Tanssin kutsu

Eilen maanantaina pääsin monen jahkailun ja lähes neljän kuukauden harjoittelupaussin jälkeen viimein tanssitreeneihin Malmin työväentalolle. Keuhkokuume, sairaalareissut ja yllättävän hidas toipuminen ovat ottaneet aikansa. Mutta eniten on rassannut epäluulo ja epätietoisuus sekä päässä pyörivät ajatukset ja pelot.

Osaanko suhteuttaa tanssi-intoni yli kuusikymppisen kroppani voimiin? Ymmärränkö kehoni viestejä? Tunnistanko, koska kehoni on liian rasittunut? Mikä on liikaa? Osaanko lopettaa kesken, kun väsyn vaikka innostus olisi valtava? Entä jos kehoni huijaa - esittää väsymystä vaikka kyse on vain laiskuudesta tai saamattomuudesta?

Olen yllättynyt, miten vähän olen oppinut ymmärtämään, kuuntelemaan ja uskomaan kehoani ja sen viestejä. On helppo olla ali- tai ylisuoriutuja, mutta vaikeaa on olla sinut oman kehon kanssa. En niinkään enää ajattele, mitä muut ajattelevat jaksamisestani. Pääpiiskuri olen minä itse ja ehkä näyttämisen haluni. "Kyllähän sitä terve ja sopusuhtainen nuorekas nainen vielä kuuskymppisenä jaksaa..." Ja sitäpaitsi kun tanssiminen on niin ihanaa. Ja kun olen aloittanut niin myöhään, niin minunhan pitää yrittää oppia tosi nopeasti, että ehdin... Ja väsymyksen tunnehan viestii vain, että olen yrittänyt tosissani...

Lisäksi sairasteluviikkojen aikana mieleeni iskostui pelko, että paritanssin lähikontaktissa kaikki pöpöt villiintyvät. "Entä jos tanssittaja on pikkuflunssassa ja tartuttaa minuun taas keuhkokuumeen..." Iloisista tanssitreeneistä kehkeytyi pelottava pöpöpesä. Neuroottiset tunteet ja pelot yrittivät rakentaa esteitä arkielämääni.

Mutta eilen voitin rakentamani esteet - ainakin osittain. Ja suuntasin Pirjo Kärnän tanssitreeneihin Malmille. Yritin ottaa aiempaa rauhallisemmin ja rennommin. Hidasta valssia, jota rakastan. Rauhallisuudessa onnistuin, mutta rentous oli vielä hakusessa. Nyt jatkan vain kahdesti viikossa eli torstaina toivottavasti pääsen fuskutreeneihin.