On syyskuun loppu vuonna 1986, olen 34-vuotias ja odotan kolmatta lastamme. Ukki on viikon työmatkalla Amerikassa. "Synnytyshän on jo tuttua puuhaa, jos lapsi päättää syntyä matkan aikana", ajattelemme molemmat.
Perjantaina iltapäivällä supistukset tuntuvat alkavan. Olen yksin kotona 5- ja 3-vuotiaiden tyttöjen kanssa. Soitan Äitimuorille, joka tulee pikavauhtia meille. Äitimuori huomaa puolukat jääkaapissa ja ehdottaa: "Mitä jos ennen lähtöä leipoisit vielä sen herkullisen puolukkapiirakan." Mikäs siinä, tuumasta toimeen. Kun piirakka on uunissa, tilaan taksin, joka vie minut tutulle Kätilöopistolle.
Nojaan selkä kyyryssä synnytyssalin sänkyyn pukeutuneena ankeaan synnytyskaapuun. Supistukset voimistuvat ja tihentyvät. Tuttua aiemmista kerroista. Mutta nyt olen yksin ja ulkona on pimeää. Tuntuu kurjalle ja yksinäiselle. Pelottaakin. Soitan Parasystävä Siimalle, joka asuu kävelymatkan päässä Kumpulassa. "Täällä on kauheaa. Voisitsä tulla tänne mun seuraksi?" Puolen tunnin päästä Siima istuu vieressäni pukeutuneena outoihin sairaalan "isävaatteisiin" ja hiukset on piilotettu kummallisen kertakäyttöhatun sisään. Helpottaa, kun vieressä on Ystävä, jota pitää kädestä.
Synnytys etenee mutkattomasti ja ennen puoltayötä saamme yhdessä kokea syntymän ihmeen. Silläaikaa kun Parasystävä pesee vastasyntynyttä tyttövauvaa viereisessä huoneessa, minä soitan Äitimuorille ja pyydän häntä ilmoittamaan ilouutisen vauvan isälle Amerikkaan. Kolmas tyttö!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti