Väriä Dulwichissa

Sateisen lauantain jälkeen saimme kauniin, kuulaan ja aurinkoisen sunnuntain. Lontoossa(kin) oli hieno ruska, joten päätimme lähteä aamupäiväksi kävelemään viereisen Dulwich Villagen omakotitaloalueelle. Vaurasta, siistiä ja kaunista - mutta etenkin teitä reunustavat vaahterat olivat upeaa katseltavaa hehkuessaan oranssin ja punaisen eri sävyissä.

Päämäärättömästi vaeltaessamme törmäsimme Dulwich Picture Galleryyn (täällä). ”Just täällä mun on pitänyt käydä jo monta kertaa!”, totesi kävelykaverina ollut tyttäreni, joten ei kun sisälle. Ja olipa kaunis ja rauhallinen museo. Seinissä pinkkiä ja lilaa, ja esillä vanhaa taidetta - mm. Rubensia ja Rembrandtia. Yllättävän kiinnostava myös tavallisesta mummista - ehdottomasti löytämisen arvoinen. The Telegraph -lehden mukaan ”one of Britain’s most beautiful galleries”.

Museon jälkeen jaksoimme taas kävellä ja pakahtua syksyisen luonnon kauneudesta.

Ruuhkasta rauhaan

Helene Schjerfbeckin näyttelyn (täällä) jälkeen poistuimme Royal Academyn rakennuksesta ruuhkaiselle Piccadillylle - sateiseen ja pimenevään Lontoon iltaan. Nähdessäni kadun toisella puolella ison, valaistun kirkon tartuin Lontoontyttöä kyynerpäästä ja vedin häntä määrätietoisesti kohti kirkkoa. Sisälle päästyämme ruuhka, sade ja pimeys vaihtuivat hetkessä rauhaan, tilaan ja valoon.

Olimme tulleet St Martin in the Fields -nimiseen tunnettuun kirkkoon Trafalgar-aukion laidalla. Kirkko on rakennettu 1700-luvulla paikalla olleen keskiaikaisen kirkon tilalle. Nimi juontaa tästä vanhasta kirkosta, joka aikoinaan rakennettiin keskelle peltoja silloisen keskustan ulkopuolelle.

Sisältä iso kirkko oli silmiinpistävän vaatimaton ja väritön. Huomioni kiinnittyi yksinkertaiseen, mutta tyylikkääseen ”alttaritauluun”, jona toimi alttarin takana oleva ikkuna ja siihen tehty lyijy(?)viivasto - tykkäsin tosi paljon.

Rauhoituimme hetken, minkä jälkeen jaksoimme aloittaa pitkälle toista tuntia kestävän bussimatkan Dulwichiin. Onneksi levähdimme, sillä bussi oli Lontoonkin mittapuulla tosi täynnä, ja seisoimme molemmat lähes koko matkan.

St. Martin in the Fields -kirkon ”alttaritaulu” 

Helenen selfiet

Omakuva 83-vuotiaana vuonna 1945

Lontoon Royal Academy of Arts -taidekoulun tiloissa oli Antony Gormleyn näyttelyn (täällä) lisäksi viimeisiä päiviä esillä toinen minut hurmannut näyttely: heinäkuussa avattu suomalaisen Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttely.

Kolme isoa huonetta vallannut näyttely koostui maalauksista, joista suurin osa oli lainassa Suomesta - pääosin Ateneumin ja Villa Gyllenbergin kokoelmista. Näiden lisäksi noin kolmasosa esillä olleista töistä oli suomalaisista tai ulkomaalaisista yksityiskokoelmista.

Näyttely oli hienosti kuratoitu - mukava järjestys ja riittävästi - sopivasti - tilaa. Lumoavin kolmesta näyttelyhuoneesta oli keskimmäinen, johon oli koottu aikajärjestykseen Schjerfbeckin kuuluisia omakuvia - selfietä :):) Ensimmäisenä oli herkkä hiilipiirros kouluikäisestä Helenestä ja viimeisenä myös hiilipiirros, parilla vedolla tehty ”kuolinnaamio” kuolemansairaasta 83-vuotiaasta vanhuksesta - tuttu työ Villa Gyllenbergin kokoelmista. Yksin viimeisinä elinvuosinaan Schjerfbeck maalasi nelisenkymmentä kuvaa itsestään.

Lontoon näyttelyyn oli saatu 17 Schjerfbeckin omakuvaa hänen pitkän elämänsä varrelta. Vangitseva selfiesarja, jota tutkimalla sai seurata, miten vuosikymmenien kuluessa taiteilijan tyyli muuttui ja millä tavoin taiteilija eri aikoina kuvasi itseään ja ihmisen vanhenemista.

Näyttelyn kiertämiseen sai mukaansa selkeän ja hyvin tehdyn englanninkielisen äänioppaan, jonka avulla pystyi rauhallisesti ja omaan tahtiinsa tutustumaan sekä taiteilijan elämään että esillä oleviin teoksiin.

Keskityin näyttelyyn niin intensiivisesti, että valokuvaaminen jäi kerrankin vähemmälle. Ja löytyväthän useimmat esillä olleista maalauksista jatkossa myös läheltä - suomalaisista museoista.

Royal Academy of Arts -taidekoulun englanninkielisillä nettisivuilla Helene Schjerfbeck esiteltiin Five things to know -otsikon alla seuraavasti:

• a childhood prodigy (ihmelapsi) who overgame family tragedy
• independent and a risktaker
• little known outside her home country
• travelled widely throughout Europe
• never afraid to take a long, hard look in the mirror

Gormley lumosi

Iron Baby (1999)

Isolla kivipihalla makaa betonista valettu, pikkuiruinen vauva jalat koukussa vatsan alla - alastomana ja yksin. Haluaisin mennä silittämään vauvaa, nostaa sen syliin, lämmittää ja tuudittaa. Mieli huutaa: ”Miksei kukaan ota pimeälle pihalle jätettyä vauvaa syliinsä, vaateta ja ruoki?”

Keittiön kokoisen, ikkunattoman huoneen keskellä seisoo hieman kumarainen, lyhyistä teräspalkeista tehty ihminen - ehkä mies. Huoneeseen tulee ovesta jonossa ihmisiä, joiden reaktioita teräsmieheen on jännä seurata. Osa tuijottaa miestä pitkään ja tiukasti, osa lähes välttää katsomista. Osa kiertää miehen kaukaa kävellen pitkin huoneen nurkkia, osa menee lähelle, koskettaisi miestä jos näyttelyn säännöt eivät kieltäisi. ”Mitä mies miettii? Kaipaako seuraa, onko mieluummin yksin?”

Olen Lontoontytön kanssa arvostetussa Royal Academy of Arts -nimisessä taidekoulussa, jonka tiloissa järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä. Betonivauva ja teräsmies ovat osa syyskuussa avattua englantilaisen Antony Gormleyn näyttelyä. Gormley (s.1950) on maailmankuulu kuvanveistäjä, joka tekee eri materiaaleista kiinnostavia tilateoksia ja mm. luonnollisen kokoisia ihmisfigureja. Hänen teoksiaan on ollut esillä ympäri maailmaa sekä taidenäyttelyissä että keskellä ihmisten arkielämää, esim. kaduilla, katoilla tai rannoilla.

Betonivauvan (Iron Baby) - jonka mallina on ollut taiteilijan viikon ikäinen tytär - ja teräsmiehen (Subject II) lisäksi Gormley-näyttelyn 13 huoneesta yksi on täytetty paksulla taipuisalla alumiiniputkella (8 km), mikä aikaansaa lumoavan hienon ja valtavan kiemuran (Clearing VII). Yhden huoneen lattialla on toista kymmentä teräskapulakasaa, jotka vasta ajan kanssa hahmottuvat eri asennoissa oleviksi ihmisfigureiksi (Slabworks). Kolmeentoista huoneeseen mahtuu myös paljon muuta, mutta ei liikaa.

En ole aiemmin kuullut Antony Gormleysta, mutta tykästyin hänen töihinsä ja tapaansa laittaa teokset myös näyttelyssä ihmisten sekaan ja ikäänkuin ihmisten tielle. Teosten lähellä ja vieressä oli yllättävän hyvä olla.

Onneksi äkkäsimme Lontoontytön kämppäkaverin neuvosta varata etukäteen liput tähän lontoolaisten suosimaan ja viikonloppuna loppuunmyytyyn näyttelyyn. Nautimme molemmat - sekä tytär että äiti.

Slabworks (2019)

Clearing VII (2019)

Subject II (2019)

Englantilaista asumista

Lontoontytön kotikatua East Dulwichissa.

Perjantaina lensin pitkäksi viikonlopuksi Lontooseen keskimmäisen tyttäreni vieraaksi. Lontoontytön peesissä tiedossa on tiukkaa kävelyä, mielenkiintoisia näyttelyitä ja hyviä pubeja tai ravintoloita. Katsotaan, mitä Mummi kahdessa päivässä jaksaa...

Lontooseen on vuosisatojen kuluessa syntynyt kymmeniä oman identiteetin omaavia keskuksia, joissa on kauppojen ja markkinapaikan lisäksi oma kirkko, koulu, sairaala, paloasema, kirjasto ja aikoinaan myös kylpylä. Dulwich Villagen ja East Dulwichin alueelle rakennettiin 1800-luvun lopussa satoja englantilaistyyppisiä rivitaloasuntoja ja omakotitaloja. Nykyään alue on keski-ikäisten ja keskiluokkaisten perheellisten lontoolaisten suosiossa. Viihtyisä, eläväinen, siisti ja rauhallinen asuinalue Kaakkois-Lontoossa.

Luonteis-Espanjassa ja Thaimaassa vietettyjen vuosien jälkeen Lontoontyttö palasi viime talvena opiskelukaupunkiinsa Lontooseen ja löysi East Dulwichista viihtyisän vuokrakolmion, jonka hän jakaa brittiläisen nuorenparin Lolan ja Alexin kanssa. Hyvin kunnostettu, tyylikäs, valoisa ja ei-vetoinen toisen kerroksen rivitaloasunto.

Ydinkeskustaan Dulwichista matkustaa junalla tai bussilla ja metrolla vähintään tunti ja vartti suuntaansa kävelyineen. Lontoon mittakaavassa ei kuulemma paljon...

Keittiön ikkunasta näkyy vasemmalla alakerran vanhanrouvan boheemipiha ja oikealla toisessa alakerran huoneistossa asuvan nuoren perheen isännän säntillisesti hoitama nurmikkopiha. 

Mökki Espoossa :):)

Äitimuorin Tapiolan kerrostalon pihalla on huomioitu myös lähiseudun linnut.

Sokerileipurin perunaleivos

Kun mieleni tekee kunnon ”oikeaa” perunaleivosta ja vanhanaikaista kahvilatunnelmaa, niin menen Sokerileipuri Aleniukselle Kaivopuiston rantaan. Kestän kahvilan pumpputermarikahvin, kun saan herkutella perunaleivoksella, joka on juuri sopivan kiinteä, sopivan kostea ja sopivan kokonen eli täydellinen minun perunaleivosmakuuni.

Tampereella tunnettu mestarileipuri Timo Alenius avasi leipomomyymälän Merikadulla vuonna 1984 ja tutustutti myös helsinkiläiset 1960-luvulla kehittämiinsä täytekakkuihin. Alenius jäi eläkkeelle vuonna 2000, mutta uusi omistaja tekee suuren osan leipomon täytekakuista edelleen Aleniuksen reseptien mukaan - tunnetuin on ehkä ihanan kostea banaanisuklaakakku. Omistajan vaihduttua leipomon kylkeen avattiin nykyinen viitisen pöytää käsittävä kahvila.

Minun ”oikeassa” perunaleivoksessani ei ole erillisiä kakkulevyjä, ainoastaan perunaleivosmössöä. Mutta olen hyväksynyt, että kakkulevyperunaleivoksillakin on ystävänsä :):)

Panimosuku Hietalahdessa

Sinebrychoffin museon kellarikerroksen tiilikaaria.

Köyhä talonpoika Peter Ivanovits Sinebrjukov (n.1750-1805) tuli Moskovan pohjoispuolelta 1700-luvun lopussa perheineen Kymenlaaksoon, jossa hän ansaitsi elantonsa kauppiaana ja oluenpanijana. Peter-isän kuoltua perheen vanhin poika, nuori Nikolai (1788-1848) jatkoi isän liiketoimia ja otti vastuun kahdeksasta pienestä sisaruksestaan.

Suomen sodan jälkeen 1809 Nikolai muutti kasarmin perässä Suomenlinnaan. Kymmenen vuotta myöhemmin, 30-vuotiaana hän voitti huutokaupassa yksinoikeuden oluen valmistukseen ja myyntiin Helsingissä ja perusti panimon Hietalahteen.

Kauppaneuvokseksi edennyt, oluella ja kaupalla vaurastunut Nikolai asui kuolemaansa asti Suomenlinnassa, mutta ehti rakennuttaa Bulevardille panimon viereen 26-huoneisen kivitalon. Nykyään Sinebrychoffin taidemuseona toimivassa rakennuksessa oli vuoteen 1921 asti panimon konttoritiloja ja mm. Nikolain veljenpojan Paulin ja tämän Fanny-vaimon koti.

Naimattoman Nikolain työtä jatkoi ensin hänen veljensä Paul vanhempi (1799-1883) ja myöhemmin tämän poika Paul nuorempi (1859-1917). Paul nuorempi ja hänen vaimonsa Fanny (1862-1921) - aikansa tunnettu näyttelijä - keräsivät merkittävän ja arvokkaan taidekokoelman, jonka lapseton pariskunta testamenttasi Suomen valtiolle. Sinebrychoffin taidemuseon perustamiseen johtanut lahjoitus on edelleen suurin Suomessa tehty taidelahjoitus. Osa Paulin ja Fannyn Bulevardin asunnosta toimii heidän toivomuksestaan kotimuseona ja on entisöity heidän 1910-luvun kodin kaltaiseksi.

Kieltolaki ja toinen maailmansota vaikeuttivat panimon toimintaa, mutta 1950-luvulla Sinebrychoff pääsi uuteen nousuun. Nykyään tanskalaisomistuksessa oleva panimo täyttää tänä vuonna 200 vuotta.

Tauno Palon mainossanoin: ”Sano vaan reilusti Koff.”

Kotimuseon kustavilainen sali 

Sinebrychoffin naisia

Lucas Granach: Nuoren naisen muotokuva (1525)

Olen syntynyt Helsingissä. Käynyt välillä asumassa Oulussa, mutta palannut takaisin pääkaupunkiin 1980-luvun alussa. Enkä ole koskaan käynyt Hietalahden mahtirakennuksessa Sinebrychoffin taidemuseossa. Rakennuksen ohi olen kävellyt kymmeniä kertoja - sekä sen edestä pitkin Bulevardia että takaa kauniin Sinebrychoffin puiston läpi - suunnatessani rakennusta vastapäätä olevalle Hietalahden kirpputorille :):)

Sunnuntaina asia tuli korjattua - onneksi. Tykkäsin ihmisen kokoisesta museorakennuksesta, jossa on kolme erilaista tilaa kolmessa kerroksessa. Tykkäsin myös esillä olevista näyttelyistä: kellarikerroksessa panimosuvun mielenkiintoista historiaa, katutasossa Renesanssin kaunottaret -muotokuvanäyttely ja toisessa kerroksesta Sinebrychoffin suvun porvariskoti taidekokoelmineen.

Sinebrychoffin museo on nykyään osa Kansallisgalleria-säätiötä, jonka taidekokoelmat omistaa Suomen valtio. Aiemmin Kansallisgallerian nimi oli Valtion taidemuseo ja Sinebrychoffin museon lisäksi kokonaisuuteen kuuluvat Ateneum ja Kiasma. Sinebrychoffin museon kokoelman ydin - pääosin eurooppalaista taidetta 1300-1800 -luvuilta - muodostuu Paul (1859-1917) ja Fanny (1862-1921) Sinebrychoffin kokoamista taideteoksista, jotka pariskunnan kuoltua siirtyivät testamentilla valtiolle.

Ihastuin etenkin toisen kerroksen Lucas Granachin (1472-1553) maalaamiin aatelisnaisten ja ”alastomien kaunottarien” kuulaisiin, pikkutarkkoihin ja osin dramaattisiin tai jopa humoristisiin muotokuviin. Granach oli renessanssin tärkeimpiä saksalaismaalareita ja myös mm. Martti Lutherin hyvä ystävä. Hän maalasi paljon hallitsijoiden muotokuvia ja alttaritauluja sekä kuvitti uskonnollisia tekstejä. Taiteilijan yli tuhannen säilyneen teoksen joukossa on edellä mainittujen lisäksi runsaasti naisten muotokuvia, joista pieni osa on esillä Renessanssin kaunottaret -näyttelyssä.

Kaunottaret näyttävät kaunottarilta edelleen. Arvioivan ja arvostelevan katseen kohteina - tietämättään tai tietoisesti.

Korutaidetta 2000-luvulta

Perhemuotokuva 1600-luvun Amsterdamista.

Kultaisia koivuja

Tämän vuoden ruskaa ainakin pääkaupunkiseudulla hallitsee keltainen. Ja miten upea keltainen - oikea kultakeltainen. Ei merkkiäkään tavanomaisista ruskeista läikistä, jotka useina vuosina valtaavat keltaisia lehtiä, saaden keltaisen muuttumaan likaisen ruskeaksi ja mustaksi.

Monesti keltainen jää muiden ruskavärien - oranssi ja punainen - jalkoihin, mutta tänä vuonna on toisin. Keltainen hallitsee, ihastuttaa ja vangitsee katseen.

Nautitaan kultaisista koivuista ja vaahteroista, joiden kultaväri tuntuu kestävän koko lokakuun :):)

HanKo yllätti

Perjantaina pysähdyimme Ukin kanssa lounaalle Itäkeskuksen eli Itiksen toisessa kerroksessa olevaan Hanko Sushi -ketjun japanilaiseen ravintolaan. Yllätti positiivisesti.

Avara, seinätön ja yksinkertainen tila sekä nopea palvelu. Ja ennen kaikkea saimme hyviä susheja: Tilasin lautasellisen lohinigirejä, joissa oli ihanan runsaasti kolmella tavalla valmistettua kohta sekä juuri sopivasti hyvän makuista riisiä, jonka koostumus oli oiva. Rakastamani inkivääri oli tuoretta ja mehevää. Lisäksi lounasannokseen kuului maistuva alkukeitto sekä ruokajuomaksi japanilainen tee ja jälkkäriksi suomalainen kahvi.

Ketjun nimen Hanko kerrotaan viittaavan sekä samannimiseen kaupunkiin, josta Hanko-ketju sai alkunsa 2009, että japanilaiseen sanaan han ko, joka tarkoittaa sinettia ja laajumerkkiä. Liekö sanan japaniyhteys ollut sattumaa?

Perussettiä, mutta maukasta ja tuoretta. Ukkikin tykkäsi omista nigireistään ja makeista.

Muistoja kesältä

Yksivuotias oli usein Mummin apurina sekä puutarhahommissa että koiria lenkittämässä :):)

Kurvin Pikkukahvila

Vietyäni Puolitoistavuotiaan Frazeninkadun päiväkotiin päätin käydä tutustumassa kävelymatkan päässä olevaan pikkuruiseen Cafelito-nimiseen kahvilaan. Visiitti on ollut mielestäni siitä asti, kun kesäkuussa ohi kävellessäni ja sisälle kuikuillessani ulkotuoleilla istunut nuori nainen kehui paikkaa kovasti.

Kolme vuotta sitten avattu Cafelito on espanjankielisen nimensä mukaisesti pikkuruinen kahvila. Sisällä kaikki on pientä: pieni myyntitiski, jonka yläpuolella pieni konttori/varastotila, ja pieni asiakastila, jossa neljä pientä pöytää. Siis kaikki muu on pientä paitsi Harjutorin puistikkoon aukeava seinän mittainen ikkuna ja ystävällinen pitkä miesmyyjä.

Kolme vuotta sitten avattu Cafelito on kehujen arvoinen: Maukas kahvi, kauniit tarjoilulautaset ja tilatessa valmistettava, lämmin patongin pala omavalintaisilla täytteillä. Leppoisa musiikki, ihana luonnonvalo ja päivän hesari. Istuessani ohiajava pullakuski toi myyntitiskiin vielä lähileipomon hyvännäköisiä munkkeja ja korvareita.

Lämpimällä säällä kuppila laajenee eteläeurooppalaiseen tapaan kadulle. Eviva Espanja sanoisi Vexi ja Marion :):)

Aamunrepäisy 10

Rukous Kirkko ja kaupunki -lehdessä joskus...

Nautintoja mökillä

Nautin upeasta ruskasta ja syysluonnosta. En muista näin kauniinväristä syksyä - selkeitä, loistavia ja pitkään kestäviä värejä, joukossa vain vähän tylsää kuihtunutta tai vettynyttä ruskeaa.

Nautin kirppiskierroksesta Opiskelijatytön ja Lontoontytön kanssa. Koluttiin tarkkaan Salon suurimmat kirppikset: uusiin tiloihin muuttanut Second Hand Market, lastenvaatteisiin ”keskittynyt” Radiokirppis ja perinteinen ”romuvarasto” Aarresaari. Kaikki hyvin hoidettuja, mukavia kirppiksiä, joissa jokaisessa on myös kahvila, sovitustilat ja vessa. Löysimme mm. pari hyvää takkia Lontoontytölle, useamman puseron Opiskelijatytölle ja minulle ihanat Clarksin nahkanilkkurit 20 eurolla ja Punavuoreen kaipaamani mikro 14 eurolla.

Nautin Ukin savustamasta kirjolohesta perunamuusin ja suppiskastikkeen kanssa. Ja lähiporukasta, johon kirppiskavereideni lisäksi alkuillasta liittyivät Esikoinen miehensä ja kolmen villikon kanssa.

Nautin illan aikaisesta hämärtymisestä - kun on hämärän pimeää, vaan ei vielä marraskuun aikaista säkkipimeyttä. Ja lasikon kynttelikön pehmeästä valosta.

Olgan uumenissa

Viikolla pidettiin Silakkamarkkinat Helsingin kauppatorilla. Kumpikaan - ei purkitetut silakat eikä markkinatohinat - ole lempijuttujani, joten vuosittaisessa perinnetapahtumassa on tullut käytyä harvoin.

Vietin perjantai-iltapäivää nuorimman eli puolitoistavuotiaan Pikkupojan kanssa. Päätimme lähteä Kallion kodista ratikkaretkelle Kauppatorille katsomaan paikalle tulleita isoja purjeveneitä ja siinä sivussa muutakin markkinavilinää.

Kolera-altaan valtavat kaljaasit olivat upeaa ja kaunista katseltavaa. Kaljaasi on purjelaivatyyppi, jossa on 2-3 mastoa ja jonka runko on suunniteltu lastin kuljettamiseen. Joihinkin, kuten vuonna 1885 rakennettuun, 20 metriä pitkään Olgaan pääsi sisälle tutustumaan ja halutessaan syömään lohikeittoa ja tummaa saaristolaisleipää. Kapusimme pikkupojan kanssa kapeita portaita alas kajuuttaan, jossa istuimme kylkikyljessä noin kymmenen muun vierailijan kanssa hörppien kahvia ja punaista trippiä. Kermaista lohikeittoa kehuttiin, mutta meitä odotti vävypojan tekemä ruoka Kalliossa :):)

Kapusimme takaisin kannelle, ihmettelimme korkeita mastoja, hyvästelimme valkoisen venekoiran ja jatkoimme tyytyväisinä matkaa.

Lehtisateen jälkeen

Mummin murut

Michael Emmassa

Sisko oli 1990-luvulla innokas Jackson-fani - kävi aikoinaan staran konsertissakin kahdesti. Espoon Emmassa on kiistelty näyttely Michael Jackson: On the wall, joka minulta olisi saattanut jäädä väliin, ellei Sisko olisi pyytänyt kaveriksi kiertämään. 

Lontoon, Pariisin ja Bonnin jälkeen Emmaan saadussa näyttelyssä on noin sata, eri taiteilijoiden tekemää teosta, joilla taiteilijat yrittävät kuvata Michael Jacksonin ympärille syntynyttä ilmiötä. Vaikka en Jackson-fani olekaan, niin näyttelystä tykkäsin. Huolimatta siitä, että en sulata enkä hyväksy miehen lapsiin kohdistuneita hyväksikäyttörikoksia.

Näyttelyssä pyörivä Euroopan kiertueelta Bukarestista 1992 kuvattu dokuvideo on esiintyvää Jacksonia parhaimmillaan. Samoin kuin Michael Gittesin videoteos, jossa Jacksonin upeaa liikehdintää ja tanssia on yhdistetty hienosti Frank Sinatran laulamaan Fly me to the moon -kappaleeseen. Paljon muutakin jännää: mm. yksi näyttelyhuoneista keskittyy ainoastaan Jacksonin silmiin.

Yksi näyttelyn rauhallisimmista Jackson-teoksista oli 

Yan Pei-Ming: In Memory of Michael Jackson 1958-2009 (2017)

Ruskaa keskustassa

Upea ruska Etelä-Suomessakin - jopa Helsingin keskusta pursuaa keltaista, oranssia ja punaista.

Kurpitsapitsaa Sofiankadulla

Sunnuntaina olin Opiskelijatytön toivomuksesta toistamiseen Via Tribunalia -nimisessä pitseriassa (täällä) Sofiankadulla Senaatintorin ja Kauppatorin välissä. Tammikuussa kävin kehutussa pitsapaikassa edellisen kerran, enkä silloin ollut vierailuuni järin tyytyväinen (täällä).

Tällä kertaa tunnelma viehätti ja pitsat maistuivat, ja palvelu oli joustavaa ja kivaa. Murukin sai monta ylimääräistä herkkupalaa ja rapsutusta, mikä tietenkin sulatti mummin sydämen. Toisin kuin tammikuisena lauantaina, sunnuntai-iltapäivänä ruuhkaa oli jonoihin asti. Opiskelijatyttö oli meitä tähän valmistanut, joten jonotus sujui oikeastaan tosi kivasti - olutta juoden ravintolan yhteydessä olevan kodikkaan baarin leposohvalla.

Valitsemani kurpitsapyrettä ja -siemeniä, savustettua juusto, basilikaa ja kirsikkatomaatteja sisältävä Raccolto-pitsa oli maukas ja pohja mukavan ”raaka”, joka Opiskelijatytön mukaan on tyypillistä Napolin pitsoille. Jälkkäriksi otin pistaasijäätelöä, joka sekin oli herkkua.

Eli nyt olin kaikkeen tosi tyytyväinen. Osasyynä lienee tuttu ja rento seura, johon Opiskelijatytön lisäksi kuului Ukki ja Suomessa käymässä oleva Lontoontyttö.

Via Tribunalin ”odotusbaari” leposohvineen.

Arki-InnaAnni

Viisilapsisen äidin 1980-luku ja vielä 1990-luvun alku meni raskaana ollessa, 

imettämisen innossa ja omenia syödessä. Tutut muistavat, miten paljon niitä omenia kului :):)

Mökillä joskus

Naapuri-Karjalaisen traktorin kyydissä neljä omaa ja kolme vierasta.

Lempiteatterini

Rakastan teatteri Jurkkaa. Olen vuosia käynyt siellä katsomassa milloin mitäkin - yksin tai yhdessä - esitystä odottaen tai hetken mielijohteesta. Viimeksi olin viime viikolla Siskon kanssa katsomassa Wanda Dubielia Sofi Oksasen romaanista Puhdistus tehdyssä monologissa.

Teatteri Jurkka on pikkuruinen huoneteatteri Vironkadulla Helsingin Kruununhaassa. Emmi Jurkka (1899-1990) ja hänen tyttärensä Vappu Jurkka (1927-2012) perustivat teatterin vuonna 1953, ja siitä lähtien se on toiminut samoissa tiloissa. Äiti Emmi, tytär Vappu ja poika Sakari (1923-2012) Jurkka johtivat teatteri vuorotellen 40 vuotta vuoteen 1993 asti. Nykyään taiteellisena johtajana toimii Tuomo Rämö.

Pikkuteatteriin astutaan suoraan kadulta. Ensin on pikkueteinen, jossa naulakko, pari seisomapöytää ja baaritiski. Pikkueteisestä johtaa ovi pikkuhuoneeseen, jossa on ”pikkunäyttämö” ja neljä penkkiriviä eli 56 istumapaikkaa.

Teatteri Jurkassa lumoaa intiimiys. Useimmiten näyttämöllä eli lattialla on koko iltana vain yksi tai kaksi näyttelijää. Katsoja näkee, kuulee ja aistii kaiken. Näkee pienimmänkin kasvon liikkeen, kuulee muutokset hengityksessä, haistaa hien ja aistii innon, ilon, pelon ja surun.

Jurkassa kaikki tulee iholle. Rakastan sitä.

Seikkailijat metrossa

Kolmevuotiaan kanssa tykkäämme kulkea ratikoilla ja metrolla. Tällä viikolla lähdimme länsimetrolla Tapiolaan visiteeraamaan Äitimuoria, jonka Kolmevuotias tietää olevan hänen isoisomumminsa eli isän äidin äiti - ikäeroa lähes 90 vuotta.

Yleensä käyn Äitimuorin luona autolla, joten metromatka ei ole tuttu. Äitimuori asuu Tapiolan länsiosassa, joten metrosta piti poistua jo Keilaniemen pysäkillä. Neljästä ulosmenoreitistä oli maan alla vaikea valita oikeaa. Neljältä ihmiseltä kysyttiin, mutta kukaan ei osannut neuvoa. Noustuamme kolmannesta kokeilemastamme ulostuloreitistä maan pinnalle näimme Äitimuorin talon Kehä ykkösen toisella puolella. Vielä tämänkin jälkeen metrotyömaan keskellä kiemurtelevan, kehätietunnelin ylittävän polun löytäminen oli todellista seikkailua.

Kerhopäivän väsyttämä Kolmevuotias jaksoi uskomattoman sinnikkäästi kävellä edestakaisin työmaata pikkuhiljaa hermostuvan Muru-mummin  - kuten hän minua nimittää - kanssa. Lopulta löysimme perille.

Äitimuori oli unohtanut tulomme, mutta ilahtui suuresti. Ja Kolmevuotiaalla riitti juttua. Paluumatka Helsingin puolelle sujui minultakin jo leikiten :):)

Punaista syksyä

Aamunrepäisy 9

Olen ehkä kymmenisen vuotta sitten repinyt tämän Sara-nimisessä naistenlehdestä - ilmestyi vuosina 2006-12 - ja kiinnittänyt silloisen työhuoneeni seinälle. Lappunen löytyi konmarittaessani varaston vanhoja rojulaatikoita. Hyvä lausahdus edelleen.