Yö Kartanossa

Rengasmatkan toisen yön nukuimme Vuojoen kartanossa Eurajoella. Komea empiretyylinen päärakennus, iso kasvihuone ja kaksi jykevää sivurakennusta, joista toisessa on kahdeksan 1-3 hengen majoitushuonetta. 

Jo 1600-luvulia perustettu Vuojoen maatila alkoi kukoistaa vasta 1830-luvun alussa, kun varakkaan patruunan poika Lars Magnus Björkenheim (1793-1869) osti tilan, rakennutti tilalle mm. kolmikerroksisen päärakennuksen - kartanolinnan - ja uudisti merkittävästi tilan toimintaa. Ensimmäiset suunnitelmat rakennuksista teki arkkitehti Charles Bassi, mutta lopullisen muodon komealle päärakennukselle ja harvinaiselle kasvihuone/talvipuutarhalle antoi aikansa merkittävä arkkitehti Carl L Engel  (1778-1840). Rakennukset valmistuivat 1836.

Suurimmillaan Vuojoki oli Suomen toiseksi suurin kartano, jossa työskenteli noin 200 alustalaista. Björkenheimin suvun omistus päätyi 1911, jolloin kartanon maista muodostettiin yli 200 itsenäistä maatilaa. Monen mutkan jälkeen kartanon omistus siirtyi vuonna 1933 Eurajoen kunnalle, minkä jälkeen tilalla toimi kunnallinen vanhainkoti vuoteen 2003 asti.

Vuonna 2005 kunta kunnosti perusteellisesti vanhat kartanorakennukset palauttaen ne mahdollisimman lähelle entistä asuaan. Nykyään Vuojoen kartanon tiloissa toimii kokous-, kulttuuri ja koulutuskeskus sekä pienimuotoinen hotelli ja ainakin kesäisin myös ravintola. 

Mukava yöpyminen hyvin hoidetussa kartanossa, kauniin luonnon ympäröimänä ja mielenkiintoisen historian keskellä. Viihdyimme - ja koiratkin olivat tervetulleita niin ravintolaan kuin hotellihuoneeseen :)

Päärakennuksen toisen kerroksen salongissa oleva suuri peili on

ainut kartanossa oleva esine, joka on säilynyt Björkenheimien ajoilta.

Pieni, mutta siisti ja toimiva 1 h huone.

Ravintola, jossa söimme buffet-aamiaisen - perussettiä.

Kirkko joka lumosi

Jos Kokemäen kirkko oli pettymys (täällä), niin toinen Satakunnan kirkko eli Noormarkun kirkko lumosi minut täysin - ei niinkään ulkoa, mutta sisältä. Jännittäviä muotoja, yllättäviä värejä, kaunista valoa. Tasapainoinen, sopusuhtainen ja rauhallinen kokonaisuus - mieleenpainuva elämys.

Nykyisen kirkon paikalla ollut vanha puukirkko tuhoutui 1918 sisällissodan taisteluissa, eikä seurakuntalaisilla ollut varaa rakentaa uutta kirkkoa. Viereisen Noormarkun ruukin omistaja A. Ahlström Oy päätti 1920-luvulla rahoittaa uuden kirkon suunnittelun ja rakentamisen. Suunnittelijaksi he halusivat arkkitehti Armas Lindgrenin (1874-1929). Lindgren ehti saada harmaakivikirkon piirrustukset valmiiksi juuri ennen varhaista kuolemaansa, ja uusi kuparikattoinen kirkko valmistui 1933. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirkon pitkät penkit on valmistettu paikallisesta Noormarkun graniitista :)

Kirkon kauneuden kruunaa kuvataiteilija Lennart Segerstrålen (1892-1975) vuonna 1957 alttariseinälle maalaama fresko. Hurmaava katseen vangitsija. 

Noormarkun kirkossa rauhotuin, viihdyin ja virkistyin. Voiko maallikko kirkolta muuta odottaa.

Piipahdus Ahlströmin mailla

Kun suunnittelin visiittiä Villa Maireaan (täällä), en tajunnut että Noormarkussa kannattaisi Villan lisäksi tutustua viereiseen hyvin säilyneeseen ruukkialueeseen. Tällä kertaa tarkempi tutustuminen ruukkiin jäi pikaiseksi piipahdukseksi.

Ruukkialueen rakennuksista ja puistoista näin vain pienen osan, osittain siksi että jalkavaivaisina kävelyt jäivät sekä Ukilta että minulta lyhyiksi :) Harmikseni myös alueella oleviin museoon ja taidenäyttelyyn pääsi tutustumaan vain opastetuilla kierroksilla kerran pari päivässä. Sen sijaan pääsimme alueen terassikahvilaan maistelemaan ruukin taatelikakkua ja Noormarkun Klubille syömään lounasta - kumpaankaan ei koirat saa tulla.

Ahlströmin ruukkina nykyisin tunnettu alue lukuisine rakennuksineen ja isoine puistoineen on hienosti kunnostettu hyvällä maulla ja ammatti-ihmisten avulla rahaa ja työvoimaa säästämättä. Tämä näkyy kaikkialla ja ilahduttaa silmää. Ruukkialue ja alueen lukuisat rakennukset ovat kauniita, siistejä ja hoidettuja. Aluetta kiertäessä törmää aluetta jatkuvasti kunnostaviin ja hoitaviin rakennusmiehiin ja puutarhureihin.

Noormarkun ruukki on ollut Ahlströmin suvun omistuksessa vuodesta 1870 alkaen, jolloin liikemies Antti Ahlström (1827-1896) osti pakkohuutokaupassa olleen, huonokuntoisen ruukin. Tätä ennen Ahlström oli ostanut jo useampia lähiseudun sahoja ja maatiloja, jatkaen onnistuneita bisniksiään elämänsä loppuun asti. Kuollessaan 72-vuotiaana Antti Ahlström omisti mm. neljä rautaruukkia ja viisitoista sahaa ja jätti jälkeensä yhden Suomen suurimpiin kuuluvan omaisuuden. Vuonna 1907 ruukin liiketoiminta siirrettiin perustetulle A.Ahlström Osakeyhtiölle, jonka Antin ja hänen toisen vaimonsa Evan seitsemän lasta yhdessä omistivat. Teollinen toiminta Noormarkun ruukilla loppui 1910-luvulla.  

Jos Antti Ahlström oli vikkelä liiketoimissaan, niin paljon tapahtui myös hänen yksityiselämässään. Jättiomaisuuden juuret ovat Merikosken Lankosken tilalla, jonka isännäksi Antti tuli 1850 naidessaan 23-vuotiaana tilan 38-vuotiaan leskirouvan Anna Liljebladin (1812-70). Naimakaupan mukana tuli Annan viisi alaikäistä lasta ja Lankosken tilalla toimivat mylly, saha ja paperitehdas. Antti ja Anna saivat kolme yhteistä lasta, joista kaksi kuoli ennen kymmentä ikävuotta ja nuorin Wilhelm-poikakin ennen isäänsä vuonna 1888. Annan kuoltua 1870 Antti lunasti Lankosken kokonaan itselleen maksaen sopuhinnan viidelle lapsipuolelleen.

Annan kuolemaa seuraavana vuonna 1871 Antti meni 44-vuotiaana naimisiin 23-vuotiaan Eva Holmströmin (1848-1920) kanssa. Antti tutustui Evaan poikapuolensa kotona, jossa Eva toimi kotiopettajana. Naimisiin mentyään Antti ja Eva muuttivat Lankoskelta Antin juuri ostamaan Noormarkkuun, jossa asuessaan saivat seitsemän lasta. Vanhin poika Walter (1875-1931) toimi isänsä jälkeen A.Ahlström Oy:n pääjohtajana vuodesta 1907 kuolemaansa asti, minkä jälkeen yhtiön johtajaksi nousi Walterin Maire-tyttären aviomies Harry Gullichsen. 

Jos Ahlströmin ruukki jäi tällä kertaa vähemmälle tutustumiselle, niin sain tutustua Antti Ahlströmin värikkääseen elämään ja A.Ahlström Oy:n perimysjärjestelyihin. Mielenkiintoista ja kiehtovaa lukea rahan ja vallan kiemuroista :):)

Noormarkun Klubi, jonka lounas ei kummemmin makunystyröitä puhutellut.

Ahlströmin ruukkialue

Mairen koti - Villa Mairea

Villa eestä

 

Villa Mairea valmistui 1939 Maire ja Harry Gullichsenin kodiksi Noormarkkuun Ahlströmin ruukkialueelle. Vuorineuvos Harry Gullichsen (1902-54) toimi tuolloin vaimonsa Mairen (1907-90) suvun omistaman A. Ahlström Oy:n pääjohtajana. Villan suunnittelivat Gullichsenien ystävät, arkkitehdit Alvar ja Aino Aalto. 

Huvila on edelleen yksityiskäytössä ja toimii mm. lomakotina Gullichsenin perheen jäsenille. Tämän takia yleisö pääsee tutustumaan vain rakennuksen alakertaan ja puutarhaan, ja ainoastaan oppaan seurassa - eikä sisätiloissa saa valokuvata. Talon yläkerta ja iso parveke ovat yksin perheen käytöön. Koko rakennuksen pinta-ala on 800 neliömetriä, mitä on vaikea uskoa kun siellä kiertelee. Asunto on niin intiimi, kodikas ja lämmin.

Ihastuin ja rakastuin Villa Maireaan - taas. Olen käynyt Villassa kerran aikaisemmin noin 15 vuotta sitten, ja tykkäsin. Mutta viime torstain visiitti tuntui jopa tätä ensi kertaa mielenkiintoisemmalta. Viimeksi kanssani opaskierroksella oli osa teini-ikäisistä lapsistani, enkä keskittynyt näkemääni ja kuulemaani samalla intensiteetillä kuin tällä toisella kerralla. 

Kuten Aallon piirtämät muutkin omakotitalot myös Villa Mairea on suunniteltu ympäröivän luonnon ehdoilla. Asunnossa eletään ja asutaan mäntymetsän huminassa ja puiden syleilyssä. Luonto sulautuu rakennuksen ääriviivoihin - tai oikeastaan toisin päin - ja luonnon valo kurkki tai tulvii sisälle lukuisista ikkunoista, joiden paikat ja muodot Aalto on tarkkaan harkinnut huomioiden mm. ilmansuunnat ja vuodenaikojen vaihtelut.

Useimmat talon arkkitehtoniset ratkaisut pyrkivät helpottamaan ja tukemaan asukkaiden arkea ja lisäämään talon toimivuutta ja viihtyisyyttä - ollen samalla tyylikkäitä ja kauniita. Ainoa mikä ei ole toiminut toivotulla tavalla, on kuulemma ollut olohuoneen koko seinän korkuiset, avattavat liukuovi-ikkunat. Opas kertoi, että ikkunat on vuosikymmenien aikana avattu vain pari kertaa. Aallon ajatus oli yhdistää olohuone kesäkuukausina osaksi suojaisaa puutarhaa. Mutta liukuikkunat osoittautuivat liian raskaiksi ja kömpelöiksi, ja lisäksi mäntymetsän ympäröimässä puutarhassa oli liikaa hyttysiä :)

Nurmikon peittämää, suojaisaa sisäpihaa/puutarhaa ympäröi yhdeltä suunnalta olo- ja viherhuone, toiselta ruokasali ja kivetty ulkopatio, kolmannelta turvekattoinen puusauna ja neljänneltä mäntymetsä. Puutarhassa on iso, munuaisen muotoinen uima-allas ja paljon ihania kukkia. pensaita ja köynnöksiä. Ruusuja, pelargoneja ja paljon valkoisia - Mairen lempiväri - jättikokoisia päivänkakkaroita ja hortensioita. Kaikki kasvit ovat silmiin pistävän hyvin voivia ja hyvin hoidettuja, kuten myös sisällä olevat ruukkukasvit. 

Paljon puuta, kivipintoja, rottinkia ja ritilöitä, kuten Aaltojen omassakin kodissa Munkkiniemessä (täällä). Ja lukemattomia kiehtovia ja käytännöllisiä yksityiskohtia. Maire ja vain 51-vuotiaana kuollut Harry Gullichsen olivat molemmat taiteen ja arkkitehtuurin ystäviä, mikä näkyy kodin sisustuksessa. 

Villa Maireassa on esillä paljon etenkin Mairen keräämää taidetta - tauluja, patsaita, keramiikka ja lasia. Seinillä on mm. Pablo Picasson grafiikkaa ja olohuoneessa iso Juan Grisin maalaus. Vuonna 1981 Maire lahjoitti kotimaisen taiteen kokoelmansa vasta avatulle Porin taidemuseolle, minkä perustamisessa hän oli aktiivisesti mukana. Maire oli myös merkittävä vaikuttaja ja käytännön toimija mm. taideteollisuusliike Artekin ja Vapaan taidekoulun toiminnassa. 

Villa Mairea oli rengasmatkamme (täällä) syy ja retken ehdoton kohokohta. Tyylikäs, tasapainoinen ja inspiroiva koti ja vaikuttava taideteos :) Harmittaa, että tällä kertaa en saanut vangittua talon lumoa valokuviini…

Sisäänkäynti

Patio takkoineen

Ruokahuoneen ikkuna

Villa takaa

Outo kirkko

Kokemäellä lähes yöpymispaikkamme (täällä) vieressä on Kokemäen kirkko, jota on kutsuttu myös Kustaa III:n kirkoksi. Vuonna 1786 rakennettu harmaakivikirkko on näkyvällä paikalla mäen päällä. Alkujaan pitkäkirkko, joka sata vuotta valmistumisensa jälkeen laajennettiin ristikirkoksi.

Kaukaa kirkko näytti komealta, mutta mitä lähemmäksi kirkkoa kävelin, sitä keinotekoisemmalta se minusta vaikutti. Outo tunne, enkä oikein ymmärrä mikä sen sai aikaan. 

Läheltä katsottuna ja koettuna Kokemäen kirkko näytti ja vaikutti minusta lavasteelta tai kuorelta, ja olin täysin varma että kirkko oli lähivuosina rakennettu uusiksi tai vähintään täysin korjattu. Kivipinnat näyttivät ikäänkuin liian puhtailta ja silotelluilta. Mutta olin väärässä - kirkko ja rakenteet on alkuperäisiä ja 1700- ja 1800-luvuilta.

Kauneinta kirkossa oli lukuisat isot ikkunat. Olisin halunnut nähdä kirkon sisältä ja kokea, toisiko ikkunoista sisään tuleva valo rakennukseen toivomaani elämää. Kävelin vielä aamulla uudelleen kirkonmäelle kokeakseni kirkon sisältä, kun edellisenä iltana se ei onnistunut. Mutta valitettavasti kirkko oli ja pysyi kiinni.

Lähes ainoa asia johon kirkonmäellä miellyin, oli paikallisen sepän Jari Sandholmin vuonna 1991 takoma iso ja komea rautaristi muualle haudattujen vainajien muistoksi. Tykkäsin myös ulkoportaiden vanhoista siroista rautakaiteista :)

Kokemäen kirkko ei puhutellut eikä miellyttänyt. Tulipahan nähdyksi…

Kirkon rakenteita.

Jari SandholmIn pari metrinen rautaristi.

Kahvilla Kokemäellä

Cafe Unon aamupala

Rengasmatkamme (täällä) ensimmäisen yön olimme Kokemäellä. Vajaa 7000 asukkaan kaupunki oli hämmentävän - lähes säälittävän - tyhjä, autio ja suljettu. Ja jopa ruma kauniin luonnon keskellä. Onneksi löysimme illalla yhden auki olevan pienen pitserian, jossa söimme (mauttomat) pitsat. 

Nukuimme vaatimattomassa Jokirannan Majoitus -nimisessä rivitalossa (motellissa). Siisti ja edullinen. Majoituspaikan vieressä oli iso ulkoilmakuppila, joka onneksi käydessämme oli suljettu. Jos/kun kuppila on auki, uskon että yö Jokirannassa saattaa olla tosi meluisaa. Me saimme nukkua rauhallisesti täydellisessä hiljaisuudessa.

Aamulla kaipasimme valmista aamupalaa, joten menimme kaupungin ainoaan kuppilaan, joka avattiin kahdeksalta. Cafe Unon maksamakkarasämpyläksi luulemani kelmuun pakattu leipä paljastui tuhdiksi makkaraleiväksi. Ihan ok ja menetteli hyvin kovaan aamunälkääni :)

Istuessamme ukkoseurueen kanssa pienessä Unossa huomasin, että viereisessä liiketilassa Moccapala valmistautui uuteen päivään: ”Lounasta ja itse leivottua pullaa”. Ja eikös minun alkanut tehdä mieli lämmintä ja pehmeää Pullaa. Onneksi sain Ukin helposti ympäripuhuttua seinän taakse aamun toiselle kahvikupilliselle - avec pulla.

Moccapala on mainio lounaskuppila, jonka Marika ja Marlene ovat yhdessä avanneet vasta viime syksynä. Taiteilijaperheessä kasvaneet ja tuttavallisesti jutustelevat siskokset valmistivat pullat ja buffee-lounaan itse, ja ainakin valitsemani mantelipulla oli juuri sellainen kuin aamupullan pitää olla - sokerinen, rasvainen ja juuri uunista otettu.

Moccapalan mantelipulla ja kahvilan mukavat Siskokset on mieluisin muistoni Kokemäen kaupungista :)

 Moccapalan herkullinen mantelipulla

Nuutajärvi yllätti

Nuutajärvellä oli paljon hyvää, kivaa ja kaunista, mutta myös pettymyksiä. Viimeksi olen vieraillut lasikylässä joskus 10-15 vuotta sitten. Silloin käynti oli iso pettymys. Tuntui, että siellä oli vain suljettuja, huonokuntoisia rakennuksia. Siksi epäröin, kun matkalla Salosta Kokemäelle ohitimme Nuutajärven. Onneksi Ukki halusi pysähtyä. 

Tällä kertaa tykästyin lasikylään. Kaikki oli siistiä ja huolella kunnostettua. Hoidettuja kukkia :) ja vanhoja rakennuksia, joihin useimpiin pääsi sisälle katsomaan 1850-luvun hienointa teollisuusarkkitehtuuria. Tilavia korkeita halleja, paljon ikkunoita ja nostalgista rosoisuutta. Ja koirat saivat tulla sisälle niin kauppoihin kuin näyttelytiloihin. 

Yli 200 vuotta sitten 1700-luvun lopulla Jacob Wilhelm de Pont (1755-1809) peri kaukaiselta sukulaiseltaan Nuutajärven kartanon. Isänsä Someron Åvikin lasitehtaan patruunan Jacob Reinhold de Pontin (1717-1788) esimerkkiä seuraten Jacob päätti perustaa kartanon maille lasitehtaan. Kulkuyhteydet Nuutajärvelle olivat olemattomia eikä alueella ollut lasinpuhallusperinnettä, mutta metsää oli enemmän kuin kylliksi polttopuita syövien lasiuunien lämmittämiseen. Tämä riitti nostamaan Nuutajärven lasitehtaan Suomen johtavaksi lasitehtaaksi. 

Nousu oli kuitenkin hidasta ja lasitehtaan alkutaival hankalaa ja haparoivaa. Kannattamattoman tehtaan omistaja vaihtui tiheästi eikä työntekijöillä ollut riittävästi ammattitaitoa. Vasta teollisuusmies Adolf Törngren (1824-1895) sai lasitehtaan kukoistamaan ja 1850-luvun lopussa Nuutajärvi nousikin suomalaisten lasitehtaiden ykköseksi.

Adolf Törngren peri 1849 isältään kolmen kartanon - Laukko, Nokia ja Nuutajärvi - lisäksi Nuutajärven lasitehtaan. Varakas moniosaaja uudisti, paransi ja laajensi Nuutajärveä merkittävästi rakennuttamalla alueelle ajanmukaisia tuotanto- ja asuinrakennuksia ja hankkimalla tehtaalle osaavia keskieurooppalaisia lasinpuhaltajia. Rakennusten suunnittelijaksi Törngren valitsi aikansa maineikkaan taitajan Turun ja Porin lääninarkkitehdin Georg von Chiewitzin.

Myöhemmin Törngren keskittyi Laukon kartanoon Vesilahdella ja Tampereen seutuun, jonne hänen perustamastaan puuvillatehtaasta kasvoi aikanaan Tampella Oy. Törngrenin lähdettyä Nuutajärveltä lasitehtaan toiminta ja tuotanto alkoi jälleen taantua.

Lasitehtaan toinen nousukausi tuli vasta 1950-luvulla, jolloin tehtaan taiteelliseksi johtajaksi valittiin muotoilija Kaj Frank (1911-89). Frank työskenteli Nuutajärvellä vuosina 1950-73. 1800-luvulla Nuutajärvellä valmistettiin pääosin ikkunalasia sekä pulloja kotitalouksien ja apteekkien tarpeisiin, mutta Frankin aikana tuotantoa laajennettiin värilliseen lasiin sekä yksilöllisesti suunniteltuun ja valmistettuun taidelasiin. Frankin lisäksi Nuutajärven suunnittelijoina toimi useita Suomen eturivin lasitaiteilijoita, mm. muotoilija Oiva Toikka (1931-2019).

Vuonna 1988 Nuutajärven ja Iittalan lasitehtaat - kilpailijat - yhdistettiin ja 2014 yhtiön lasin tuotanto keskitettiin kokonaan Iittalan tehtaalle. Vuodesta 2016 Nuutajärven tehdasrakennukset on omistanut Nuutajärven Lasikylän kulttuurisäätiö, jonka tavoite on tehdä alueesta monipuolinen lasi- ja taidekeskus. Tänä päivänä Nuutajärvellä asuu ja työskentelee itsenäisiä lasintekijöitä sekä muita taiteilijoita ja käsityön ammattilaisia. Alueella vuodesta 1993 toiminut, Toikan ideoima lasialan ammattikoulu jatkaa toimintaansa, samoin 1977 avattu design- eli lasimuseo.

Iso pettymys oli se, että lähes kaikki lasikylän toiminnot - mm. lasimuseo, lasinäytökset, kahvila/ravintola ja useimmat taiteilujapajoista - menivät kiinni jo neljältä. Nämä kaikki jäi minulta näkemättä, mikä harmitti. Etenkin Kaj Frankin entiseen olutpanimoon suunnitteleman lasimuseon sulkeminen loma-aikana niin (liian) aikaisin kismitti. Ja se näytti harmittavan monta muutakin kävijää. 

Mutta päällimmäiseksi Nuutajärven lasikylästä jäi positiivinen fiilis. Jos menette käymään, menkää hyvissä ajoin ennen neljää :):)

Tehtaan entisessä punaisessa toimistorakennuksessa toimii nykyään kylähotelli Tyyne.

Rakennuksessa oli aikoinaan myös kylän kauppa, jota piti Viktor Jansson - 

kirjailija Tove Janssonin isoisoisä :)

Entisessä varastorakennuksessa on nykyään Iittala/Nuutajärven outlet-myymälä.

Entinen metallipaja toimii nykyään näyttelytilana.

Rengasmatka 500 km

 

Vanha silta Kullaan kirkon vieressä.

Olin varannut jo alkukesästä tälle viikolle Ukille ja minulle paikat opastetulle kiertokäynnille Maire Gullichsenin kotiin Villa Maireaan Porin Noormarkkuun. Koska jalkani on edelleen kipeä ja kävelyni hankalaa ja ontuvaa, meinasin luopua reissusta jossa pitää istua pitkään autossa.

Päätimme kuitenkin Ukin kanssa lähteä ”vähän tuulettumaan” ja ajoaikojen lyhentämiseksi yöpyä sekä meno- että paluumatkalla, vaikka aiemmin 300-400 km päivittäiset ajomatkat ovat olleet ihan normikamaa :) Näin vältyin istumasta kipeän jalan kanssa pitkään paikoillaan, mikä rasittaa ja kipeyttää jalkaani lisää. Teimme siis kaksi vuorokautta kestävän rengasmatkan Salosta Poriin ja takaisin - yhteensä runsaat 500 kilometriä - kahdella majoitusyöllä.

Ensimmäisenä päivänä etenimme reittiä Salo - Somero - Forssa - Nuutajärvi - Huittinen - Kokemäki, jossa yövyimme. Toisena päivänä ajoimme pikkuteitä pitkin Kokemäki - Korkeaoja - Kullaa - Palus - Harjakangas - Noormarkku, josta Villa Mairean jälkeen jatkoimme vielä Eurajoelle yöpymään. Kolmantena päivänä ohitimme Rauman ja siirryimme pikkuteille ajaen Voiluodon ja Pyhärannan kautta Uuteenkaupunkiin, josta jatkoimme edelleen Vehmaan ja Mietoisen läpi Tyttärien Tilalle Merimaskuun. Lyhyen rupattelutauon jälkeen ajoimme vielä Naantalin kautta Turkuun syömään, ja lopuksi Turusta moottoritietä takaisin Salon mökille. 

Rengasmatkan aikana pysähdyimme syömään, yöpymään tai muuten vain jaloittelemaan Nuutajärvellä, Kokemäellä, Kullaalla, Noormarkussa, Uudessakaupungissa, Merimaskussa ja Turussa, joista lisää lähipäivinä. Eli siksakkasimme pitkin Satakuntaa, Pirkanmaata ja Varsinais-Suomea.

Auton ikkunasta ihailin ja väliin ihmettelin niin hoidettua kuin hoitamatontakin metsää, viljapeltoja, jännittäviä kapeita harjuja, tiekirkkoja, vauraita maatiloja sekä tyhjentyneitä ja hiljaisia kyläkeskuksia. Pysähtyessämme tapasin ystävällisiä respahenkilöitä (Eurajoella), puheliaita kahvilanpitäjiä (Kokemäellä), osaavia oppaita (Noormarkussa) ja kiireisiä tarjoilijoita (Turussa).

Jalat kestivät :) Ja mieli sai tarvitsemaansa vaihtelua ja virikettä. Ensimmäisen yön - halpismajoituksessa Kokemäellä - jopa nukuin paremmin kuin moneen viikkoon :) 

Rengasmatka oli enemmän kuin vaivansa väärtti :):)

Uusia käpyjä Noormarkussa.

Emännän töitä

Pinkki pyhäkkö

Merimaskusta palatessa pysähdyin Halikon kirkolla. Luulin selviäväni jalkavaivaisena, mutta liikkuminen otti edelleen koville ja kostautui illalla. Jalkaa särki ja yö oli kivun takia levoton. Eli toistaiseksi liikkumisyritykset tulee pääosin unohtaa…

Linkkasin autolta auki olevaan, mutta tyhjään kirkkoon. Olin juuri ehtinyt kirkon keskikäytävälle, kun salissa alkoi soida kaunis pianomusiikki. Samalla hetkellä kun ajattelin, että onpa mukavaa kun satunnaisia kävijöitä ilahdutetaan nauhoitetulla musiikilla, äkkäsin kirkossa nuoren naisen, joka soitti alttarin nurkassa olevaa pianoa.

Istuin tyhjän kirkon puupenkille, nostin kipeän jalan suoraksi viereeni ja rauhoituin nauttimaan tutuista kesäisistä kansanlauluista. Ylellisessä yksinäisyydessä ja rentouttavassa rauhassa :) Ihastelin - ja ihmettelin - kirkon heleän vaaleanpunaiseksi maalattuja seiniä ja kevyesti holvattua, valkoista lautakattoa. Hämmästelin kirkkosalin seiniin maalattuja luonnollisen kokoisia, kattoon ulottuvia pylväitä.

Kirkon koruttoman yksinkertainen ja vaaleanpunainen sisäosa oli jännittävä ja yllättävä vastakohta mahtipontisen ja maskuliinisen harmaakivikirkon ulkokuorelle. Tykkään yllätyksistä, ja tykkäsin myös kirkon ”eriparisesta” sisustuksesta. 

Korkealla mäellä seisova Halikon kirkko on rakennettu 1400-luvulla. Pari sataa vuotta sitten 1800-luvun alussa lähellä olevan kahden suurtilan - Joensuun ja Wiurulan kartanon - omistajat, aatelisveljekset Gustaf Mauritz Armfelt ja August Filip Armfelt rahoittivat yhdessä kirkon laajentamisen alkuperäisestä pitkäkirkosta nykyiseksi ristikirkoksi. Samalla sisäkaton keskiaikaiset kiviholvit purettiin ja korvattiin puisilla tynnyriholveilla. 

Suomalaistuneen italialaisarkkitehdin Carlo Bassin suunnitelmien mukaisesti kirkon sisäseiniin maalattiin doorilaispylväitä, jotka kuitenkin seurakunnan toivomuksesta peitettiin 20 vuoden kuluttua. Nykyään kirkossa näkyvät samaiset pylväät paljastettiin uudelleen vuoden 1959 remontin yhteydessä. Sisäseinien kiehtova vaaleanpunainen väri sen sijaan on peräisin vasta 1990-luvulta. 

Armfeltin veljesten toteuttaman suurremontin yhteydessä Halikon kirkkoon rakennettiin myös suvun oma hautakappeli, jonka alla olevaan hautakammioon on haudattu mm. veljeksistä vanhempi eli Joensuun kartanon isäntä kreivi Gustaf Mauritz sekä veljesten isä Magnus Wilhelm Armfelt (1725-95). Viimeiset Armfeltit pääsivät hautakammion lepoon 1940-luvulla, mutta sen jälkeen mahtisuvun jäseniä on haudattu muiden vainajien tavoin hautausmaalle, joskin omalle erilliselle alueelleen kellotapulin juurelle. Sata vuotta sitten 1920-luvulla Armfeltit sisustivat kirkkoon vielä erityisen museohuoneen, jossa säilytetään arvokkaita ja hienoja kirkkotekstiilejä.

Kahden kilometrin pituinen vanha koivukuja johtaa Joensuun eli Åminnen kartanolta Halikon kirkolle. Armfeltin suvun omistuksessa Joensuun kartano oli vuoteen 1925 asti. Nykyään sen omistaa Björn Wahlroosin poika Thomas Wahlroos, joka tosin asuu ulkomailla.

Luin hautakappelista, kirkkotekstiileistä ja koivukujasta vasta kotona netistä, joten nämä jäivät minulta näkemättä. Eli myös tämä kirkko odottaa uusintakäyntiä, kuten moni muukin aiemmin tutustumani kirkko - vaihtelevista syistä :)

Kiertelin hetken myös kirkon ympärille rakentuneella hautausmaalla, jonka korkeimmalla kohdalla kohoaa 1700-luvulla rakennettu kellotapuli. Tutustuessani kirkkomäkeen tapulin puiset ikkunat aukenivat ja kirkon kellot alkoivat soida alkavien hautajaisten merkiksi. Jännä ja jotenkin ”pyhä” kokemus.

Vaikuttava kirkko ja kiehtova historia. Ja kaksi yllättävää musiikkikokemusta yhdellä reissulla :)

Taidetta Tilalla

Lontoontyttö, joka asuu ja työskentelee muotoilijana Lontoossa, viettää tänä vuonna kesäkuukaudet Opiskelijatytön kanssa Merimaskun Tilalla. Heinäkuussa hän on kutsunut Tilalle neljä ystäväänsä - kaikki kuvataiteilijoita: Lontoossa vaikuttavat Stine Keinicken (täällä), Michail Vanisin (täällä) ja Cindy Strobachin (täällä) sekä tällä hetkellä Suomessa asuvan Aniko Kuikan (täällä).

Kaikki neljä työskentelevät 2-4 viikkoa Tilan vanhassa konehallissa, jonka edelliset omistajat olivat vasta tyhjentäneet sinne vuosikymmenien kuluessa kertyneistä vanhoista koneista ja muusta, pääosin käyttämättömistä kamoista. Tavararöykkiöiden alta paljastui upea korkea tila, joka - kun kolme isoa liukuovea avataan - täyttyy kauniista luonnonvalosta. Inspiroiva työhuone, jossa haarapääskyt lentelevät edestakaisin ruokkiessaan kattoparruihin rakentamissa pesissä kurkkivia poikasiaan. 

Neljä muotoilijaa ja kuvataiteilijaa työstää savea kukin omista lähtökohdistaan. Työskentelyn teemana on Interpretations of Clay (Savesta työstettyä). Apuna heillä on Lontoontytön lähiseudun keraamikoilta käytettynä ostettu dreija ja vanha, mutta toimiva keramiikkauuni. Savena taiteilijat kokeilevat erilaisia vaihtoehtoja mm. Someron Kultelan kylästä kaivettua punaista villisavea (täällä) ja viereisen Taattistenjärven pohjasta nostettua sinertävää savea, jonka nostamisessa auttoivat Tilan entiset omistajat kaivinkoneineen :):) 

Taattistenjärven pohjasta nostettua sinisavea.

Elokuussa viisikon - neljä vierailijaa ja emäntä eli Lontoontyttö - työt ovat esillä yleisölle avattavassa näyttelyssä. Eli tervetuloa Tilalle katsomaan, mitä jännää suomalaisesta savesta on lontoolaisten luovissa käsissä syntynyt :)

Aamupalaa Tilalla

Aamiainen Tyttärien Tilalla syödään kesäisin entisen sikalan päätyyn rakennetussa lasikossa. Kotoisaa, valoisaa ja tilavaa. Näillä säillä tosin väliin liian helteistä, jolloin halutessaan voi siirtyä sisälle vuosikymmeniä sitten siivottuun ja siistittyyn sikalaan - ruokapöytiä sielläkin.

Heinäkuussa jalkakipuiselle mummille tarjoiltiin kahvin seurana Opiskelijatytön samana aamuna talon isossa uunissa paistamaa ja edellisenä iltana hapanjuuresta leipomaa superhyvää leipää tuoreen voin, kinkkusiivun ja Paraisilla toimivasta Jordkällare-kaupasta (täällä) hankitun gruyere-juuston kanssa. Sekä turkkilaista jogurttia, joka tuotiin pöytään Opiskelijatytön kesän mansikoista valmistaman hillon ja niin ikään itsetehdyn granolan kera. Ja oman kanalan kansnmunia ja lähistöllä olevan Bornemannsin mehustamon (täällä) valmistamaa omena-inkiväärituoremehua. 

Herkullista ja tuoretta. Paljon Tilalla itse tehtyä tai lähiympäristön pienyrittäjiltä hankittua :):)

Veljekset Pablo ja Lala

Pablo on hieman arempi kuin veljensä Lala.

Olin taas kolme vuorokautta Opiskelijatytön ja Lontoontytön Tilalla Merimaskussa (täällä). Kun visiitistä sovittiin, minun oli tarkoitus auttaa tyttöjä Tilan lukuisissa sisä- ja ulkotöissä. Tosi mielelläni olisin töitä paiskonut - ja olin siihen valmistautunut, mutta yllättäen kipeytynyt oikea jalka estää tällä hetkellä lähes kaiken liikkumisen, työnteosta puhumattakaan. Minulle - liikkeestä elävälle ja liikkumista rakastavalle - tilanne on fyysisen kivun lisäksi jatkuvaa mielen tuskaa. Lääkärissä on käyty, ja tutkimukset jatkuvat ensi viikolla.

Kipeästä jalasta huolimatta halusin mennä Tilalle. Jalkavaivaisena tärkein - ja mieluinen - tehtäväni oli olla sisällä päätalon isossa keittiössä vahtina ja seurana kahdelle kymmenviikkoiselle kissanpennulle, jotka saapuivat Tilalle tiistaina. Kyseessä on kaksi maatiaiskissan urospentua, jotka Tyttäret pitkän maistelun jälkeen nimesivät Pabloksi ja Lalaksi. Tummempi ja raidallisempi, mutta arempi pentu on Pablo ja harmaa, rohkea ja veljeään pomottava pentu on Lala. Mitään erityisiä perusteluja nimille ei kuulemma ollut: ”Tuntuivat sopivilta - Pablo nyt vaan on ihan pablo ja Lala on täyslala.”

Tulopäivän veljekset pysyttelivät lähinnä keittiön penkkien alla, mutta illalla ne uskaltautuivat esille kerman houkuttamana. Seuraavana päivänä pennut jo vilistivät innoissaan ympäri keittiötä ja tutkivat tarkasti ja uteliaasti huoneen jokaisen kolon ja nurkan. Ja sitä seuraavana päivänä Pablo ja Lala leikkivät ja painivat keskenään kotoisasti ja rennosti. Ihmisiä pennut vielä arastelevat, mutta tuttavuutta tehdään pikku hiljaa…

Synnyinkodissaan läheisellä maatilalla Pablo ja Lala ovat tottuneet olemaan ulkona ja tutustuneet niin koiriin, kanoihin kuin hevosiin. Onneksi, sillä Tyttärilläkin on tavoitteena että kissat saavat kulkea vapaasti muiden eläinten keskellä talon pihalla ja Tilan ympäristössä. Kunhan ne ensimmäiset päivät totuttelevat sisätiloissa uuteen kotiinsa ja uusiin emäntiinsä.

Äärettömän kiva oli seurata Pablon ja Lalan kotiutumista tunti tunnilta ja päivä päivältä. Sain rauhassa ja kiireettä tutustua Tilan uusiin perheenjäseniin. Eli jotain hyvää paikallaan olostakin :):) 

Perjantaina palasin takaisin Salon mökille oman Muru-koiran luokse. Hämmästyttävää, miten erilaisia koirat ja kissat ensi tuntumalta vaikuttavat. Koirat ovat tuttuja. Perheessämme on 14-vuotiaan espanjanvesikoiran Chloen ja 5-vuotiaan kääpiösnautserin Murun lisäksi ennen Chloe-koiraa ollut myös Osku=niminen walesinspringerspanieli. 

Kissat ovat minulle vieraampia. Uusi, mutta mieluisa tuttavuus :)

Vähitellen Lala kotiutuu ja rentoutuu, kuten Pablo-veljensäkin.

Ukin kesäkamut

Esikoisen esikoispoika ja Opiskelijatytön koiravanhus

Suomi-matkailua

Tiedätkö kuka olet

”Jos perhosen toukka yrittää … löytää sen kuka se on, ei siitä tule koskaan perhosta.”

Futuristi ja tietokirjailija Perttu Pölösen pohdiskelua YlePuheella tänään toimittaja Susani Mahaduran ohjelmasarjassa Mielen jäljillä - identiteettiä etsimässä. Tykästyin ajatukseen, myös sen epämääräisyyteen.

Ohjelmassa Pölönen kertoi lukeneensa ko ajatuksen jostain kirjasta. Netistä selvitin, että kyseessä taitaa olla A.H.Almaasin pohdintaa. Hidasta elämää -sivustolta löysin nimittäin Aaro Löfin suomentaman lyhyen katkelman Almaasin kirjasta Diamond Heart, Book One: Elements of the Real in Man, 1987 (täällä), jossa käytiin samanlaista pohdintaa toukasta ja perhosesta. Vähän tuo tieto vesitti ihastumistani toukka-ajatukseen, sillä Almaas - oikealta nimeltään A.Hameed Ali (s. 1944) - taitaa olla joku newage-tyyppi. Ja niitä vierastan. 

Mutta aikuisten lasteni sanoin - taidan olla ikääntynyt hippi :)

Puisto parhaimmillaan

Laskevan auringon vino valo siivilöityy ihanasti ympäröivien lehtipuiden lehvistöjen läpi. Erilaiset ja monenväriset kukat hehkuvat parhaimmillaan. Ihanat valkoiset puupenkit täyttyvät ilta toisensa jälkeen lähitalojen asukkaista ja ohilulkijoista - puistoihmisiä joka lähtöön :)

Pisteenä iin päälle puiston kulmassa oleva vanha lippakioski on tänä kesänä avattu: ravintola Kuurnan Yakitori-niminen terassikioski tarjoilee japanilaista grilliruokaa. Odotan innolla, koska pääsen testaamaan.

Kaunis pieni, hyvin hoidettu ja geometrisen säännöllinen Eiranpuisto on lempipuistojani Helsingissä - aiemminkin postattu (täällä). Ja nyt puistosta saa vielä (herkku?) ruokaa ja juomaa…