Vielä hetki

Vielä hetki nautitaan hämärästä ja joulun valoista. Vielä hetki eletään hämyisessä joulussa. Hetki ennen kuin askel ja mieli kääntyvät kohti kevään odotusta ja lumen seasta kohoavia lumikelloja (täällä).  

Ja tulppaaneja (täällä). Ja pelarkuunin minitaimia, jotka ilmestyvät taimimyymälöihin yleensä jo helmikuussa. Hyvästi joulu ja tervetuloa kevätmietteet :):) 

Toki välissä nautitaan upeista lumihangista, jotka ainakin täällä Salossa ovat pitkään säilyneet hohtavan valkoisina. Keskitalvea eletään, mutta tulevasta keväästä muistuttavat ensimmäiset käpytikan äänekkäät koputukset lähimetsästä. 

Poikkeuksena viime (korona)talveen olen joka päivä kuullut tai nähnyt vähintään yhden lentokoneen lentävän mökin yli. Hyvä tai paha, mutta korona ei ole tänä vuonna sulkenut enää koko yhteiskuntaa…

Kaukana kavala maailma

Paras lintukirjani :)

Hankin seikkailunhaluiselle kakkostyttärelleni - nykyiselle Lontoontytölle - jouluna 1990 tuolloin juuri suomeksi ilmestyneen, lapsille tarkoitetun lintukirjan: ruotsalaisen Lars Lintingin (1948-2006) kirjoittaman Ensimmäinen lintukirjani. Itsekin tykästyin heti kirjaan - helppolukuista ja selkeää tekstiä tutuista linnuista ja kirjoittajan itse piirtämiä kauniita lintukuvia.

Pienen Lontoontytön kanssa selvitimme kirjasta mm, miltä kauniisti laulava mustarastas näyttää, miten sinitiainen eroaa talitiaisesta ja onko mökkijärvellä uiva lintu uikku vai ehkä tukkasotka. Pienessä 53-sivuisessa kirjassa on kerrottu perusasiat noin 40 yleisemmästä Suomen linnusta lyhyesti ja lapselle ymmärrettävästi - Ilona Seveliuksen suomentama ja oloihimme soveltavana. Ja niin, että alkuaan täydelliselle lintu-ummikko-äidillekin pihapiirin, mökkijärven ja lähimetsän linnut ovat tulleet vuosien kuluessa tutuiksi.

Edelleen saatan selailla Ensimmäistä lintukirjaani ja esimerkiksi varmistaa, miltä käpytikka näyttää. Tänä vuonna ikkunan edessä olevalla talipötkylällä on lukuisten tiaisten lisäksi käynyt vuorotellen kolme tikkaa: tutun käpytikan lisäksi sulavamuotoinen harmaapäätikka ja ensi kertaa myös pikkutikka, jota ensin luulin isoksi tiaiseksi :)

Muistorikas kirja oikeankokoisine munakuvineen kuuluu edelleen mökkikirjastoomme. Se löytyy kunniapaikalta puutarha-, kasvi- ja sienikirjojen joukosta ensimmäisenä lintukirjanamme :)

Kävelyä hämärässä

Tykkään kävelystä. Marras-joulukuussa ja vielä tammikuussakin hermostun ja ärsyynnyn mökillä ollessani siitä, että säkkipimeä ympäröi mökin parhaimmillaan ja pahimmillaan jo ennen neljää iltapäivällä !! Siksi kävelylenkit pitää aina ajoittaa aamu-ysin ja ”ilta”-neljän välille, vaikka usein tykkäisin päiväkävelyjen lisäksi mennä lenkille vielä esim seiskan jälkeen. 

Keskiviikkona päätin kokeilla hämärä-kävelyä. Lähdin hämärtyvälle metsätielle Murun kanssa vasta neljältä ja palasin runsaan kolmen kilometrin lenkiltä vähän vaille viisi. Kaupunkilaisena uskalsin lähteä, kun tiesin että tarvittaessa voisin soittaa kännykällä Ukin hakemaan :) Ja varaksi taskulamppu taskuun :)

Keskiviikkona aurinko nousi Salossa klo 9.31 ja laski klo 15.35, joten mökille palatessa oli jo aika hämärää. Mutta lisääntyvästä hämärästä huolimatta näin hyvin kävellä koko matkan. Taivas oli pilvessä, mutta maassa oleva lumi valaisi metsätietä mukavasti. Enkä tarvinnut taskulamppua :)

Hämärässä kävely oli oikeastaan ihanaa. Loppumatkasta aloin tosin miettiä: ”Onkohan täällä susia? Eikä susi ole yöeläin? Mitä teen jos susi tulee vastaan?” 

Mökillä luin netistä, että Varsinais-Suomessa liikkuu useita susia - pääasiassa hämärissä ja yöllä. Sudet ovat viime vuosina raadelleet ja tappaneen mm. lampaita, mutta välttävät yleensä ihmisiä. Viimeksi ne ovat tappaneet ihmisen 1800-luvulla. Jos suden kohtaa, pitää toimia samoin kuin karhun kanssa: Pysyä rauhallisena, poistua paikalta kävellen ja välttää katsekontaktia. (Rauhallisena, joopa joo.) Ja pitää koira kytkettynä, kuten hämärän takia teinkin.

Nyt tiedän kokemuksesta, että ainakin neljältä voin vielä hyvin lähteä tunnin lenkille. Ja sitä paitsi päivä pitenee joka päivä, vaikka hissukseen: Tällä haavaa aurinko nousee joka päivä yhden minuutin aikaisemmin ja laskee kaksi minuuttia myöhemmin kuin edellisenä päivänä. Eli päivä päivältä valoisuus lisääntyy kolmella minuutilla, ja viikko viikolta vauhti vain kiihtyy. 

Taidanpa jatkaa alkuillan hämäräkävelyjä. Sudet unohtaen…

Aamu

Saunaranta eilen klo 9.44 

Kunnon rokkaa

Viikolla söimme herkullista hernerokkaa, jonka valmistin joulukinkun jäämistä. Ekaa kertaa, muuten :) Yleensä perheessämme on syöty vain Jalostajan perinteistä hernekeittoa purkista, joka on hyvää ja halpaa.

Itsetehty hernerokka oli vielä parempaa kuin purkkikeitto. Ja vielä halvempaa -  puoli kiloa kuivattuja herneitä lähi-S-marketista maksoi 75 senttiä. Ja helppoa kuin mikä. Ainoa, mitä keitto vaati, oli aikaa. Valmistin keiton hernepussin kyljessä olleen ohjeen mukaan. Erittäin yksinkertaista. Ja erittäin hyvää.

500 g kuivattuja herneitä

2 l vettä

noin 500 g kinkun jämiä

1-2 tl suolaa

Huuhdo herneet. Anna herneiden liota yön yli  2 litrassa vettä. Keitä herneet ja kinkun jämät liotusvedessä. Anna kiehua miedolla lämmöllä vähintään kaksi tuntia. Lisää suola. Mitä kauemmin soppa saa kypsyä, sitä parempaa siitä tulee. Ja uudelleen lämmittäessä maku vain paranee :)

Halutessaan yksinkertaiseen keittoon voi lisätä mm. sinappia, meiramia, hienonnettua sipulia tai (maustettua) kermaa. Ukin kanssa söimme ”vain” perusohjeen mukaan tehdyn keiton - ja tykkäsimme.

Jätkä

Kävin joulukuussa Helsingin Jätkäsaaressa ottamassa kolmannen koronarokotteen (täällä). Matkalla jäin hetkeksi katselemaan yli kahdeksan metristä vaaleanpunaista betonipoikaa. Tuttu jätkä parin vuoden takaa Kauppatorilta (täällä). 

Auringon paistaessa poika katseli minua uteliaana jättimäisen kasvomaskinsa takaa - pissausasennossa. Lorottelua ei kuitenkaan näkynyt. Luulen, että veden luritus on suljettu talven ajaksi, kuten kaupungin muutkin suihkulähteet :)

Kuvanveistäjä Tommi Toijan (s. 1974) Bad bad boy -niminen humoristinen veistos valmistui 2013 Ruotsin Örebrohussa järjestettyyn näyttelyyn, josta se kesällä 2014 siirrettiin Helsinkiin Kauppatorille osaksi Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoa. Presidentinlinnan edessä paljon huomiota saanut betonipoika tähtäsi ”virtsasuihkun” komealla kaarella edessä olevaan merialtaaseen (täällä).

Kaupunki ei hyväksynyt, että pissaajapoika jäisi pysyvästi Kauppatorille, ja seuraavana vuonna 2015 Verkkokauppa.com siirrätti patsaan Jätkäsaaren myymälänsä eteen Tyynenmerenaukiolle. Ja siinä jätkä seisoo edelleen.

Kivan humoristinen patsas, joka mielestäni sopii hyvin nykyiselle paikalleen. Tykkään, vaikka vielä vuonna 2014 jätkää vierastinkin :)

Marttyyrin kirkko

Rakastan toreja. Etenkin Turun toria - tälläkin hetkellä, vaikka sitä on loputtoman kauan myllerrytty keskustaremontin takia. Tästä huolimatta tori on lähes koko ajan toiminut ja toimii - toki merkittävästi supistettuna. 

Torilla käydessäni olen ihmetellyt pientä, toimistotalojen puristuksiin jäävää kirkkoa. Ja miettinyt, toimiiko tuo edelleen...

Eräänä loppusyksyn päivänä huomasin kirkon kyljessä tekstin ”avoinna”, joten pujahdin sisään rakennukseen. Yhtäkkiä olin ihastuttavan valon keskellä. Auringon valo tulvi pyöreän rakennuksen ristikkoikkunoista ja ruudutti kirkon puna-keltaiseen puulattiaan. Tämä kaunis näky on ikuistettu eiliseen postaukseeni (täällä). 

Valon leikkiä ihastellessa tajusin nopeasti, että olin ortodoksisessa kirkossa. Carl L. Engelin suunnittelema Pyhän Aleksandran kirkko valmistui 1845 Venäjän keisari Nikolai I:n määräyksestä, kun Turkuun oli 1800-luvulla asettautunut venäläisen armeijan päämaja ja ortodoksien määrä kaupungissa oli kasvanut.

Kirkko on omistettu keisarinna Aleksandralle, joka oli Rooman keisari Diocletianuksen (230-313) puoliso. Aleksandra ilmoitti vuonna 303 julkisesti olevansa kristitty, jolloin hänen kristittyjä vainoava puolisonsa määräsi, että Aleksandra pitää mestata. Määräys toteutettiin. Tämän muistoksi kirkkoa kutsutaan Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkoksi.

Selvisi tuonkin rakennuksen ja kirkon tarina. Ja sain tutustuttua jännittävään pieneen kirkkoon :)

Pyhyyden perässä

Turun ortodoksinen Pyhän Aleksandran kirkko 

Mitä on pyhyys, pyhyyden tunne? Minulle pyhyys ei liity ensisijaisesti uskontoon. Minulle pyhyys on ennen kaikkea rauhaa ja hyväksymistä. Toinen toisen hyväksymistä ja kunnioittamista sellaisina kuin olemme. Juuri siinä elämän ja mielen tilanteessa kuin olemme. Erilaisina ja outoinakin.  

Pyhyys voi tuntua hyväksyvänä katseena, lämpimänä kosketuksena tai läsnäolona vaikeidenkin tunteiden pyrkiessä pintaan. Pyhyys on arkea suurempaa ja silti ”vain” arkea. Jotain, joka rauhoittaa tuskaa, kaipausta ja yksinäisyyttä. Pyhyys ja rakkaus ovat kuin käsi kädessä kulkevat sisarukset :)

Puhuttelevan tilan tai taideteoksen saatan usein aistia pyhyytenä. Ehkä juuri tämän takia kaipaan rauhoittavia kirkkokäyntejäni ja niistä kirjoittamista, joiden hylkäämistä mietin vakavasti lokakuussa (täällä). 

Luen parhaillaan Hannu Mäkelän kirjaa Suunnitelma loppuelämän varalle (Kirjapaja, 2019). Josko vuonna 1943 syntyneen kirjailijan sanoista löytäisin vinkkejä oman loppuelämäni varalle :) Myös Hannu, joka ei ”koskaan voi uskoa jumaliin”, kokee kirkot ja temppelit pyhinä:

”Temppelien tilat, valot, hartaus, musiikki, sen korkea kaiku holvistoissa ovat asioita, joita pidän pyhinä ja joiden pyhyyttä kunnioitan, vaikken muuta eli sen syvempää tai aidompaa tunnetta kykene kokemaan. Eri uskontokuntien vanhat maalaukset, freskot, kirjainkoristelut tai ikonit puhuvat kieltä, jonka ymmärrän, vaikken ole sitä opiskellut päivääkään.” 

Koen, että nämä Hannun sanat antavat minullekin ”luvan” nauttia ja kirjoittaa edelleen kirkoista. Valon upeasta leikistä penkkien ja pylväiden välissä sekä hoitavasta hartaudesta. Pyhyydestä ja rauhasta - rakkaudesta.

Jälkiä ja askelia lumessa

Vietämme aikaa Ukin kanssa mökillä. Pääosin kaksin, sillä lähipiirin nuorisolla on koronatautia - kahdesta rokotteesta huolimatta. Toivon ja uskon, että he selviävät ns. lievin oirein, vaikka yllättävän kipeitä kuuluvat olevankin. Raskasta, kun lapsiperheessä kaikki sairastuvat yhtäaikaa, ja ulkopuolista apua on koronan takia vaikea saada ja antaa. 

Kaksin maallaolo on rauhallista, väliin ehkä liiankin :) Seurana luonto, lintulaudan linnut sekä tietty koirat: vanha ja kuuro Chloe sekä innokas, trimmausta kaipaava pörrö-Muru. Ja Yle-Areena, jonka sekä audio- että tv-puoli ovat ahkerassa käytössä, ja HBO:n lukuisat sarjat, joista viimeksi katsoin - Parasystävän suosituksesta - Succession (eka kausi oli paras) ja White Lotus.

Ilokseni lonkkani kestää keskipitkiä kävelylenkkejä. Huolimatta siitä, että viime aikoina olen liian usein laiminlyönyt hyväksi toteamani lihasten venytystreenit (täällä). 

Joulupukki toi minulle yksinkertaisen ja huomaamattoman (eli vanhanaikaisen) aktiivisuusrannekkeen, josta näkyy (lähes ainoastaan) kävellyt askeleet. Ranneke toimii juuri niin kuin toivoin eli laiskoina päivinä se aktivoi minua lähtemään kävelylenkille. Ja se tuntuu tosi hyvälle. 

Toistaiseksi mittariin on tullut vain runsaat 8 000 askelta päivässä, mikä vastaa kahta keskimittaista Muru-lenkkiä. Tavoitteena on kävellä minimi 10 000 askelta päivässä, mikä ennen lonkan ”rapistumista” (täällä) oli minulle perussettiä - tanssin lisäksi. Tanssi - sana, jota en uskaltaisi edes kirjoittaa, saati sanoa ääneen, koska jättimäinen kaipuu (ja suru) - luopumisen mörkö ? - valtaa koko kehon ja mielen…

Kävelemisellä ja etenkin luonnossa kävelemisellä on valtava virkistävä ja hoitava voima. Kunhan saa lähdettyä :) Mökillä kävelystä voisi helposti myös luistaa, sillä Muru pystyy hoitamaan pissareissunsa yksinäänkin. Onneksi harvoin luistan - itseni takia onneksi. Ja nyt uusi askelranneke vielä kannustaa keräämään askelia. 

Metsässä on kulkenut muitakin :) Jänisten, oravien ja myyrien, ehkä kettujen ja ilvesten jänniä jälkiä ei voi olla huomaamatta korkkaamattomassa lumessa. 

Lumeen oli tallentunut myös maassa käyneen linnun siipien isku :)