaa aika tulee - ennemmin tai myöhemmin. Ja uskaltaa taas halata rakkaitaan. Ja tanssia :):)