Pinkki pyhäkkö

Merimaskusta palatessa pysähdyin Halikon kirkolla. Luulin selviäväni jalkavaivaisena, mutta liikkuminen otti edelleen koville ja kostautui illalla. Jalkaa särki ja yö oli kivun takia levoton. Eli toistaiseksi liikkumisyritykset tulee pääosin unohtaa…

Linkkasin autolta auki olevaan, mutta tyhjään kirkkoon. Olin juuri ehtinyt kirkon keskikäytävälle, kun salissa alkoi soida kaunis pianomusiikki. Samalla hetkellä kun ajattelin, että onpa mukavaa kun satunnaisia kävijöitä ilahdutetaan nauhoitetulla musiikilla, äkkäsin kirkossa nuoren naisen, joka soitti alttarin nurkassa olevaa pianoa.

Istuin tyhjän kirkon puupenkille, nostin kipeän jalan suoraksi viereeni ja rauhoituin nauttimaan tutuista kesäisistä kansanlauluista. Ylellisessä yksinäisyydessä ja rentouttavassa rauhassa :) Ihastelin - ja ihmettelin - kirkon heleän vaaleanpunaiseksi maalattuja seiniä ja kevyesti holvattua, valkoista lautakattoa. Hämmästelin kirkkosalin seiniin maalattuja luonnollisen kokoisia, kattoon ulottuvia pylväitä.

Kirkon koruttoman yksinkertainen ja vaaleanpunainen sisäosa oli jännittävä ja yllättävä vastakohta mahtipontisen ja maskuliinisen harmaakivikirkon ulkokuorelle. Tykkään yllätyksistä, ja tykkäsin myös kirkon ”eriparisesta” sisustuksesta. 

Korkealla mäellä seisova Halikon kirkko on rakennettu 1400-luvulla. Pari sataa vuotta sitten 1800-luvun alussa lähellä olevan kahden suurtilan - Joensuun ja Wiurulan kartanon - omistajat, aatelisveljekset Gustaf Mauritz Armfelt ja August Filip Armfelt rahoittivat yhdessä kirkon laajentamisen alkuperäisestä pitkäkirkosta nykyiseksi ristikirkoksi. Samalla sisäkaton keskiaikaiset kiviholvit purettiin ja korvattiin puisilla tynnyriholveilla. 

Suomalaistuneen italialaisarkkitehdin Carlo Bassin suunnitelmien mukaisesti kirkon sisäseiniin maalattiin doorilaispylväitä, jotka kuitenkin seurakunnan toivomuksesta peitettiin 20 vuoden kuluttua. Nykyään kirkossa näkyvät samaiset pylväät paljastettiin uudelleen vuoden 1959 remontin yhteydessä. Sisäseinien kiehtova vaaleanpunainen väri sen sijaan on peräisin vasta 1990-luvulta. 

Armfeltin veljesten toteuttaman suurremontin yhteydessä Halikon kirkkoon rakennettiin myös suvun oma hautakappeli, jonka alla olevaan hautakammioon on haudattu mm. veljeksistä vanhempi eli Joensuun kartanon isäntä kreivi Gustaf Mauritz sekä veljesten isä Magnus Wilhelm Armfelt (1725-95). Viimeiset Armfeltit pääsivät hautakammion lepoon 1940-luvulla, mutta sen jälkeen mahtisuvun jäseniä on haudattu muiden vainajien tavoin hautausmaalle, joskin omalle erilliselle alueelleen kellotapulin juurelle. Sata vuotta sitten 1920-luvulla Armfeltit sisustivat kirkkoon vielä erityisen museohuoneen, jossa säilytetään arvokkaita ja hienoja kirkkotekstiilejä.

Kahden kilometrin pituinen vanha koivukuja johtaa Joensuun eli Åminnen kartanolta Halikon kirkolle. Armfeltin suvun omistuksessa Joensuun kartano oli vuoteen 1925 asti. Nykyään sen omistaa Björn Wahlroosin poika Thomas Wahlroos, joka tosin asuu ulkomailla.

Luin hautakappelista, kirkkotekstiileistä ja koivukujasta vasta kotona netistä, joten nämä jäivät minulta näkemättä. Eli myös tämä kirkko odottaa uusintakäyntiä, kuten moni muukin aiemmin tutustumani kirkko - vaihtelevista syistä :)

Kiertelin hetken myös kirkon ympärille rakentuneella hautausmaalla, jonka korkeimmalla kohdalla kohoaa 1700-luvulla rakennettu kellotapuli. Tutustuessani kirkkomäkeen tapulin puiset ikkunat aukenivat ja kirkon kellot alkoivat soida alkavien hautajaisten merkiksi. Jännä ja jotenkin ”pyhä” kokemus.

Vaikuttava kirkko ja kiehtova historia. Ja kaksi yllättävää musiikkikokemusta yhdellä reissulla :)