Noman lumo

Luin Optiosta, että kööpenhaminalainen ravintola Noma valittiin neljättä kertaa maailman parhaimmaksi ravintolaksi. Vierailimme Ukin kanssa Nomassa toukokuussa 2010. Ukki oli varannut pöydän jo maaliskuussa - juuri ennen kuin ravintola julistettiin ensi kertaa maailman parhaaksi. Tuolloin varaus onnistui ongelmitta ja jonottamatta netin kautta. Olimme menossa Siskontytön valmistujaisjuhliin Lundin yliopistoon Etelä-Ruotsiin ja Ukki päätti yhdistää kaksi merkkitapausta - nuoren tytön juhlat suvun kanssa ja herkuttelun huippuravintolassa Mummin kanssa.

Lukiessani Option uutista, yritin palauttaa mieleeni, mitä tavallinen talliainen muistaa ruokailukokemuksesta, jonka asiantuntijoiden mukaan pitäisi olla maailman paras.

Ukki oli varannut pöydän kahdelle hengelle myöhäiselle lounaalle klo 15 keväiseksi perjantaiksi. Tulimme paikalle taksilla ja pääsimme sisälle jonottamatta. Meidät toivotettiin ystävällisellisesti tervetulleiksi ja ohjattiin viimeiseen vapaaseen pöytään oven suuhun. Ravintola oli yllättävän pieni, ehkä noin 15 erikokoista pöytää, joissa istui rennoissa arkivaatteissa olevia monenikäisiä pariskuntia. Useimmat näyttivät ulkomaalaisilta ruokaturisteilta. Parissa pöydässä oli isompi seurue ja ainakin yhdessä myös kaksi pientä lasta, jotka näyttivät mahtuvan ja sopivan hyvin ravintolaan.

Tilasimme pitkän maistelumenun - olisikohan ollut kuusi ruokalajia + välissä useita pieniä keittiön tervehdyksiä. Ukki otti myös viinimenun ja minä pari lasia tarjoilijan suosittamaa viiniä. Ukki tarjosi ja hoiti laskun, jota en halunnut vilkaista.

Mitä muistan ruokailukokemuksesta neljän vuoden takaa? Palvelu ja tarjoilu oli erittäin ystävällistä, tosi rentoa ja yksilöllistä. Tarjoilija esitteli kaikki ruoka-annokset, kertoi raaka-aineiden alkuperästä ja annosten valmistuksesta seikkaperäisesti englanniksi - joskin minä en ymmärtänyt kuin pienen osan sanaston vierauden takia. Pöydästämme näkyi kivasti ravintolan osin avonaiseen keittiöön, joka vilisi kiireisiä kokkeja ja harjoittelijoita. Lähtiessä itse Rene-omistaja kätteli poistujat henkilökohtaisesti ja tarjoilijat kokoontuivat hyvästelemään. Rentous ja ystävällisyys oli silmiinpistävää eikä tuntunut yliampuvalta eikä feikiltä.

Ruoka oli hyvää - Ukista huippuherkullista, Mummi ei kokenut mitään ekstaasielämyksiä. Annokset olivat jänniä ja uusia yhdistelmiä - osin monimutkaisia, osin hyvinkin yksinkertaisia. Tarkemmat koostumukset ovat painuneet unholaan. Sen muistan, että annokset olivat niin kauniita että olisi halunnut syödä vain silmillä. Raaka-aineissa yritettiin korostaa pohjoismaalaisuutta, mikä suomalaiselle ei ollut mitenkään eksoottista. Tavoitteena oli yllättää: syöjät saivat avata ruokapaketteja (isosta kääreestä saattoi löytyä pienenpieni yllätys), nostaa kansia höyryävien annosten päältä, valmistaa pöydässä itse herkkunsa tarjoilijan opastamana - paljon outoja villiyrttejä ja syötäviä havuja ja kukkia, jopa merivettä lautasella. Jälkiruokaa siirryttiin nauttimaan viereiseen rentoon sohvanurkkaukseen, mikä sopi mukavasti herkkuelämyksen lopetukseksi.

Kokemus oli mieleenpainuva, mutta syöminen keskittyi vähän liikaa hifistelyyn: miltä maistuu? mistähän valmistettu? mitä seuraavaksi? osaisikohan itse valmistaa? Kerran elämässä -kokemus.