Sokeritehtaan tontti

1960-luvulla Stadionin tornin vieressä näkyivät Töölön sokeritehtaan isot rakennukset.

Ismo Höltön valokuvanäyttelyssä Hakasalmen huvilassa (täällä) oli valokuva Töölönlahdelta, jossa näkyi nykyisen Oopperatalon paikalla vielä 1960-luvulla ollut Töölön sokeritehdas savupiippuineen. Piipun korkeudesta saa käsityksen, kun vertaa sitä vieressä juuri ja juuri erottuvaan valkoiseen Stadionin torniin. 

Kuvasta ja sokeritehtaasta tuli mieleeni 98-vuotiaana kuollut Äitimuorin äiti eli Alma-mummi. Alma-mummi (täällä) oli oopperan ystävä ja Aleksanterin teatterin vakiokävijä. Suomen itsenäistyttyä Suomalainen ooppera (nyk. Kansallisooppera) alkoi 1919 toimia ”väliaikaisesti” entisessä keisari Aleksanteri II:n mukaan nimetyssä, venäläisessä teatteritalossa Bulevardilla. Uuden ja oopperalle sopivamman rakennuksen odotettiin jo silloin valmistuvan ”lähiaikoina”. 

Lopulta ”väliaikainen” ja ”lähiaikoina” venyivät yli 70 vuoteen. Uutta oopperataloa alettiin monen mutkan jälkeen rakentaa vasta 1986 ja lopulta se valmistui 1993 ns. sokeritehtaan tontille Töölönlahden rannalle. Paikalla toimi vuosina 1822-1965 Töölön sokeritehdas lukuisine sivurakennuksineen. Tehdasrakennukset purettiin 1965, minkä jälkeen alueen tulevaisuudesta käytiin kiivasta keskustelua. Lopulta paikalle rakennettavalle oopperatalolle löytyi riittävästi poliittista kannatusta ja rahoitusta.

Keskustelua sokeritehtaan tontista ja oopperan kohtalosta Alma-mummi seurasi tarkasti kuolemaansa 1989 asti. Hän ehti nähdä talon rakentamisen alkuvuodet, mutta ei rakennuksen valmistumista 1993. 

Kun Äitimuori kyyditsi autollaan Alma-mummia, joka uteliaana ihmisenä rakasti autossa istumista, piti aina poiketa sokeritehtaan tontin kautta katsastamassa tontin ja rakennuksen vaiheita. Näin sokeritehtaan tontti tuli meille lapsenlapsillekin tutuksi, vaikka emme itse sokeritehtaasta mitään tienneetkään eikä ooppera silloin kiinnostanut tippaakaan :)

2020-luvulla Stadionin tornin vieressä häämöttää Oopparatalo.

60-lukua Hesassa

Torstaina alkuiltapäivästä Hakasalmen huvilassa Töölössä oli tarpeeksi väljää, jotta rohkenin käydä katsomassa Ismo Höltön Kohtaamisia 1960-luvun Helsingissä -nimisen valokuvanäyttelyn. Ensi yrittämällä viime viikonloppuna museon edessä oli pitkä jono enkä koronan takia tohtinut jäädä ruuhkaan jonottamaan (täällä). 

Suurin osa näyttelyn valokuvista on otettu vuosina 1966-68 Ismo Höltön ollessa alle 30-vuotias. Noina vuosina minä olin 13-15 -vuotias Kulosaaren yhteiskoulun 3.-5. -luokkalainen teinityttö. Yli 40 luokkatoveristani ystäviäni olivat mm. Saila, Tuula, Anneli ja Leea sekä paraskaverini Sirpa, joka asui koko keskikoulun naapuritalossa Kulosaaren puistotiellä.

Olin kiltti ja arka perhetyttö. Tupakkaa kokeilin ensi kertaa 5. luokan lopussa Annelin kanssa hautausmaalle johtavalla pikkutiellä, mutta halpaa hedelmäviiniä maistelin vasta lukiossa. Poikia pelkäsin, eikä poikakaverista ollut puhettakaan koko kouluaikana. 

Olin ahkera ja tunnollinen keskitason oppilas. En erityisen hyvä enkä erityisen innostunut missään kouluaineessa - keskiverto kaikessa. Pelkäsin ja lähes inhosin toistuvia laulukokeita ja yleisurheilua, joissa kummassakin koin joutuvani armottoman mittauksen kohteeksi - enkä pärjännyt kummassakaan. Jännitin aina myös äidinkielen ainekirjoituskokeita: Mistä otsikosta kirjoitan? Miten keksin riittävän pitkän ja Timoselle kelpaavan jutun? Nykyään tykkään sekä laulaa, urheilla että kirjoittaa. Ja nautin - osaan tai en :):)

Tämä mm. palautui mieleeni, kun kiersin Hakasalmen puuhuvilan kahdessa kerroksessa, jossa oli esillä noin 150 mustavalkoista, 50 vuotta vanhaa valokuvaa. Eri-ikäisiä helsinkiläisiä työssä ja vapaa-ajalla - ulkona kaduilla, toreilla ja puistoissa seisomassa, istuskelemassa, keskustelemassa, kävelemässä, odottamassa, syömässä, nauramassa, leikkimässä, tanssimassa, tupakoimassa, halaamassa, suutelemassa...

Nostalgista ja muistoja herättävää - samalla niin tuttua ja niin vierasta... Tykkäsin :)

Tätä ei enää näe: nuori nainen suruharso kasvoillaan Ateneumin edessä ulkokahvilassa.

Tuttu tönö

Meilahden rannassa Sibeliuspuiston kyljessä ja Soutustadionin vieressä on toiminut vuosia erikoinen ja  positiivisesti omalaatuinen kahvila Regatta. Siellä on tullut vierailtua kerran jos toisenkin (täällä ja täällä). Ja aina olen viihtynyt - niin omien lasten, lastenlasten kuin ystävien kanssa.

Pikkuruinen rakennus on alkujaan rakennettu 1887 läheisen Pauligin huvilan verkkovajaksi, ja on nykyään Museoviraston suojeluksessa. Ympäri vuoden auki olevassa kahvilassa on valtava ”ulkoterassi” aivan meren rannalla ja lähes jatkuvasti palava nuotio makkaran paistoa varten.

Viime viikonlopun kaupunkikävelyllä (täällä) jätin Regatan kuitenkin suosiolla väliin. Pitkä jono ja väenpaljous ei korona-aikana houkutellut...

Samalla rannalla toinen Tönö :):) Kesärantahan se siellä pilkistää...

SyysMuru

Herkkupalan odotusta...

Syksy ja Sibelius

Viikonloppu kului kävellessä - kiva. Peruskävelyiden (Kaivarin rantaa) lisäksi tuli kierreltyä sekä Töölönlahdella (täällä) ja että Sibeliuspuiston ympäristössä. 

Sunnuntaina suunnittelin käveleväni Punavuoresta Helsingin rantoja pitkin Seurasaaren sillalle ja takaisin, mutta kiemurreltuani Hietaniemen hautausmaan ja uimarannan kautta sekä Merimelojien majan ohi reidet alkoivat jumittaa jo Sibeliuspuiston kohdalla. Jatkoin vielä hetken pääministerin virka-asunnon editse Humallahden näköalakalliolle, jossa käännyin suosiolla ympäri. Onneksi kuuntelin kroppaani, sillä takaisin kotiin oli myös matkaa :) Lopulta kävelyretkelle tuli pituutta 8-9 kilometriä. 

Retken parasta antia oli syksyinen kaupunkiluonto - leutoa, sateetonta ja värikästä. Ja komeinta oli Sibelius-monumentti paraatipaikalla Sibeliuspuistossa. Valtava, 10,5 metriä pitkä ja 8,5 metriä korkea pillistö, joka on koottu yli 600 ontosta, eri pituisesta teräsputkesta. Ympäröivää luontoa heijastava ja siitä voimaa ja väriä saava taideteos: Vanhoja, syksyn värjäämiä vaahteroita, joiden lehdet tuuli herkästi herättää, ja kauniisti polveilevia kallioita, jotka kutsuvat aikuistakin kiipeilemään ja aistimaan monumenttia lähempää. 

Kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922-2003) suunnittelema säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865-1957) teräksinen muistomonumentti herätti jo ennen paljastamistaan 1967 valtavan kohun. Muistomerkin tekeminen kesti neljä vuotta, jonka ajan Hiltusen apuna oli nuori hitsaaja Emil Kukkonen. Moni odotti ja toivoi rakastettua kansallissäveltäjää esittävää patsasta eikä Hiltusen luomaa abstraktia ”peltihäkkyrää”. Puhuttiin Sibeliuksen häpäisystä ja kansallisesta skandaalista. Myös nainen kuvanveistäjänä herätti epäluuloja. Jopa Eila Hiltusen kutsu paljastustilaisuuteen oli osoitettu hänen puolisonsa nimellä eli rouva Otso Pietiselle. 

Valtaisan kohun ja ristiriitaisen vastanoton seurauksena Hiltunen suostui lisäämään taideteoksen viereen teräksisen kohokuvan Sibeliuksen kasvoista. Kun joitakin vuosia sitten kävin Sibelius-monumentilla Pikkupoikien kanssa, heitä kasvoreliefi tuntui hämmentävän enemmän kuin itse monumentti (täällä).

Palkitseva sunnuntaikävely - sekä keho että mieli oli tyytyväinen. Ja reidetkin palautuivat yön aikana :):)

Liivi lämmittää

Kalastajan vaimo -blogissa oli tänä syksynä yksinkertaisen ja lyhyen villaliivin ohje. Helppo ja nopeatekoinen malli, joten päätin kokeilla. Sopii niin ohuen pitkän mekon päälle kuin lämmikkeeksi tanssitreeneihin :)

Liivi valmistui nopeasti neljästä kerästä sinapinkeltaista Sandnes Garnin KOS-lankaa (62% babyalpakka, 9% villa, 29% nylon) paksuilla pyöröpuikoilla (nro 5 ja 8). Tarkempi ohje yllä mainitussa blogissa (täällä). Huomioi, että blogin kirjoittaja korjasi neuleohjettaan seuraavassa postauksessa: Alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan alareunan joustinneuleen jälkeen kaventamaan koko kerroksen pituudella •1s oikein ja 2 silmukkaa oikein yhteen•. Korjauksessa neuvotaan kaventamaan reilummin eli koko kerros neulotaan •2 s oikein yhteen•. 

Korjauspostauksen ilmestyessä olin liivin kanssa jo loppusuoralla enkä enää purkanut, joten liivistäni tuli tavallista leveämpi. Se ei hirveästi haittaa - kiva se on näinkin: lyhyt ja leveä :):)

Ostin jo langat uuteen liiviin, josta tulee erivärinen ja ensimmäistä kapeampi. Vaihdan samalla paksummat pyörrepuikot kahdeksasta seiskaan. Ja lisään myös Kalastajan vaimon blogikuvissa näkyvän kivan yksityiskohdan, jota ei ohjeessa kuitenkaan mainita: Resorin jälkeen etu-ja takakappaleiden alku- ja loppupäähän neulotaan vielä jonkun matkaa 1o,1n -resorineuletta (ks. alkuperäisen ohjeen valokuvat).

Onneksi pimeneviä koronapäiviä riittää...

Ruuhkaa ja ruskaa

Ajattelin tänään käydä Hakasalmen huvilassa viikko sitten avatussa Ismo Höltön valokuvanäyttelyssä. Vaan jäipä vain ajatukseksi, sillä huvilaa lähestyessä näin jo kaukaa pitkän jonon. En heti uskonut, että nuo ihmiset todella jonottivat valokuvia katsomaan, mutta totta se oli. Sama juttu oli vastapäätä, Mannerheimintien toisella puolella olevassa Kansallismuseossa - ainakin 30 ihmisen jono kiemurteli rakennuksen seinustaa pitkin.

Jätin näyttelyn suosiolla odottamaan arkipäivää. Josko joku arkiaamu olisi vähemmän ruuhkaa? Tai voipa olla, että koronan takia jää valokuvat 1960-luvun kohtaamisista kokonaan näkemättä. Harmi, mutta elän vielä toivossa...

Valokuvanäyttelyn sijaan päätin kiertää viereisen Töölönlahden ja ihailla yllättävän upeaksi kehkeytynyttä pääkaupungin ruskaa. Kävelyreitilläkin oli ruuhkaa - mutta ei sentään jonoja :):) Lokakuun alkupäivinä valittelin mökillä ollutta rumaa ruskeankeltaista ruskaa (täällä), mutta Töölössä oli kaunista: mm. valtavasti upeita kirkkaankeltaisia koivuja ja paljon eri punaisen sävyissä hehkuvia pensaita. Tosin monissa puissa oli vielä pelkkiä vihreitä lehtiä, jotka eivät olleet ruskaa nähneetkään - tyylikkäitä nekin.

Kaunista oli, niin kaunista. Uskon, että luonnon värit vetivät vertoja Höltön mustavalkoisille valokuville - ehkä...

Aamunrepäisy 20

Repäisy kasvatuspsykologian professori Niina Junttilan haastattelusta Trendissä (2/20).

On taito osata jakaa ja iloita yhdessä myös onnistumista - puolin ja toisin. 

Eikä Eino Leinon runon (Laulu onnesta, 1900) sanoin ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.”

Sataa sataa ropisee

Linnoittaudun kaksioon ja seuraan ikkunasta sadepisaroiden hyppimistä takapihan vesilätäköissä. Ihastelen tyyntä ja sumuista ilmaa ja tasaisen harmaata taivasta. Teen pari liian lyhyttä ja tosi nopeaa Murun pissatuslenkkiä viereisen urheilukentän ympäri - sadetakki ja pipo tiukasti päällä.

Kudon paksusta alpakkalangasta sinapinkeltaista lyhyttä pujoliiviä. Luen ihanaa Olive Kitteridgeä. Katson Ruudusta Australian Masterchiefin vanhaa kuutoskautta tietäen, että 12. kaudella uudelleen kilpailevat ystävykset Emelia ja Laura tulevat 6. kaudella toiseksi ja kolmanneksi :):) Herkuttelen kylmällä kahvilla, S-marketissa paistetulla suklaacookiella ja jäädytetyllä jugurtilla. 

Ja istun Muru sylissä sohvan nurkassa - varpaitakin palelee, pilipili, pom-pom-pom...

Kaunein kranssi

Punavuoren kaksion ovea koristaa nyt lähes kahdeksan vuotta sitten joulukuussa 2012 Ornamon joulumyyjäisistä ostamani yksinkertainen kranssi. Tähän asti se on roikkunut alkuun Itä-Helsingin entisen kotimme ikkunassa (täällä) ja myöhemmin kodin ulko-ovessa.

Kyseessä on iso (halk n 40 cm), ohuesta metallilangasta taivuteltu kranssi, johon on sinne tänne piilotettu pieni lasihelmiä. Taidokasta ja tyylikästä käsityötä, joskaan myyjää tai tekijää en enää muista. Luonnossa kauniimpi kuin valokuvassa, sillä valo heijastuu kivasti lukuisista pikkuhelmistä.

Kranssi viestittää joulun lähestymisestä, vaikka minulla se koristaa ulko-ovea vuoden ympäri. Jouluna siihen lisätään jotain punasta, pääsiäisenä jotain keltaista ja kevään kynnyksellä jotain vihreää :):)

Ensiräntä

Syksy on ollut upea. Paljon aurinkoa ja poikkeuksellista lämpöä. Paljon ulkoilua, koronasta huolimatta - tai juuri sen takia.

Tänään kävelin koirien kanssa mökillä. Lähtiessä aurinko paistoi, vaikka metsän takana näkyi uhkaavia pilviä. Lenkin puolessa välissä aurinko oli kadonnut ja ilma harmaantunut. Eikä mennyt kuin hetki kun kävelimme - koirat ja minä - tiukan räntäsateen keskellä. Ei vettä eikä rakeita, vaan selvää suomalaista räntää.

Onneksi räntäsade jatkui vain kymmenen minuuttia. Ja loppumatkan aurinko pilkotti uudelleen tummien pilvien takaan. Takki kesti räntäsateen eivätkä koiratkaan olleet moksiskaan :):) Syksy tulee märemmäksi ja synkemmäksi...

Ps. Seuraavana aamuna kävin pimeässä pissattamassa Murun pihalla. Ihmettelin kun kengän alla ikäänkuin narskui. Pihavalon kohdalla vasta näin, että nurmikkoa peitti ohut, valkoinen räntälumi. 

Eiran ruskaa

Kävelyreitilläni Etelä-Helsingissä puistoissa ja vanhojen talojen pihoilla kasvaa paljon villiviinejä, vaahteroita ja erilaisia koristepuita, jotka syksy värjää yleensä kauniisti. Yllättäen tänä vuonna kaupungissa näkyy enemmän kaunista ruskaa kuin viikonlopulla Salon mökillä (täällä).

Olen onnekas, kun saan nauttia sekä pitkistä rauhallisista kävelyistä Salon seudun hiljaisilla metsäteillä että pääkaupungin tapahtumarikkailla ja vilkkailla keskustakaduilla ja korttelikujilla. Murun pinkoessa puiden välissä tai kipittäessä kuuliaisena vieressä.

Kaipaan reissuun

Kaipaan reissuun. En kaukomaille, vaikka olisihan kiva lähivuosina toteuttaa pitkään unelmissa elänyt kuukauden Japanin matka, johon parin suurkaupungin lisäksi kuuluisi patikointia/retkeilyä maaseudulla yöpyen perinteisissä japanilaisissa majataloissa. Ja tutussa Thaimaassakin voisin vielä joskus käydä.

Mutta pääosin kaipaan ”vain” helppoa lähimatkailua kotimaassa: lyhyitä kaupunkilomia lähelle ja pitkälle, päämäärätöntä autoilua pysähtyen yöpymään ja ruokailemaan siellä sun täällä. Ehkä reissua Lappiin. Rauhallista junalla köröttelyä ja laivamatkoja Viroon tai Ruotsiin sekä keväällä suunnitelmissa ollutta Pietarin matkaa. Kaipaan jopa rentoja ratikka-ajeluja Helsingin keskustassa, kun ikkunapaikalta saa seurata kotikaupungin vilskettä. 

Ilman, että tarvitsisi joka käänteessä puntaroida tautiriskiä, koronaetäisyyksiä ja maskin käyttöä. Paljon toivottu, mutta kaipaan koronatonta kulkemista. 

Onneksi on kävely. Ja keskustan kadut ja puistot. Meren rannat ja lähiseudun ulkoilualueet.

Onnistunut katto

Ukin rantasaunan katto Salon mökillä onnistui yli odotusten - valmista maksaruohomattoa :)

MökkiMurut

Hiljaista on...

Olen mökillä pikavisiitillä. Liekö viime viikon kovat tuulet varistaneet lehdet, mutta mökillä on tosi vähän ja tylsän väristä ruskaa. Pääosin rumaa ruskean keltaista, joskin puissa on vielä paljon vihreitä lehtiä. Myös maassa on lähinnä ruskeaa ja vihreää. Ehkä paras ruska-aika on vielä edessä?

Kävin koirien kanssa lyhyellä kävelyllä tutuilla metsäteillä. Osan matkaa tien toisen puolen täytti hyväkuntoiset vihreälehtiset saniaiset ja toisen puolen syksyn kuihduttamat ruskeat saniaiset. Ympäristön, perimän vai sattuman aiheuttamaa? Yllätti miten hiljaista luonnossa oli. Kukaan eikä mikään äännellyt eikä liikkunut - ei lintuja eikä muitakaan eläimiä, ei tuulen puuskia eikä purjehtivia pilvenhattaroita. 

Hiljaista on, hiljaista on, hiljaista on... kuin huopatossutehtaassa - Martti Huuhaa Innasen laulamana ja Saukin eli Sauvo Puhtilan sanoin.

Kukkia kaksiossa

Tykkään kukista. Entisessä Itä-Helsingin kodissamme oli iso parveke, joka oli täynnä kukkia varhaisesta keväästä (täällä, täällä) myöhäiseen syksyyn (täällä, täällä) Ja puutarhassa ja etupihalla oli pensaita, köynnöksiä ja maanpeittokasveja sekä joitakin perennoja ja sipulikukkia (täällä, täällä). Sisällä leikkokukkien - aina :) lisäksi mm. useampi kiipeilevä kultaköynnös ja yksi valtava parikymmentä vuotta vanha posliinikukka. 

Nyt asun keskustan kaksiossa, jossa on eteläparveke. Toistaiseksi parveke on ollut aika kukaton - puutarhakaipuuta hoidan lähinnä Salon mökillä. Molempina kesinä olen tosin hankkinut partsille pari näyttävää pelarkuuta, jotka lannoituksen voimalla ovat onneksi kukkineet tosi innokkaasti. Sisällä on pari isoa jucca-palmua ja erikokoisia, vanhanaikaisia syys/joulukaktuksia. Ja aina :) kimppu tai pari leikkokukkia, mutta ei yhtään köynnöskasvia :)

Kaktuksen kukkimista odotellessa...

Muorille maistuu :)

Jugend Helsingissä

Aurinkoisina syyspäivinä Etelä-Helsingissä - mm. Punavuoressa, Eirassa ja Ullanlinnassa - erottuvat lukuisat moniväriset ja koristeelliset kivitalot vaihtelevan muotoisine oviaukkoineen, torneineen ja erkkereineen. ”Tyypillisiä jugendrakennuksia”, kuulen ja luen jatkuvasti. Ja itse toistan samaa, vaikka oikeasti en edes tiedä mitä jugend tarkkaan tarkoittaa.

Kaivan esille keväällä arkkitehtuurimuseosta ostamaani Helsingin jugend -nimisen kirjan (2019), josta sain vihjeen Mummo matkalla -blogin postauksesta (täällä). Mukavalukuisen oppaan ovat kirjoittaneet Johanna Björkman, Petteri Kummala, Mikko Lindqvist, Anne Salminen ja Sari Saresto Helsingin kaupunginmuseosta.

Kirjan mukaan jugend-tyyli vaikutti eurooppalaisessa arkkitehtuurissa ja taideteollisuudessa 1895-1915. Jugend syntyi rikkomaan vanhoja, kaavamaisia tyylisuuntia, ja tyypillistä sille oli kokeilunhalu, joka mullisti mm. rakennusten muotokielen ja koristelun. Aikakauden arkkitehdeillä ja suunnittelijoilla oli myös idealistisia tavoitteita ”paremman yhteiskunnan ja arjen luominen taiteen ja arkkitehtuurin keinoin”. Myöhemmin 1910-luvulla koristeellinen jugend-tyyli pelkistyi ja maltistui muuttuen vähitellen 1920-30-lukujen funktionalismiksi eli funkkikseksi. 

Viime vuosisadan alussa Helsinki kasvoi vauhdilla ja muuttui puukaupungista kivitalokortteleiksi. Kiivas rakentaminen osui jugendin kukoistusvuosiin, minkä johdosta Helsingistä löytyy edelleen noin 600 yli sata vuotta sitten rakennettua jugendrakennusta.

Eri maissa tyylisuunta sai kansallisia korostuksia ja eri nimiä. Suomeen ja Ruotsiin omaksuttiin saksankielisten alueiden nimitys Jugend (nuoruus), Ranskassa puhuttiin Art nouveau (uusi taide) ja Englannissa Modern style (nykyaikainen tyyli). Venäjän vallan alla eläneessä Suomessa jugendiin sekoittui vahvasti suomalaisuutta korostavia piirteitä - puhuttaan kansallisromanttisesta tyylistä.

Nyt tiedän enemmän jugendarkkitehtuurista :):) Tämän jälkeen katson Helsingin keskustan rakennuksia jugend-silmälasien läpi ja osaan paremmin havaita lukuisia mielenkiintoisia jugend-yksityiskohtia.

Huvilakatu 24

Pietarinkatu 7

Pimeää kohti

Syksyn edetessä ja iltojen pimetessä kaupunkiympäristö muuttuu - ei huonommaksi, ainoastaan erilaiseksi. Luonnon valo vähenee ja keinovalo lisääntyy.

Rakastan kevään ja kesän kirkkaita ja valoisia iltoja ja öitä, mutta huomaan innostuvani myös näistä lokakuun pimenevistä illoista. Ainakin näin alkuun hämäränhyssy on ihanaa ja mukavaa vaihtelua. Toki tiedän, että jatkuessaan viikosta toiseen lisääntyvä pimeys alkaa tympiä ja ahdistaa, ja joulukuussa se jo koettelee täysillä. Mutta onneksi ahdistus ja pikkuhiljaa myös kaamos alkaa aina tammikuussa helpottaa.

Pimeitä katuja kävellessä lähiympäristön tutut talot ja puistot näyttäytyvät uusina. Ikkunat ja puut valaistuna ja kodit ulkopuolisille ”avoinna”.

Hienoa Hietsua

Aurinko porotti ja ilma oli lähes kesäisen lämmin. Oli pakko saada itsensä ulos ja liikkeelle, vaikka pieni alakulo painoi lihaksia. 

Onneksi lähdin. Upea alkava ruska hiveli silmiä ja helli mieltä, ja alakuloni alkoi pian hellittää. Punavuoresta suuntasin Kampin läpi Hietaniemen hautausmaalle kiertäen takaisin kotiin Hietaniemen ja Lapinlahden kauniita rantoja pitkin. Mukava ja rauhallinen kaupunkireitti. 

Hautausmaalla kiersin ensin ns. taiteilijakukkulalla, jossa jokainen hautakivi on taideteos. Tykkään kivestä tehdyistä, ”makuullaan olevista” matalista muistomerkeistä, jotka ovat olevinaan luonnon kiviä vaikka ovatkin tarkkaan suunniteltuja ja ajatuksella tehtyjä taidonnäytteitä. Minua miellytti mm. rumpali Edward Vesalan ja näyttelijä, ohjaaja Åke Lindmanin yksinkertaiset hautakivet. Jälkimmäisessä oli jopa sopiva painanne, jonka näen täyttyvän sadevedestä pikkulintujen iloksi :)

Taiteilijahaudoilta jatkoin hautausmaan toiseen päähän Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston muistomerkeille, jotka näin ensi kertaa. Tarja Halosta edeltävät elämäni presidentit - ensin Kekkonen 1956-82 ja perään Koivisto 1982-94.

Viehätyin etenkin mustasta diabaasi-kivestä tehdystä Koiviston hautamuistomerkistä, joka valmistuessaan oli valokuvaaja, kuvataiteilija Perttu Saksan (s.1977) ensimmäinen veistos. Yksinkertaisen Kartta-nimisen muistomerkin horisontaalista pintaa koristivat lehtikullatut purot - ja syksyn keltaamat männyn neulaset. Vieressä oli mustasta kiiltävästä graniitista tehty Kekkosen hautapaasi - kuvanveistäjä Harry Kivijärven (1931-2010) taidonnäyte. Mahtipontinen ja itsetietoinen kuten esikuvansakin.

Liikuntaa ja historiaa - kumpaakin juuri sopivasti, ei liikaa :) Ja sopivasti aurinkoa.

Edward Vesala 1945-99

Mauno Koivisto 1923-2017

Iltajädet

Kapteeninkadulla on viihtyisä, hyvänpalvelun jäätelöbaari Bus Gelato, johon tutustuin ensi kertaa heti muutettuani pari vuotta sitten Punavuoreen (täällä). Tämän jälkeen pikkubaarissa on tullut vierailtua aina kun jätskihimo yllättää.

Pimenevänä ja lämpimänä lokakuun ensimmäisenä perjantai-iltana - eli eilen :) jätskihimoni yltyi voittamattomaksi, joten suuntasin Murun kanssa lähikadun tuttuun baariin. Ovella meidät toivotti tervetulleeksi kauniisti valaiseva sähkölyhty ja parille ulkotuolille kutsuvasti levitetyt peitot. Sisällä ystävällinen vastaanotto jatkui leveällä hymyllä ja iloisella Heillä.

Isissa lasivitriinissä oli toinen toistaan herkumman näköisiä jäätelöitä, joita halutessaan olisi saanut maistaa vaikka joka ikistä :):) Baariin kävellessäni olin päättänyt valita peruskomboni eli suklaata ja kookosta, mutta maistelun jälkeen mieli vaihtui ja päädyin suolapähkinään ja lakritsiin. Sattumalta molemmat maut ovat sokerittomia, stevialla makeutettuja vegaanisia ”jäätelöitä”, joiden valmistamiseen maitotuotteiden sijaan käytetään riisiä, kookosta, soijaa ja/tai kasviskuituja. Suurin osa Bus Gelaton yli 50 ”jäätelöstä” on vegaani”jäätelöitä” tai sorbetteja, mutta joukosta löytyy myös tavanomaisia maito- tai kermajäätelöitä, kuten mm. maut pähkinäsuklaa ja rommirusina. Jätskin lisäksi tarjolla on aina täytettyjä sämpylöitä, kakkupaloja, suolaisia ja makeita piirakoita sekä kahvia, teetä ja alkoholijuomia. 

Taas sain herkutella täyteläisellä, pehmeällä ja herkullisella gelatolla BusGelaton kodikkaassa, kaksi pikkuhuonetta käsittävässä kuppilassa. Jätskin voimalla kohti koronasyksyä :):)

Aamunrepäisy 19

...keskeneräisyys tekee meistä ihmisiä...

Psykoterapeutti Päivi Föhr Kodin Kuvalehdessä 13/20.

Aamu-unilla