Marraskuu.

Pienet suuret ilot

Sisko hoitaa ja lakkaa Äitimuorin kynsiä pari kertaa kuussa. Ja Muori nauttii suunnattomasti.

Nuorempana eli alle 90-vuotiaana Äitimuori kävi vielä säännöllisesti manikyyrissa kosmetologilla, mutta nykyään hän ei enää jaksa lähteä vieraan hoitoon. Onneksi ihana Siskoni keksi ryhtyä äitimme kynsien hoitajaksi, mistä kummatkin tuntuvat saavan hyvän mielen - niin hoitaja kuin hoidettava.

Lady on Lady - aina :):)

Koronaa kohti

Taas mennään koronan tautihuippua kohti ja yhteiskuntaa suljetaan, kuten maaliskuussakin. Keväällä mietin, että onneksi ei ollut marraskuu, vaan elettiin kevättä jolloin valo lisääntyi ja luonto heräili. Ajattelin, että en ikinä kestäisi, jos sama tapahtuisi pimeänä syksynä.

Nyt eletään synkintä syksyä, ja sama tapahtuu - korona kiihtyy ja sairaalat täyttyvät. Ja kontakteja pitää vähentää eikä rakkaita saa halata. Museot, teatterit ja urheiluhallit suljetaan.

Mutta yllättäen tätä kestää, vaikka toivoisinkin, että tätä ei olisi tullut. Kestää, vaikka on marraskuu ja vaikka valo vähenee ja luonto kutistuu talvilepoon. Mutta joku suhtautumisessani on muuttunut. Ehkä se on se, että tämä on jo tuttua, tähän on jo alistunut, tämä on jo kertaalleen eletty. Ehkä näin pimeällä on luontevampaa kuin keväällä käpertyä kotiin neljän seinän sisälle. Ja olen jopa oppinut nauttimaan pitkistä puhelinkeskusteluista läheisteni kanssa, kun ennen koin että pitkät ja merkittävät keskustelut voi käydä vain kasvotusten. Nyt myös uskallan kävellä ja lenkkeillä ulkona turvallisin mielin, kun keväällä alkuun arastelin jopa ulkoilua, varsinkin Helsingin ruuhkaisilla kävelyreiteillä (kunnes pakenin Salon mökille).

Nyt on myös helppo ja jopa luontevaa pitää etäisyyksiä ihmisiin niin jalkakäytävillä kuin kaupoissa, kun keväällä se usein tuntui tosi oudolta ja vaikealtakin. (Surettaa, jos se jää tai jos sen pitää jäädä tavaksi. Kaipaan koskettelua ja haleja.) Ja maski on kuin kaulahuivi - aina kassissa tai käytössä. Nyt myös tietää, että jonkun viikon tai kuukauden kuluttua tartunnat alkavat taas tasaantua ja pikku hiljaa vähetä.  

Yksi asia on sama kuin keväällä: kesän odotus :):) Uskon, että (viimeistään) kesällä korona on taas ohi (ainakin väliaikaisesti). Tosin keväällä kesään oli vain pari kuukautta, mutta nyt yli puoli vuotta. 

Mutta kesä ja korona-vapaa aika tulee - ennemmin tai myöhemmin. Ja uskaltaa taas halata rakkaitaan. Ja tanssia :):)

Hyvästi

Hyvästit pitkäaikaiselle ja rakkaalle Kodille, kivalle puutarhalle ja kutsuville lenkkipoluille. 

Blogista löytyy kymmeniä postauksia vuosilta 2013-18 mm. tunnisteilla 

”sisustus”, ”parveke/lasikko”, ”puutarha”, ”kukat”, ”kävely” ja ”luonto”.

ja tyhjempänä.

Tyhjää ja haikeaa... 

Onneksi kolme yli 30 vuotta vanhaa köynnöskukkaa - kaksi posliinikukkaa ja yksi kultaköynnös - saavat jatkaa elämäänsä omassa tutussa paikassa, kukista pitävän nuoren perheen hoteissa :):)

Koti tyhjänä

Muuttomiehet hakivat pöydät, tuolit, matot, kirjahyllyt, sängyt, lamput, taulut, astiat. Fidan auto kuskasi tarpeettomia vaatteita, kenkiä, kattiloita. Kuljetusliike vei ylimääräiset kirjat ja peräkärryllä raahattiin useita säkillisiä roinaa kaatopaikalle.

Vanha koti on lähes tyhjä. Pari laatikkoa odottaa vielä kuljetusta mökille, neljä jättikassia kyytiä Punavuoreen, kasa vaatteita tammikuista myyntirekkiä Reloveen, hyllyllinen vanhaa Arabiaa oikeaa osoitetta. Ja Ikean leveä sänky, pino lastenkirjoja ja kasa vanhoja puuhenkareita pääsyä Karon perheen uuteen kotiin. 

Tervetuloa Mikko, Vaimo ja Vauva. Uskon että viihdytte, kuten mekin :):)

 

Pukin kainalossa

Opiskelijapoika (10v) ja Juniori (6v) Joulupukin kamarissa Rovaniemellä maaliskuussa 1999

Viimeisiä viedään

Itä-Helsingin kodin muuttoruljanssin (täällä) välissä käyn pari kertaa päivässä ulkoiluttamassa Murua molemmille rakkaiksi tulleilla reiteillä. Kun Muru pysähtelee nuuskimaan huurteisia lehtiä, minä ehdin nauttia harmaan luonnon keskeltä löytyvistä yllättävistä väripilkuista.

Mieli hyvästelee tutut soratiet, puistot ja kanavan varren (täällä, täällä ja täällä). Tuulisen meren ja rannan lukuisat sorsat, kaukaa pilkistävän Roihuvuoren vesitornin (täällä).

Paljon ihania muistoja Itä-Helsingin kävelyretkistä. Milloin vaunuja tai rattaita työntäen, milloin villiviikarin perässä juosten, milloin väsynyttä kanssakävelijää reppuselässä kantaen. Kävelyjä keinupuistoon, retkiä sorsia ruokkimaan, pajunkissoja poimimaan ja reissuja lahden ympäri. Väliin innokkaana lenkkeillen, väliin huolissaan löntystäen. 

Rakkaita seutuja ja rakkaita muistoja - rakkaimpieni kanssa.

Tonttumuistoja

Olen purkamassa ja siivoamassa entistä rakasta Itä-Helsingin kotiamme, jonka saimme lokakuussa myytyä mukavalle nuorelle perheelle. Perheelle, joka yllättäen paljastui talon suunnitelleen arkkitehdin pojan läheiseksi ystäväksi ja yhden oman tyttäremme tutuksi. Tuntuu hyvältä, kun meille niin rakkaaseen taloon tulee asumaan ihmiset, jotka ikäänkuin ”tuntee”. 

Muutto lähes 40 vuoden asumisen jälkeen on Valtava Homma. Löytyy paljon tarpeellista ja lähes yhtä paljon tarpeetonta. Paljon olen ehtinyt käydä läpi viimeisen parin viikon aikana niin konkreettisesti kuin mielen tasolla. Tunteita ja muistoja risteilee kaiken aikaa, vaikka koti pääosin on hyvästelty jo pari vuotta sitten. 

Laatikoittain valokuvia siirtyy sellaisenaan Punavuoreen, jossa käyn ne (ehkä) tarkemmin läpi. Saa nähdä, toteutuuko aikeeni. Onneksi seuraava muuttoni on sovittu jo maaliskuulle, jolloin tavaroita on taas käytävä läpi. Mutta tästä lisää (ehkä) keväällä...

Mutta palataan tonttuihin :) Nämä pikkuruiset ja rakkaat savitontut ovat olleet joulujemme ilo vuosia (täällä ja täällä). Alkujaan tonttuja oli pari kymmentä - lisää löytynee mökin joulupiiloista. Parin sentin mittaiset tontut on ostettu jo 1990-luvulla partion joulumyyjäisistä. Kolme tytärtäni kävivät useita vuosia partiossa, jossa he yhtenä jouluna olivat muiden sudenpentujen kanssa askarrelleet myyjäisiä varten pari sataa tonttua.

Tykkään näistä persoonallisista minimiehistä ja ne koristavat edelleen jouluani. Onneksi vielä pari saviukkoa löytyi raivatessani yhtä romulaatikkoa :):)

MarrasMuru

Aamunrepäisy 21

Ikäinstituutin toimialapäällikkö, psykologian tohtori Sirkkaliisa Heimonen kertoo Hesarin haastattelussa (HS 14.11.20) työryhmänsä tutkimuksesta, jossa selvitettiin iäkkäiden ihmisten mielen hyvinvointia. Kysyttäessä mikä ihmisille tuottaa iloa ja voimaa kaksi näkökulmaa kiri kärkeen: arjen pienet ilot ja oma suhtautuminen elämän eteen tuomiin asioihin.

Tämän päivän pieni iloni on S-marketin paistopisteen suolatoffee-cookie aamupäiväkahvin kanssa. Ja päivän voima-ajatukseni voisi olla se, että vuoden pimeimpään päivään eli talvipäivän seisaukseen (21.12) on enää vain pikkusen yli kuukausi. Sitten lähdetään valoa ja ehkä myös koronan hellittämistä kohti.

Näillä voima-avuilla pimenevään syksyyn :):)

Kaksi Tötteröä

Esikoinen 3,5v ja Lontoontyttö 2v 1980-luvulla

Valoa syksyyn

Helsingin tuomiokirkon paraatipuoli eli suurtorin puoli on viikon ajan erityisvalaistu Sun Effect Oy:n kynttiläaiheisella valoteoksella. Tosin kirkon takaosa näytti vähintään yhtä kauniilta, vaikka silläpuolen ilmeisesti kyseessä oli vain kirkon normaali talvivalaistus (?) 

Komeasti valaistut rakennukset kaunistavat pimeää kaupunkia ja ilahduttavat kummasti kaamoksen rasittamaa mieltä. Kiitos kaupunkipäättäjille!

Jätskiä palkinnoksi

Viikolla tapasin Siskon Tapiolan Stockmannin Robert’s Coffeessa. Kunhan viimein löysin sinne :):) 

Olen käynyt ko kahvilassa viime vuosina useita kertoja lähinnä Äitimuorin kanssa, kun hän vielä jaksoi lähteä liikenteeseen :) Nykyään tapaan Äitimuoria pääosin hänen ja Jussin Tapiolan kodissa (täällä) ja vien kahvipullat mukanani (täällä). 

Aiemmin jätin auton aina Ainoa-kauppahallin eteen ulkoparkkipaikalle, mutta nyt päätin ajaa maan alle Tapiola Parkkiin. Valtava monikerroksinen ja -lokeroinen parkkihalli, josta (hyvistä) opasteista huolimatta ensikertalaisena oli vaikea löytää oikeaa reittiä. Puhumattakaan että olisin  muistanut ko reitin takaperin autolle palatessa. Onneksi Espoossa asuva Sisko osasi opastaa minua :)

Kun siis löysin Stockan kuppilan, päätin palkita itseni jäätelöannoksella: Kirsikkajugurttijäätelöä ja tummasuklaasorbettia - valtava annos, vaikka valitsin pienimmän mahdollisen. Mutta oli tosi hyvää  vaikka Sisko ei tykännyt kummastakaan...

Mutta mukavasta, pitkästä juttelustamme Siskokin tykkäsi :):) Parkkihallista ulos löydettyäni päivä oli jo hämärtynyt, vaikka kello ei ollut vielä edes neljää. Ja hämärämpää kohti menemme - ja kovaa vauhtia.

PS. Edelleen blogger herjaa minua kommenteissa ja vastauksissa. Mutta luen kyllä kommenttinne ja vastailen, kunhan asia korjaantuu...

Kudottua kauneutta

Takana Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijy (1899)

Oiva nimi 130 ryijyn näyttelylle: Kudottua kauneutta - suomalaisen ryijyn neljä vuosisataa. Helsingin Taidehallissa on esillä osa Tuomas Sopasen ryijykokoelmasta, joista jotkut ovat jopa hänen itsensä kutomia :)

Kasvitieteen professori ja filosofian tohtori Tuomas Sopanen aloitti intohimoisen ryijyjen keräämisen 60-vuotiaana vuonna 2005. Tämän jälkeen hän on hankkinut lähes 600 ryijyä, tosin ensimmäisen ryijynsä hän oli saanut siskoltaan lahjaksi jo 1980-luvulla.

Ryijyjä on Pohjoismaissa valmistettu ja käytetty yli tuhat vuotta. Vikingit keksivät 800-luvulla vaihtaa veneissä lämmikkeenä toimineet eläinten taljat villalangasta valmistettuihin ryijyihin, jotka kestivät paremmin jatkuvaa kostumista. Ajan myötä ryijyjä alettiin käyttää peittoina myös kotioloissa, kunnes 1800-luvulla yleistyneet vanutäkit sysäsivät ryijyt sängyistä lattioille ja seinille. 

Vanhoissa, kansanomaisissa ja itse suunnitelluissa ryijyissä suosittiin symmetriaa ja symbolimerkkejä, ja värit saatiin kasveista, mikä selittää niiden maanläheisen värimaailman. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli ensimmäisen, vanhoja symmetriavaatimuksia rikkovan ns. modernin taideryijyn, joka esiteltiin Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Liekki on edelleen kutojien suosiossa, ja 1965 kudottu Liekki on nähtävissä myös Taidehallissa. Gallen-Kallelan perässä monet suomalaiset taidemaalarit ja arkkitehdit alkoivat suunnitella ryijyjä, jotka nousivat uuteen suosioon 1920-30 -luvuilla.

Toistamiseen ryijyinnostus syttyi Suomessa 1950-luvulla, jolloin esille nousivat mm. modernin ryijytaiteen suuret nimet Eva Brummer (1901-2007) ja Uhra-Beata Simberg-Ehrström (1914-79) - taidemaalari Hugo Simbergin tytär. Taidehallissa on esillä mm. Brummerin vuonna 1950 suunnittelema Zeebra-ryijy, jonka keräilijä Tuomas Sopanen on itse kutonut.

Rakastan ryijyjä ja rakastuin näyttelyyn. Lukemattomia ihania ryijyjä, ihania värejä, ihania muotoja. Ja ihanaa käsityötä. Jokaisen ryijy-ystävän unelmanäyttely.

Eva Brummerin vuonna 1950 suunnittelema Zeebra. 

Edessä Akseli Gallen-Kallelan Lisko-niminen ryijy.

Aamun ilo

Aamujeni ilo on aamu/aamupäivälenkki Muru-koiran kanssa. Alkuun läpi parin aamuun heräävän Punavuoren korttelin. Ohi yhden kirkon, yhden koirapuiston, yhden thaihierontapaikan ja yhden kirpputorin. Parin kampaajan, parin pikkukuppilan ja parin ravintolan. Ja yhden Alepan ja yhden huutokauppakamarin. 

Varttitunnin päästä - käveltyämme pitkin Telakkakatua ja läpi Pyhiinvaeltajanpuiston - saavumme meren rantaan. Säässä kuin säässä se pelastaa aamuni ja päiväni. Tuulee, tuivertaa, roiskuu, kimmeltää, häikäisee, porottaa, sumuttaa. Ei mitään väliä - aina ja joka kerta yhtä rauhoittavaa ja ihanaa.

Rakastan Merta - sen näkee, tuntee ja kuulee :):)

Herkkuja Huvilassa

Törkeän hyvää toskakakkua

Rulluddin huvilan (täällä) alakerrassa toimii museon aukioloaikoina mukavanoloinen kahvila. Kahvin lisäksi myynnissä on runsas ja monipuolinen valikoima itsetehtyjä herkkuja - enemmän makeita, mutta suolastakin löytyy. 

Minä herkuttelin paikan päällä kahvin kanssa isolla toskakakun palasella ja ostin kotiin toisen ison palasen porkkanakakkua. Molemmat olivat superhyviä: ihanan kosteita ja sopivasti eli paljon täytettä - kuivakakkujen aatelia. Moni tuntui vartavasten tulleen kahvilaan ostamaan kakkupaloja kotiin viemiseksi. Eikä ihme...

Kiva ja toimiva yhdistelmä: Sopivan pieni ja ilmainen kotimuseo sekä iltapäiväkahvia/teetä ja perinteisiä kahvipöytäherkkuja tarjoava kahvila. Sunnuntaikävelyreitin varrella :):)

(Lähes) Parasta porkkanakakkua

Tätien tarinoita

Angi-tädin ja Maggi-tädin yhteinen huone Rulluddin yläkerrassa.

Vierailin runsas viikko sitten Espoon Hyljelahdessa olevassa Rulluddin huvilassa, jonka omistaa nykyään Espoon kaupunki. Kihlmanin suvun omistuksessa olleen rakennuksen alakerrassa toimii nykyään kahvila ja yläkerrassa on vuodesta 2005 lähtien ollut viisi huonetta käsittävä huvilamuseo.

Rulludd on kahdesta toisiinsa kuistilla yhdistetyistä taloista koostuva huvilakokonaisuus. Yli sata vuotta se oli liike-elämässä ja politiikassa vaikuttaneen ja ansioituneen helsinkiläisen Alfred Kihlmanin (1825-1904) ja hänen jälkeläistensä kesänviettopaikka aina vuoteen 1980 asti. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua Alfred peri tämän omaisuuden, minkä avittamana hän osti vuonna 1873 toisen vaimonsa Hildan kanssa espoolaiselta puuseppä Johanssonilta tämän rakentaman, mutta kesken jääneen huvilan. Alfred rakennutti huvilan valmiiksi ja muutti tämän jälkeen vaimonsa Hildan ja neljän poikansa kanssa joka kesäksi kaupunkikodistaan uudelle kesäasunnolleen, kuten varakkailla helsinkiläisillä oli silloin tapana.

Alfredin poikien aikuistuttua näistä yksi - Lorenzo Kihlman (1861-1949) - rakennutti vuonna 1893 isänsä huvilan kylkeen oman, kevyemmän ja siromman lautarakenteisen huvilan, jota alettiin kutsua ”kesähuvilaksi” tai Päijänne-huvilaksi Alfred-isän vankan, hirsirakenteisen ”talvihuvilan” vastakohtana. Vuonna 1908 kahden huvilan välille rakennettiin vielä merelle avautuva, lasi-ikkunainen pitkä kuisti, jonka kautta edelleen voi kulkea huvilasta toiseen.

Myöhempinä vuosina - 1920-40 -luvuilla - Rulluddissa pitkiä kesiä viettivät vanhenevan Lorenzon ja hänen Ida-vaimonsa lisäksi heidän lapsistaan mm. piirustuksen opettaja Agnes ja lastentarhanopettaja Margit sekä Bertil (1898-1977) lapsiensa kanssa: (tulevan kirjailijan) Christerin lisäksi Agneta ja Erik. Joukkoon kuului tiiviisti myös Lorenzon Erik-pojan lapset Gunilla ja Peter, etenkin sen jälkeen kun lasten molemmat vanhemmat - Erik ja tämän vaimo - kuolivat vuonna 1933 auto-onnettomuudessa.

Isovanhempien, vanhempien ja kahden lastenhoitajan lisäksi viiden lähes samanikäisen lapsen kesään kuuluivat olennaisesti myös naimattomat Agnes ja Margit eli tädit Angi ja Maggi, jotka jo ammattiensakin puolesta tykkäsivät lukea, piirtää, askarrella ja leikkiä veljiensä lasten kanssa. Huvilamuseon nuori opas kertoi innokkaana tarinaa, miten tädit istuivat korituoleissa isolla verannalla sateen ropistessa kattoon ja lukivat tuntikausia paksuja satu- ja seikkailukirjoja ympärilleen nauliutuneille lapsille. Ehkä näinkin...  

Mielenkiintoinen museo kuvaa Etelä- ja Rannikko-Suomen huvilaelämää 1920-30 -luvuilla. Suurin osa kalusteista ja esillä olevista koriste- ja arkiesineistä on peräisin Kihlmanin perheen ajoilta - lisäksi esillä on mm. perheen valokuvia ja kirjoja.

Jännää ja nostalgista nähtävää joka kuukauden ensimmäisenä viikonloppuna. Aurinkoisena marraskuun alun sunnuntaina paikalla oli yllättävän paljon väkeä - maskit päällä, mutta etäisyyksiä oli välillä vaikea pitää. Onhan ilmainen huvilamuseo vilkkaan ja suositun Espoon rantaraitin varrella.

Ei-ikuinen tuli

Kaivopuiston rannassa Carusel-kahvilan vieressä on vuodesta 1968 lähtien ollut Merenkulkijoiden ja mereen menehtyneiden muistomerkki, joka tunnetaan myös Merenkulun muistomerkkinä. Majakkaa muistuttavan, betonisen rakennelman on suunnitellut kuvanveistäjä Oskari Jauhiainen (1913-90) yhdessä arkkitehti Eero Eerikäinen kanssa. 

Yli kymmenen metriä korkean muistomerkin huipulla paloi vuosia ”ikuinen tuli”. Vajaat 10 vuotta sitten yötä päivää palava kaasuliekki päätettiin sammuttaa, sillä mereltä puhaltava tuuli sammutti toistuvasti tulen jonka uudelleen sytyttäminen vaati aina paikalle nosturin miehineen. Nykyään tuli sytytetään vain joitakin kertoja vuodessa. 

Pyhäinpäivän viikonloppuna marraskuun alussa ”ikuinen tuli” paloi komeana. Ja näkyi myös päivällä, kun tiesi tiirata korkeuksiin :):) 

Abby, Cuomo ja Axelrod

Amerikkalaisen tv-kanavan CNN:n toimittajat ovat lähes ”asuneet” mökin olohuoneessa varhaisesta keskiviikkoaamusta lauantaiaamuun. Ukin kanssa olemme poikkeuksellisen tiiviisti seuranneet CNN:n 24/7-livelähetystä Yhdysvaltojen jännittävästä ja pitkittyneestä vaalilähetyksestä. 

Lopullista vahvistettua vaalitulosta vielä odotellaan. Kaikki äänet ei ole vieläkään laskettu kaikissa 50 osavaltiossa - puhumattakaan syrjäytetyn presidentti Trumpin suunnittelemista oikeusjutuista.

Aiemmin olen katsellut CNN-kanavaa harvakseltaan, sillä en tykkää kanavan (amerikkalaisesta?) hektisestä ja sekasortoisesta tavasta lähettää joka välissä mainoksia ja infoa kanavan muista ohjelmista. Monta vuorokautta kestävä tuloslähetys presidenttivaalien ääntenlaskennasta on ollut poikkeus. Yhtenäiset ohjelmajaksot ovat olleet tavallista pidempiä kokonaisuuksia, ja esim. mielenkiintoisia haastatteluja ja keskusteluja on ollut helpompi seurata. Vaikka uusia tuloksia ääntenlaskennasta on tullut äärettömän hitaasti, niin jollain tapaa lähetys on vanginnut katsojansa. 

Varsinkin kun meillä laiskoilla ja koronan rauhoittamilla eläkeläisillä on ollut vain aikaa. Ja kun mielenkiintoisimmat lähetykset ovat Suomessa olleet nähtävissä varhain aamulla. Ukki aamuvirkkuna heräilee jo viiden ja minä yleensä kuuden aikoihin, mikä Yhdysvalloissa on myöhäisillan parasta lähetysaikaa.

Kolmen viime vuorokauden aikana olen mieltynyt niin entiseen Obaman neuvonantajaan, levolliseen ja suuria linjoja vetävään David Axelrodiin kuin sähäkkään ja suorasanaiseen Chris Cuomoon - New Yorkin kuvernöörin Andrew Cuomon veljeen ja entisen New Yorkin kuvernöörin (1983-94) Mario Cuomon poikaan - ja rauhallisesti vuoroaan odottavaan nuoreen Abby Philipsiin - viisaan tuntuiseen, Harvardin yliopistosta valmistuneeseen journalistiin.

Toimittajien toistuvia ja väliin monimutkaisia If... ja But... -lauseita kuunnellessa on kulunut kuppi jos toinenkin kahvia. Puhumattakaan että Muru on saanut lähes jatkuvaa sylihoitoa.

Aamun rauhaa

Kelpaisiko aamusauna?

Hylätty hautausmaa

Metsän laidassa, piilossa korkeiden kuusien takana ja puiden alaoksien suojassa pilkottaa ruohoaukea. Metsänurmen ja niittykasvien peittämä pieni alue, jota ympäröi jykevä luonnonkivistä rakennettu muuri. Siellä täällä kasvien lomassa makaa hylättyjä, osin sammaleen peittämiä kivilaattoja, joiden pinnalla voi erottaa kirjaimia, sanoja ja numeroita: etunimiä, osia sukunimistä ja vuosilukuja. 

Aidattua nurmikenttää ei ehkä tunnistaisi hautausmaaksi, ellei kivimuurin pylväässä olisi laatta jossa lukee selvin tikkukirjaimin ”Nikkilän mielisairaalan hautausmaa 1922-1951”. Vanha hautausmaa, jonne on viime vuosisadan alkupuolella haudattu yli 700 viereisen Nikkilän sairaalan potilasta.

Sata vuotta sitten Helsingin kaupunki perusti tämän pienen metsähautausmaan, koska silloinen Sipoon kirkkoherra ilmoitti että uudessa Nikkilän mielisairaalassa kuolleita ihmisiä ei saa haudata kunnan kirkkomaalle. Seuraavan 40 vuoden aikana hautausmaaksi siunatulle metsäaukealle haudattiin joka vuosi 10-20 sellaista sairaalassa kuollutta ihmistä, joille ei löytynyt omaisia eikä kotiseurakuntaa. Poikkeuksena sotavuodet 1939-44, jolloin Nikkilän sairaalassa kuoli noin 700 potilaasta joista yli puolet haudattiin tälle sairaalan omalle hautausmaalle.

Kun hautausmaa ei enää 1950-luvun alun jälkeen ollut käytössä, se rapistui, metsittyi ja unohtui. Vanhaa hautausmaata alettiin uudelleen kunnostaa vasta 2007-08, jolloin alueelta löydettiin enää vain seitsemän hautakiveä. Alueelle pystytettiin mm. muistokivi teksteineen ja alueen ympärille rakennettiin nykyinen kivimuuri ja portti.

Kävellessämme illan hämärtyessä Opiskelijatytön kanssa tyhjällä hautausmaalla tunnelma metsän reunassa oli unenomainen, jopa kummitusmainen. Pyhäinpäivän kunniaksi joku oli sytyttänyt kaksi kynttilää muistokiveksi pystytetyn ison kivenjärkäleen päälle. 

Synkistä mietteistä huolimatta yhteiseen reissuumme Opiskelijatytön kanssa (täällä) mahtui myös paljon iloa ja naurua. Ja mukavaa yhdessäoloa :):)

Erikin hauta

Aamu Trumpin varjossa

Onneksi CNN:n kauhu-liveä katsoessa ja Trumpin ”voitto”-puheita kauhistellessa 

saattoi edes hetkeksi rauhoittua ja kääntää katseensa 

levolliseen järvimaisemaan ja innokkaisiin tiaisiin.

Syksyinen Nikkilä

En ole koskaan käynyt Nikkilän sairaalassa. Vaikka se liippaa läheltä entistä ammattiani. Vaikka isäni oli siellä 1960-luvulla ensin potilaana ja myöhemmin lääkärinä. Vaikka sairaala ja sitä ympäröivä laaja puistoalue on minua aina kiinnostanut. Vaikka sinne on vain parinkymmenen minuutin ajomatka Helsingistä.

Viikonloppuna käynti viimein toteutui. Herkuteltuamme Opiskelijatytön kanssa ensin Hindsbyn Tilalla (täällä) keksimme, että ajamme autolla vajaat 10 kilometriä Nikkilään ja etsimme sairaala-alueen. Sähköisen kartan avulla se löytyikin helposti. Matkalla ohitimme ainakin kaksi upeaa Sipoon kivikirkkoa, joihin täytyy tulla toiste tutustumaan :):)

Vuonna 1999 toimintansa lopettanut Nikkilän sairaala yllätti. En ole tajunnut, miten laaja alue se on ollut. Yli 1500 potilaalle ja noin 800 hoitohenkilölle rakennettiin 60 erillistä rakennusta, joista kolmisenkymmentä on vielä jäljellä. Näistä toistakymmentä on 2010-luvulla kunnostettu korkeatasoisiksi asunnoiksi, mutta loput eli kymmenkunta rakennusta on ränsistymässä käyttökelvottomiksi - kaikki Museoviraston suojeluksessa.

Sairaala-arkkitehti Ernst Albin Kranckin (1864-1936) suunnittelema Nikkilän mielisairaala oli Helsingin kaupungin sairaala vuosina 1914-1999. Jo ennen tätä kaupungin köyhäintalon täynnä olevilta mielisairasosastoilta siirrettiin potilaita Sipooseen perhehoitoon. Tämä vaikutti osaltaan uuden mielisairaalan rakentamiseen juuri Sipoon Nikkilään ja osaltaan usko, että puistomainen ja väljä maaseutuympäristö edistäisivät psyykkisesti sairaiden potilaiden hyvinvointia. Ja ehkä myös ajatus ”pois silmistä, pois mielestä”.

Komeita vaahteroita ja lehmuksia kasvavalla mäellä oli parhaimmillaan 11 paviljonkimaista potilasrakennusta (naisten rakennukset länsi- ja miesten itäpuolella), useita henkilökunnan asuintaloja sekä hallinto-, huolto- ja maatalousrakennuksia. Parhaimmillaan alueella toimi mm. oma lämpö- ja vesilaitos, palokunta, leipomo, pesula ja sikala sekä korjausverstaita ja puutarha kasvihuoneineen. Alkuvuosina läheiseltä Nikkilän asemalta sairaalalle kulki jopa oma rautatie :)

Nikkilän sairaalassa hoidettiin pääosin pitkäaikaisia ja vaikeasti psyykkisesti sairaita potilaita - osa potilaista eli Nikkilässä yli 50 vuotta. Sairaalassa panostettiin perhehoidon lisäksi mm. taide-, musiikki- ja toimintaterapiaan. Yli 80 toimintavuotensa aikana Nikkilän sairaalan potilaiden elämään mahtui mielen sairauden lisäksi myös paljon muuta inhimillistä kärsimystä: traagisia kohtaloita sodanaikaisista nälkäkuolemista kymmeniin itsemurhiin ja useisiin tappoihin sekä tuhoisia hoitokokeiluja, kuten pakkohoitoja ja -sterilisaatioita ja lobotomioita.  

Pysäköimme auton entisten hallintorakennusten edessä olevalle parkkipaikalle ja kävelimme puistokujaa pitkin kohti sairaalan vanhaa päärakennusta. Jatkoimme matkaa kauniin ruskan värjäämässä puistossa, joka kiemurteli asunnoiksi muutettujen tyylikkäiden jugendrakennusten ja surullisten talorähjien välissä. 

Kiertelimme aluetta Opiskelijatytön kanssa vaitonaisina oudon nostalgian ja surumielisyyden keskellä - luonnon kauneudesta ja rauhasta nauttien. Mahtuiko tänne myös iloa tai rakkautta? Onnistumisia tai unelmia?

Juhannusjuhlaa 1910-luvulla sairaalan pihalla. Kuva: Museovirasto (Finna.fi)

Keittoa Tilalla

Opiskelijatytön ehdotuksesta kävimme lauantaina yhdessä syömässä ravintola Tilassa Hindsbyn kylässä Sipoossa. Pari vuotta sitten avattu latomainen, korkeakattoinen pieni ravintola on rakennettu pellon reunaan satavuotiaan tilan pihapiiriin.

Ihana tuttavuus: Mukavan väljä tila (korona!), hymyilevä palvelu ja erinomainen ruoka. Ja eläimiä: Ravintolatilassa löntystelee kaksi isoa, rauhallista (vanhaa?) koiraa. Pihalla käyskentelee komeita kanoja, uljaita kukkoja ja lihavia ankkoja. Viereisellä pellolla on lauma takkuisia Suomen lampaita, joilla lokakuussa oli kolme suloista, mustaa karitsaa. Pikkuisia oli ihana lähtiessä rapsuttaa ja hellitellä.

Alkuruoaksi tilasimme molemmat savustettua munakoisokeittoa kuusiöljyllä - erittäin maukasta ja herkullista. Taisi olla jopa menumme Herkuin eli paras osio :) Onneksi alkupalanakin se oli yllättävän (ihanan) runsas. Tilaan varmasti toiste, jos listalta löytyy. Pääruokana Tyttö herkutteli  - sananmukaisesti - ranskalaisella kalakeitolla eli  bouillabaisella ja minä kokeilin (vaihteeksi) tattirisottoa uunitomaatilla, joka sekin maistui. Annokset olivat sopivan tuhteja, eikä Tyttö enää jaksanut jälkiruokaa. Minä kokeilin uusiomenajäätelöä, joka ei tosin tällä kertaa ollut makuuni.

Ihastuin Tilaan. Sen kotoisaan ja rentoon meininkiin ja hyvään ruokaan. Tulen toistekin, vaikka ehkä en pyörällä, kuten Opiskelijatyttö on tehnyt jo kahdesti -  30 km edestakaisin :):) 

Tilan tattirisotto ja uunitomaattia