Puhurin kesää

Kävin Lauttasaaren Puhurissa ensimmäistä kertaa helmikuussa (täällä) - ja ihastuin. Pitihän tämä puutalossa oleva kahvila ja sen puutarha käydä tsekkaamassa kesäkuussakin - ja taas ihastuin :)

Vanhassa Puhurin talossa toimiva Patisserie Teemu Aura -niminen kahvila on kesällä parhaimmillaan. Taloa ympäröi kaunis ja hyvin hoidettu puutarha, josta löytyy useita pöytäryhmiä. Ja monenvärisiä syreenejä, upeasti kukkivia valkoisia arovuokkoja ja lukemattomia pionipuskia, joiden tomerat nuput odottavat vielä puhkeamistaan. 

Istuimme Siskon kanssa aurinkoisessa pihapöydässä. Herkuttelin Teemu Auran mantelikakulla, johon ihastuin jo viime talvena Designmuseon kuppilassa (täällä). Sopivan kosteaa ja ihanan maukasta. 

Ihana paikka tavata ihanaa, rakasta Siskoani. Ehkä tapaamme toistekin Puhurissa, joka on sopivasti Punavuoren ja Espoon kotiemme puolivälissä. Ehkä vähän lähempänä minua…

Ihastuin arovuokkoihin, jotka näyttivät jättiläisvalkovuokoilta.

Bagelia ja maailman parasta mantelikakkua

Ei valittamista

Olin unohtanut, että elän kaksiossa nyt ensimmäistä oikeaa kesääni. Pääsinhän lopulta muuttamaan tähän asuntoon vasta viime syyskuussa (täällä). Kesä 2021 meni pitkälti silmät sumussa pieleen menneen ja pitkittyneen remontin takia, eikä asunnon parvekenäkymään kiinnittänyt paljoa huomiota.

Kaksion olohuoneesta ja parvekkeelta aukeaa näkymä edessä olevaan punavuorelaiseen puistoon, jonka isot lehmukset ovat parhaimmillaan juuri kesällä. Vihreä ja vihreä näkymä lumoaa ja rauhoittaa. Ja vaimentaa äänimaailmaa, joka ei normaalistikaan hirveästi häiritse.

Ihastuin parkekkeelta avautuvaan puisto/kaupunkinäkymään jo pimeänä marraskuuna 2020 asuntoa hankkiessa. Mutta nyt kesän kynnyksellä olen täysin lumoutunut. Joten ei valittamista :)

Suljettu kaupunki

Menimme kesäkuun ensimmäisenä lauantaina retkelle Naantalin vanhaan kaupunkiin. Kävelimme vähän ennen yhtätoista Mannerheiminkatua pitkin kohti rantaa. Tuntui, että olimme todella saapuneet unikekojen kaupunkiin - hiljaista kuin huopatossutehtaassa :) Kadun varren kaikki kaupat, turistimyymälät, kahvilat ja ravintolat olivat kiinni. Hämmentävää.

Jopa rannan puinen jätsikioski Mannerheiminkadun päässä oli kiinni. Ikoninen kioski, joka on yksi perusturistin tunnusmerkkejä kaupungissa. Kun ihmettelin äänekkäästi asia, ohikulkeva nainen - ilmeisesti paikallinen - neuvoi minua ystävällisesti: ”Tuosta kulman takaa löytyy yksi kioski, joka avattiin juuri ja josta saattaa saada jäätelöä.” Joten eikun sinne :)

Lopulta saimme Pikkupojan kanssa odotetut jäätelöt - Pojalle salmiakkipallo vohvelikuoreen ja minulle vaniljapehmis pahvipurkkiin. Päivämme Naantalissa oli pelastettu. Jopa rannan turisti-info oli viikonloppuisin suljettu, mikä minusta tuntui tosi oudolta. Todellinen ”Unikeko-shop”, kuten infon seinässä mainostettiin.

Pikkuhiljaa keksimme tyhjässä kaupungissa omaa tekemistä. Tällä kertaa meille riitti vehreä ja kaunis kirkkopuisto ja sen vanhat puut. Minä nautin rauhallisesta kävelystä ja Pikkupoika tykkäsi tapansa mukaan juosta, kiipeillä ja venkoilla puissa, laitureilla ja löytämissään köysiaidoissa. Ja maahan ulottuvat riippaoksaiset koristepuut loivat jännittäviä piilopaikkoja mummin hämäämiseksi :)

Onneksi Tyttärien Tilalta Naantaliin on vain kymmenisen kilometriä, joten pääsemme myöhemmin tutustumaan myös avoinna olevaan Naantaliin. Joten Kesä-Naantalia odotellessa…

Sormet savessa

Jännittävää ja ihanaa puristaa isoa, viileää savimöykkyä kämmeniä vasten. Sormet uppoavat mukavasti pehmeään saveen. Ja luonnonsavi myös muovautuu helposti käsissä antaen sopivasti, mutta ei liikaa vastusta sormille. Nostalgista, kun savi pursuu sormien välistä. Mieleen muistuu kaukaiset lapsuuden kura- ja rantaleikit. 

Osallistuin lauantaina Taattisten tilalla Merimaskussa pari tuntia kestävälle kurssille, jossa brittiläis-italialainen kuvataiteilija ja kirjoittaja Maria Howard (täällä) opasti mattimeikäläisiä luonnonsaven maailmaan. Aistimaan saven olemusta ja rauhoittumaan tekemisen äärelle. Innostusta muovailuun lisäsi myös se, että käyttämämme sinertävä luonnonsavi oli kaivettu viereisen Taattisenjärven pohjasta (täällä). 

Lopuksi Maria opetti meille savipainantaa. Kurssilaiset saivat ikuistaa paperille lähiluonnosta keräämiään kukkia, juuria, lehtiä, kaarnan paloja ym. 

Ihana ja inspiroiva minikurssi, jossa ei vaadittu mitään ennakkotietämystä savesta tai kuvataiteista. Innostus ja uteliaisuus riitti. Lisää tietoa Taattisten tilalla järjestettävistä päiväkursseista löytyy Tilan nettisivuilta (täällä). 

Touhua Tilalla

Viikonloppu Tilalla kahden vilkkaan pojan kanssa sujahti nopeasti - ja toimeliaasti :) Luppohetkiä ei juuri jäänyt, telkkaria ei kaivattu eikä blogia paljon päivitetty. Kymmenvuotias ei kertaakaan edes kysellyt älypuhelimensa perään, vaan puhelin vietti lepopäiviä mummin käsilaukussa.

Kaupunkilaispojat ja -mummi nauttivat maalaisympäristöstä ja vapaasti kulkevien maatilan eläimien katselusta, rapsuttelua ja hoitamisesta. Ja Dora-koiran ahkerasta halaamisesta ja jopa pusuttamisesta. Viime kesältä tutut kanat kaivelivat syötävää kävellen ympäri pihaa ja puutarhaa - tosin ilman kahta kukkoa, jotka kettu onnistui viime talvena nappaamaan. Vasta tulleet kolme ankkaa liikkuivat yhdessä tiiviissä jonossa - veikeästi vaappuvaa ankkakävelyä, kuten ankkojen kuuluukin. Vanha Kille käyrine sarvineen käyskenteli rauhallisesti ympäri tilaa tehden tuttavuutta Pikkupoikien ja muiden majoittujien kanssa. 

Viikonloppuumme mahtui myös pyörällä ajoa ja nuotiopullien paistamista läheisellä laavulla. Minä huomasin pysähtyväni useamman kerran ihailemaan lumoavaa voikukkapeltoa ja koskettelemaan vasta punamullalla maalattua lautaseinää, kun taas Pikkupojat tykkäsivät käydä kanalassa varmistamassa löytyisikö uusia munia.

Illalla Nelivuotias sammui sänkyyn välittömästi, eikä ehtinyt kuulla montakaan lausetta tulomatkalla ostetusta satukirjasta. Sen sijaa Kymmenvuotias kuunteli mielellään useamman luvun kirjaa (Andreas H. Schmachtl: Piilolaakson Pöntinen), jota vanhanaikaisesta juonesta ja hyvästä kielestä  mummikin tykkäsi. 

Sunnuntaina palattiin kaikki Helsinkiin - Pojat kotiinsa Sörnäisiin ja Mummi Punavuoreen. Kesä jatkuu…

En tahtonut saada silmiäni irti vanhan vajan kauniista lautaseinästä :)

Komeasti palava notski odotti laavun edessä nuotiopullan paistajia.

Syreenien aikaan

Tilan ravintola- ja juhlatilarakennus

Olin viikonlopun Tyttärien Tilalla Merimaskussa. Matkaseuranani olivat Esikoisen kaksi pikkupoikaa (4v ja 10v) - vanhin pojista (11v) oli jäänyt kaverinsa luokse Helsinkiin. Poikien vanhemmat nauttivat lapsivapaasta viikonlopusta juhlien ystäviensä häitä. 

Viime käynnistäni Tilalla oli aikaa vain kaksi viikkoa (täällä), mutta tässä välissä Merimaskuun oli tullut kesä. Ihana, kevyt kevätkesän vihreä peitti niin puutarhaa, peltoja kuin metsääkin. Ja pihapiirin lukuisat syreenit kukkivat valloittavasti - herkkää valkoista ja lumoavaa lilaa.

Niin kaunista, niin kaunista. Tuntuu, että vanhetessa luonnon kiertokulun tuntee ja aistii joka vuosi voimakkaammin ja kokonaisvaltaisemmin. Ikääntymisen iloja :):)

Huilia ja tanssia

Olin pitkästä aikaa tanssitreeneissä Männistön lavalla Tervakoskella. Taitokolmion Kirsi opetti ihanasti tangon ja foksin vastetta, vientiä ja seuraamista: Kumpikin omilla jaloillaan, omassa tilassaan, mutta selkeästi vieden ja pienellä viiveellä, herkästi seuraten. 

 

Treenit olivat kuudesta yhdeksään, joten keksin että syön mennessä Järvenpäässä. Ruokapaikaksi valitsin ravintola Huilin yksinomaa sen sijainnin takia. Kartassa ravintola näytti olevan puiston keskellä ja järven rannalla.

Huili oli kuin olikin Järvenpään rantapuiston reunalla, Tuusulanjärven poihjoisimmassa sopukassa - vehreässä ja kauniissa puistossa varustettuna isolla aurinkoterassilla. Mutta torstaipäivä satoi kaatamalla aamusta iltaan - ainakin koko Etelä-Suomessa. 

Lähdin kuitenkin toiveikkaana ajamaan Murun kanssa kohti Järvenpäätä. ”Josko pieni kävelyn mentävä aukko kuitenkin tulis?” Suunnittelin, että ennen tanssikurssia tekisin rauhallisen (sateettoman) lenkin koiran kanssa tutustuen Tuusulanjärven rantareittiin, ja sen jälkeen ehtisin vielä ruokailla Huilissa. 

Kattia kanssa. Kaatosade typisti koiralenkkini pariin lyhyeen kierrokseen ravintolan pihapiirissä, ja senkin jälkeen olimme kummatkin - Muru ja minä - inhottavan märkiä. Hyvän sadevarustuksen ansiosta emme kuitenkaan läpimärkiä. Eli tutustuminen Järvenpään rantareittiin jäi toiseen kertaan. 

Onneksi Huili oli sateessakin mukava. Paitsi, että kivan näköinen terassi jäi kokeilematta eikä Muru päässyt mukaani. Muru odotti kiltisti autossa, kun minä nautin Huilin cobbsalaatista ja ystävällisestä palvelusta. Salaatti oli ihan maukas ja makuuni liiankin runsas - mutta täyttävä. Salaattipedillä oli mm. paistettua kanaa ja pekonia, avokadoa, kananmunaa ja sinihomejuustoa.

Huilissa kannatti käydä. Käynti kannatti yksinomaa sen edessä olevien upeiden atsaleoiden takia. Tummanpunaisina ja valkoisina kukkivat pensaat olivat juuri parhaimmillaan - osa kukista auenneina ja osa puhkeamista odottavina paksuina nuppuina. Sanoinkuvaamattoman kaunista - ja hyvin hoidettua.

Sateesta huolimatta tykkäsin iltapäiväretkestäni Järvenpäähän ja Kellokoskelle. Näin Huilin ihanat atsaleat ja sain nauttia Taitokolmion tanssitreenien toimivasta parinvaihdosta = pitkän koronatauon jälkeen.

Huilin cobbsalaattti

Lapsuuteni luontoa

Metsätähti

Ensin huomaan lilan väriset tervakukat pitkän rehevän heinikon seassa. Heti perään äkkään valkoisena kukkivan tuomen alla yksinäisiä, orvon näköisiä metsätähtiä. Ja vieressä pukkaa käenkaalin lehtiä ja nupuillaan olevia oravanmarjoja. Ja viimeisiään hehkuttavia valkovuokkoja. Hetken päästä näen vielä ihanan herkkiä tähtimäisiä heinätähtimöitä.

Kävelen Iso-Pässin saaren rantaa. Kulosaaressa oleva pikkuruinen saari täyttyy lähes kokonaan Leposaaren hautausmaasta, joka on Helsingin pienin hautausmaa - runsaat 800 hautapaikkaa. 

Hanhien takia hautausmaa on nykyään ympäröity korkealla verkkoaidalla, toisin kuin lapsuudessani. Aidan ja meren väliin jää kapea kaistale, johon on muodostunut lumoava ”salapolku”. Polkua kävellessä saa haistella merta, tiirailla vesilintuja ja ihailla yllättävän monimuotoista merenrannan lehtoluontoa. Luontoa, joka palauttaa minut lapsuuteni maisemiin. 

Asuin seitsemän vuotiaasta lähes kaksikymppiseksi lyhyen kävelymatkan päässä Leposaaren hautausmaasta Kulosaaren puistotiellä olevassa rivitalossa. Kotitalon ja meren väliin jäi - ja jää edelleen - kaistale metsää, jossa juoksimme ja leikimme lähes kaiken vapaa-ajan keväästä syksyyn. 

Tervakukat, metsätähdet, valkovuokot, käenkaalit, oravanmarjat, rentukat ja tähtimäiset heinätähtimöt kuuluivat vahvasti lapsuuteni keväisiin ja varhaiskesiin. 

Siihen erityishetkeen, jolloin Koulu loppui ja Kesä alkoi. 

Heinätähtimö

Risti makuuni

Kiertelin taas eilen Leposaaren hautausmaalla (täällä). Aina äkkään jotain, mitä en lukuisilla aiemmilla käynneilläni ole äkännyt.

Keskiviikkona jäin ihailemaan yksinkertaista ja tyylikästä patinoitunutta ristiä. Alle metrin korkuinen, kahdesta noin viiden sentin levyisestä ja parin sentin paksuisesta pronssilevystä tehty risti viehätti minua suuresti tyylikkäällä vaatimattomuudellaan. Pronssiristin vasemmasta kyljestä löytyi tyyliin sopiva, yksinkertainen teksti vainajasta, Martti Vuorenjuuresta - helsinkiläisestä toimittajasta, säveltäjästä, musiikintutkijasta ja innokkaasta purjehtijasta.

Taas täällä

Tuttu kappeli pilkistää kukkameren takaa :)

Kesäkuun ensimmäinen päivä - kesän eka päivä. Aamupäivällä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja päätin lähteä käymään rakkaalla ja tutulla Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa.

Ja taas Leposaari lumosi. Tuntui, että tällä kertaa pieni hautausmaa oli erityisen ihana ja kaunis. Tosin sama tunne ainutkertaisuudesta valtaa minut usein, kun käyn Leposaaressa :) 

Kevät oli saanut eri väriset koristeomena- ja kirsikkapuut hehkumaan. Myös tutunnäköiset isot valkokukkaiset puut pursuivat kukkia. Puu on periaatteessa minulle tuttu, mutta nimeä en saanut kiinni. Ei ollut tuomi, ei syreeni, ei omena eikä kirsikka… Myös tumman lilat atsaleat hehkuivat jo runsaskukkaisina sankarihautarivin takana, vaikka muut rhododendronit odottivat vielä nuppuvaiheessa vuoroaan. 

Isän ja Alma-mummin haudan takana kasvavat villiruusu ja matalat havupuut olivat kasvaneet ja alkoivat ihanasti kietoutua hautakiven ympärille. Ja kaunistivat kivasti hautapaikkaa. Uskon, että isä olisi tykännyt. Luonnollista ja vaatimatonta, mutta niin kaunista :) Luonnon kasvussa näkyy samanaikaisesti sekä herkkyys että voima.

Toivon, että myös minä löydän oman paikkani joskus Leposaaresta. Olen tästä lapsilleni varovasti joskus puhunutkin…

Nimetön valkokukkainen koristepuu

Syreenit valmistautuivat kukkimaan koristemäntyjen seassa.