Veikö Vanja?

Vanja ei vienyt, mutta Markus Tsokkisen lavastus lumosi. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle oli rakennettu siniharmaa karhea kokonaisuus, jota hallitsivat ovet, rappuset ja käytävät. Yksinkertaista, tyylikästä ja näyttelijöiden työtä tukevaa. Ensimmäisessä näytöksessä näyttämörakenteet olivat kokonaan tummia, myöhemmin lavastusta riisuttiin ja taustaseinä hohti vaaleaa valoa.

Näytelmässä korostettiin ääniä. Vastapainona hiljaisuutta ja taukoja käytettiin osuvasti. Pääosin tykkäsin äänimaailmasta, kuten korostettu puukenkien kopina, ovien pauke, veden voimistetut äänet sekä kohdat, joissa vaimeat orkesteri- ja kuoromiksaukset yhdistivät näyttämön katsomoon. Myös Vanja-enon äänekäs ja pitkitetty lentosuukkokohtaus viihdytti. Sen sijaan näyttämön ulkopuolelta usein kuuluneet pitkitetyt koputukset ja muut oudot äänet häiritsivät.

Tsehovin tekstin modernisointi (ohjaaja Paavo Westerberg ja dramaturgi Eva Buchwalt) oli tehty ilmeisen hyvin, ja koska en ole mikään tsehov-friikki, en asiaan edes pahemmin huomannut. Kristo Salmisen Vanja menetteli, mutta ei puhutellut ja Krista Kosonen Jelenana oli (vain) ylväs ja kaunis. Emmi Parviaisen kärkkäästä Sonjasta tykkäsin ja Eero Ahon Astrovilla "oli upea sixpack", kuten Ukki huomautti, kun valitin Astrovin charmin puuttumista. Heikki Nousiaisesta oli letistään huolimatta tehty lähes näkymätön professori, mutta mustapukuinen Seela Sella ympäriinsä hiipivänä vanhana lastenhoitajana oli ihana.

Illassa parasta oli kutkuttava lavastus (toisen näytöksen hiekkakasoja lukuunottamatta), väliin kauniisti kaikuva musiikki ja hyvä näkymä lavalle 1. parven toiselta riviltä. Ja ennen esitystä teatterin kahviossa Ukin kanssa rauhassa nautittu portviini ja konjakki maailman ihanimman suklaaleivoksen kanssa. Näitä espoolaisen Gagun (täällä) leivosherkkuja pitää saada lisää. Ukki tietää, että onnistunut makea herkku pelastaa Mummin illan kuin illan.