Vappua Victorissa

Tyttärien tilalla Vapun juhlinta jäi tänä vuonna tärkeämpien asioiden jalkoihin :) Viikonloppu kului kuten edeltävä viikkokin: Tyttärien maalaistalon ison pihan kevätsiivousta, tilan lampaiden ja kanojen hoitamista ja Opiskelijatytön Dortsu-koiran lenkitystä (täällä).

Vappuaattona Ukki ajoi Salon mökiltä Chloe- ja Muru-koirien kanssa Lontoontytön ja minun luokse Merimaskuun. Päätimme Tytön kanssa juhlistaa Ukin vierailua ja relata vähän arkihommista. Lähdimme kaikki kolme yhdessä vappuaaton brunssille Turkuun. Paikaksi valitsin Taidehallin kahvilan, jonka viikonloppubrunssia olen pitkään halunnut kokeilla (täällä).

Kahvila Victor on vegaanikahvila, minkä vasta nyt täysin tajusin. Kiva näin. Saimme kokeilla nykyaikaisia vegaaniherkkuja. Pöytiin tarjoiltu aamiainen koostui pehmeästä hapanjuurileivästä, kurkumahummuksesta, pikkelöidystä porkkanasta, tuoremehusta ja verigreippismoothista. Lisäksi oli iso lautanen ruokaisaa salaattia, jossa oli kvinnoaa, broccoliinia ja sitruunamarinoituja valkopapuja. Aaukki ja minä vaihdoimme smoothin itse tehtyyn kuusenkerkkälimonadiin. Vappuaaton kunniaksi tilasimme perusaamiaisen päätteeksi vielä kouharilasilliset ja palat pekaanipiirakaa. 

Kaikki maistui herkulle. Vegaanisapuskat onnistuvat, kun sen osaa :) Tuli taas todistettua, että vegaaninen voi olla herkkua. Minäkin alan vähitellen uskoa :) Etenkin pikkelöidyt porkkanan siivut yllättivät positiivisesti. Herkun juju oli kuulemma sinapinsiemenet :)

Taidehallin ala-aula on miellyttävä ja minua kiehtova paikka kuppilalle. Kaikista parasta Victorissa oli tällä kertaa osaava, hymyilevä ja lämmin tarjoilija - superihana nainen. Kiitos, loit meille ihanan juhlatunnelman. 

Salaatti kvinnoasta ja valkopavuista

Mummin kanssa

Jos teemme Dortsu-koiran kanssa pitkiä päivälenkkejä (täällä), 

niin ehdimme me yhdessä myös rentoutua. Vilu-mummi on kääriytynyt peiton alle :)

Kristus kirkossa

Jurmosta (täällä) palatessamme kävin ihailemassa Paraisten kivikirkkoa sekä sisältä että ulkoa. Ukki kävi sillä välin mieluummin :) lähistöllä olevassa tutussa Jordkällaren-juustokaupassa (täällä).

Paraisten harmaakivikirkko on rakennettu 1380-luvulla, vaikka varmoja tietoja kirkon rakennusvaiheista ei ole säilynyt. Lopulliseen loistoonsa kirkko valmistui vasta sata vuotta myöhemmin, jolloin Pietari Henrikinpojan (Petrus Henriksson) oppipojat saivat valmiiksi kirkon upeat holvi- ja seinämaalaukset.

Kirkko on komea ja vaikuttava, kuten useimmat Suomessa säilyneet keskiaikaiset harmaakivikirkot, joita on jäljellä 70 kappaletta. Komeisiin kattoholveihin ihastun aina - ne lienevät minun heikko kohtani kirkoissa :) 

Paraisten kirkossa tykästyin erityisesti oikean sivulaivan etuseinään maalattuun puolitoista metriseen krusifiksiin, joka on 1400-luvulta Pohjois-Saksasta. Tosin sen alkuperäisiä värit eivät ole tiedossa, sillä nykyinen väritys on peräisin 1700-luvun lopulta. Puisen Kristus-hahmon luonnollisuus ja ”lempeys” tuntui läheiseltä ja lohduttavalta, ei yhtään mahtipontiselta ja vaativalta.

Minulta jäi näkemättä kirkon ulkona sen itäpuolella oleva, arkkitehti Erik Bryggmanin (1891-1955) piirtämä siunauskappeli. Vasta kotona luin netistä, että tämä 1930 valmistunut kappeli on yksi vaikuttavimpia esifunktionaalisia rakennuksia Suomessa. Onneksi Paraisilla tulee poikettua aika ajoin, kun reissaan ahkerasti väliä Oma koti - Ukin mökki - Tyttärien Tila. 

Eli Paraisilla tavataan :) Tai ainakin kirkon siunauskappelissa…

Pikkutarkkoja ja hyvin säilyneitä/restauroituja holvimaalauksia.

Puinen krusifiksi 1400-luvulta.

Dortsun kanssa

Tyttärien Tilalla yksi hommistani on tällä kertaa Dora-koiran eli Dortsun ulkoiluttaminen. Koiran emäntä - Opiskelijatyttö - on lyhyellä ulkomaanmatkalla, ja Tilan toisella emännällä - Lontoontytöllä - on omat hommansa.

Dortsu on neljäs koira, johon olen saanut tutustua. Vasta nyt alan ymmärtää, millaisia yksilöitä koirat todella ovat. Jokainen koira toimii ja käyttäytyy omista lähtökohdistaan, kuten me ihmisetkin. Ja vaativat omanlaistaan kohtelua ja huomioimista.

Ensimmäinen perheemme ”oma” koira oli walesinspringerspanieli Osku, jonka Opiskelijatyttö sai 12-vuotiaana. Tyttö todella - yllätyksekseni ja ilokseni - kasvatti, ulkoilutti ja hoiti koiran täysin omatoimisesti, joten silloin en vielä oikeasti oppinut koiria tuntemaan. Seuraava koira perheessämme oli espanjanvesikoira, nyt 15-vuotias Chloe-vanhus, joka hankittiin joitakin vuosia Oskun kuoleman jälkeen. Myös Chloe oli Opiskelijatytön ikioma koira, kunnes korona-aikana se muutti pysyvästi Ukin luokse mökille. 

Kolmas koira, johon tutustuin, oli kääpiösnautseri Muru - nykyään 8-vuotias lemmikkini ja lellikkini. Muru oli ensimmäinen todella yksin minun koira :) Koira, jonka kanssa eläessäni olen vasta oikeasti alkanut ymmärtää koiraa ja koiria. 

Dortsu - neljäs koira - on keskikokoinen sekarotuinen narttukoira, jonka Opiskelijatyttö hankki vuosi sitten ns. resque-koirana Kreikasta. Dortsu on utelias, energinen, ystävällinen, omatahtoinen ja voimakas koira, joka tutustuu mielellään uusiin eläimiin ja ihmisiin. Se viihtyy ulkona ja tarvitsee tosi paljon liikuntaa. Ulkona Dortsu haukkuu vähän, mutta sisällä se saattaa hermostua ulkoa kuuluvista pienistäkin äänistä ja innostuu haukkumaan, kun ei pysty näkemään äänen aiheuttajaa.

Aamuisin teen Tilalla Dortsun kanssa noin kaksi tuntia kestävän lenkin. Saman 6-7 km pituisen kävelyn, mikä sopii meille molemmille. Koko matka rauhallista hiekkatietä, jossa liikkuu vähän ihmisiä ja autoja. Lenkin alkuosa seuraa meren rantaa, keskiosa kulkee metsän ja peltojen laitaa ja loppupuoli 2010-luvulla rakennettujen omakotitalojen vieritse. Eli kivaa vaihtelevaa maastoa ja ympäristöä niin koiralle kuin minulle.

Kävelen mahdollisimman paljon Dortsun rytmissä ja läsnäollen. Tutustumme yhdessä ympäristön ihmeisiin, kuten tänään löytyneeseen litistyneeseen sammakkoon :) Alkumatkasta Dortsu pysähtyy nuuskimaan jopa parin metrin välein - milloin maata, milloin ilmaa. Myös jokainen pieni äännähdys ympäristössä saa sen heti valppaaksi. Katukoirageenit selvästi aktivoituvat eri tavoin kuin kotikoira Murulla. 

Tuntuu, että olen lyhyessä ajassa voittanut Dortsun luottamuksen. Nautimme molemmat pitkistä yhteisistä lenkeistämme. Palattuamme Tilalle Dortsu lepää oikosenaan keittiön lattialla ja minä nautin jalkoja lepuutellen aamupäiväkahvista - pehmeän pullan kera. 

Sammakkoko :)

Suokävelyä

Tyttärien Tilalla on vajaa vuoden ikäinen sekarotuinen Dora-koira, joka tarvitsee joka päivä ainakin pari pitkää lenkkiä - ylimääräisen energian rauhoittamiseksi. Yleensä Opiskelijatyttö kävelee koiran kanssa aamuisin 6-7 kilometriä ja iltaisin 2-5 kilometriä. Nyt Tyttö on lomareissulla ja koira on Lontoontytön ja minun hoidossa. Kumpikaan meistä ei ole tottunut kymmenen kilometrin päivämarsseihin, joten lihakset ja nivelet joutuvat koville. Varsinkin kun Tilalla riittää myös piha- ja puutarhahommia (täällä). 

Onneksi tykkään kävelystä. Ja onneksi nivelrikkoinen lonkkani kestää nykyään (useimmiten) pitkiäkin lenkkejä. Ja onneksi on ollut ihania aurinkoisia kevätilmoja. Ja onneksi Merimaskun saaristoluonto on kaunista ja myös erilaista kuin tutut lenkkipolkuni Punavuoressa ja Salon mökillä. Joten mikäs on kävellessä :)

Lyhyemmän lenkin (täällä) varrella on pieni suo, jonka yli kävellään pitkospuita pitkin. Ehdottomasti reitin paras kohta - joka kerta erilainen, mutta aina lumoavan vangitseva. Suo ja sen kasvit näyttäytyvät erilaisina riippuen mm. vuoden ja vuorokauden ajasta sekä auringonvalon suunnasta ja määrästä. 

Väliin jompi kumpi tai molemmat Tilan kissoista lähtevät mukaamme lyhyemmälle lenkille. Viime kesänä myös Tilan vanha Kille-pässi kiersi väliin lenkkipolun kanssamme :) Talossa talon tapaan…

PS. Tietsissäni on joku häikkä, enkä pysty vastaamaan kommentteihinne. Kiitos kuitenkin kaikista, vastaan myöhemmin kun tilanne korjautuu :)

Kevättä Tilalla

Olen vaihteeksi joitakin päiviä Tyttärien Tilalla Merimaskussa. Keväthommia riittää - loputtomiin haravointia ja villiintyneiden versojen leikkaamista. Ja jouluvalojen purkamista ja lyhtyjen pakkaamista :) Puhumattakaan isommista korjaus- ja nikkarointihommista, jotka tosin jäävät Tyttärien ja apumiesten harteille.

Valtavasti pulleita pajuja, upean värisiä sammaleita ja kirkuvia kurkia. Kevät hivelee mieltä - täälläkin. 

Päät parasta

Michael Schilkin: Omakuva, 1930-luku

Parasta Designmuseon Kaiken kansan muotoilua -näyttelyssä (täällä) oli ehdottomasti pääsalin veistokset. Sanan mukaisesti salissa oli 40-50 monen kirjavaa pää- ja rintakuvaa. Kipsipäitä, keramiikkapäitä, posliinipäitä, pahvipäitä metrin korkuisten vaaleankeltaisten kartioiden päällä. Joukossa myös jokunen pienikokoinen kokovartalokuva, komea keramiikkavati ja puhutteleva eläinhahmo.

Rintakuvien tekijät olivat minulle osin tuntemattomia, osin kaiken kansan tuttuja, kuten Tapio Wirkkala. Useimmilta tekijöiltä esillä oli vain yksi veistos, mutta Michael Schilkinin (1900-1962) teoksia oli useampia. Venäjällä syntynyt keraamikko Schilkin asui koko aikuisikänsä Suomessa ja työskenteli vuodesta 1935 kuolemaansa asti Arabialla. Hän on tullut tunnetuksi etenkin pienikokoista eläinveistoksistaan, joita viime vuosina on ollut esillä mm. Espoon Emmassa ja Turun taidemuseossa.

Tykkäsin Michael Schilkinin töistä. Ja koko pääsali pääveistoksineen oli mieleeni. Tykkäsin kierrellä valoisassa ja avarassa salissa miettien näyttelyn tasa-arvoteemaa. Miten tekijät näkevät mallinsa ja miten he haluavat malleja kuvata? Entä mitä mallit haluavat näyttää itsestään tai miten haluaisivat tulla kuvatuksi?

Keskustelua on herättänyt mm. Michael Schilkinin afrikkalaisen naisen muotokuva 1940-luvulta. Designmuseon näyttelyssä teoksen nimi on Veistos, mutta Arabian teosluettelossa nimi oli aikoinaan Negress (Neekeritär). Museon nettisivuilla onkin (harvinainen) sisältövaroitus: Osa näyttelyn esineistä voi olla meidän ajastamme katsottuna loukkaavia. Läsnä on stereotyyppejä, rodullistamista ja eksotisointia.

Hesarin Timo-Erkki Heino yltyi yllättäviin kehuihin arvioidessaan Designmuseon Kaiken kansan muotoilua -näyttelyä (HS 23.4.22): ”Suuren salin uniikkiveistokset ovat ehkä kaunein näyttelykokemus, mitä pääkaupunkiseudulla on tulevana kesänä tarjolla.” Ja ollaan vasta huhtikuussa..

Ilmankos veistossali vetosi minuunkin :) Ehkä sinäkin tykästyt. 

Tapio Wirkkala: Ilmari Tapiovaara, 1935

Michael Schilkin: Veistos, 1940-luku

Michael Schilkin: Birger Kaipiainen, 1942

Designia kaikille

Designmuseossa Korkeavuorenkadulla avattiin pari viikkoa sitten Kaiken kansan muotoilua -niminen näyttely. Esillä on tuttuja klassikoita: Alvar Aallon (1898-1976) Artekille suunnittelemia Aalto-jakkaroita, Kaj Franckin (1911-1989) Arabialle suunnittelemia Kilta-astioita ja Annika Rimalan (1936-2014) Marimekolle suunnittelemia Tasaraita-paitoja. Tavoitteena kaunista, toimivaa, tasalaatuista ja edullista jokaiseen suomalaiseen kotiin…

Näyttely keskittyy tasa-arvoon - niin kuluttajien kuin suunnittelijoiden näkökulmasta. Näyttelyn esitteissä korostetaan, että käyttötuotteet on suunniteltu kuvitellulle ihanne- tai keskivertoihmiselle - valkoiselle, keskituloiselle, terveelle ja normikokoiselle (suomalaiselle) aikuiselle. Ja suunnittelijana on ollut useimmiten keskituloinen suomalainen mies. Joskin keittiökaappien, lasten huonekalujen, työvaatteiden ja mm. ryijyjen suunnittelu jätettiin lähes yksinomaa naispuolisille suunnittelijoille :):) 

Kun suunnittelijoina oli yhdessä työskentelevä ja saman koulutuksen saanut aviopari, yhdessä suunnitellut tuotteet merkittiin kuitenkin pääosin aviomiehen nimiin. Näin tapahtui myös merkkisuunnittelijoihimme kuuluvien Aino ja Alvar Aallon sekä Annikki ja Ilmari Tapiovaaran kohdalla. 

Alkuun vain katsoin esillä olevia tuttuja esineitä, enkä saanut kiinni näyttelyn tasa-arvoteemasta. Vasta keskittyessäni esiteteksteihin ja suuren näyttelysalin kovaäänisestä kuuluvaan Nimco Kulmiye Husseinin ja Kiia Bellisonin haastatteluun, aloin saada kiinni tasa-arvojuonesta. Antoi paljon ajateltavaa…

Nykyään suunnittelussa ja muussa elämässä tasa-arvoa yritetään onneksi huomioida monesta eri näkökulmasta. Minun sukupolvessani vanhat valtarakenteet ovat niin syvällä, että paljon tärkeää jää minulta usein huomaamatta, vaikka toivoisin olevani valppaampi. 

Designmuseossa jäin kaipaamaan esillä olleen upean ja yksilöllisen Talart Oy:n pyörätuolin suunnittelijoiden nimiä. Liekö pitkäkestoista ryhmätyötä…

Maiju Gebhard (1896-1986): Astiankuivauskaappi, Enso-Gutzeit Oy 1948.

Ilman kuivauskaappia en vieläkään pärjäisi, asrianpesukoneesta huolimatta :)

Maj Kuhlefelt (1931-2018) ja Pi Sarpaneva (1933-2019): Hektor-haalari, 1982-83.

Näyttää upealta - uskon, että toimii käytännössäkin. Käytännöllistä ja kaunista.

21.4. klo 7.00

Punavuoressa aamulla jo lähes 10 ˚C.

Lämpö tekee ihmeitä