Sopu sijaa antaa

Kaverukset Dora, Lala ja Pablo 

Talviyö Tertissä

Käytiin Ukin kanssa Mikkelissä katsomassa Parasystävää ja tämän Miestä ”senioritalossa” - ensi kertaa sitten koronan. Muisteltiin, että viimeksi tapasimme koronaa edeltävänä kesänä yli kolme vuotta sitten. Kaksi korona-vuotta on ollut pitkä aika - liian pitkä, ja etenkin monen lapsen ja nuoren elämässä monessa suhteessa liikaa.

Mikkelissä oli mukavaa. Pitkä poikittaisajomatka Salosta Mikkeliin meni yllättävän kevyesti - hyvällä autolla, hyvässä seurassa ja hyvällä kelillä. Viihdyimme rakkaiden Ystävien iloisessa, lämpimässä ja hyväksyvässä seurassa heidän viihtymään kutsumassa kodissaan. Herkuttelimme emännän sitruunarisotolla ja Lidlin maukkaalla mutakakulla :) Ja molemmat mukanamme reissanneet koirat - mummin Muru ja ukin Chloe - ymmärsivät käyttäytyä hillityn asiallisesti valloittaen isäntäväen sydämet :)

Yövyimme Tertin kartanossa, jossa kuuluisan pitopöydän lisäksi on kuusi ympärivuotista majoitushuonetta. Matalassa ”rivitalossa” olevia pieniä, siistejä huoneita, joihin jokaiseen on oma sisäänkäynti suoraan kartanon pihalta. Lisäksi kaikissa huoneissa on toinen (taka)ulko-ovi, joka johtaa omalle miniterassille, josta avautuu kaunis savolainen peltonäkymä. Paras mahdollinen majoitusmuoto myös koirille, joita näkyi (ei kuulunut) muissakin huoneissa :)

Aamiaisbuffet kartanon ”pienemmässä” ruokatilassa oli superia - kuten kesäinen lounasbuffetkin, jonka lukemattomia herkkuja maistelimme kesällä  2019 (täällä). Jouluinen aamiaispöytä oli sopivasti rajattu ja erottui edukseen tavanomaisesta hotelliaamiaisesta. Pääosin itsetehtyjä ja lähituottajien herkkuja, joista lautaselleni valikoitui kahta erilaista herkkuleipää, Tertin yrtti- ja piparkakku-cheddaria, eri tavoin valmistettua lohta, makeita ja suolaisia hilloja/hyytelöitä, kuohkeaa vispipuuroa, minipiparkakkuja ja lakufudgeja. Ja hyvää teetä ja kahvia - aamuisin juon molempia :) Oman maan kaurasta haudutettu uunipuuro näytti herkulta, mutta jäi (vielä) maistamatta.

Kartanon Matti-isäntä liikkui ja hommaili koko ajan lähistöllä - ulkona ja sisällä. Hyvän isännän tavoin hän kyseli meidänkin kuulumisia ja koirien pärjäämistä :) Omien kiireittensä välissä hänellä oli aikaa pysähtyä, ja jäi mukava tunne ”minut huomattiin ja minut kohdattiin”. 

Nautimme. Ja palaamme - varmasti - niin Ystävien vieraanvaraiseen kerrostalokotiin kuin Tertin viihtyisään kartanoon :):)

Talvimatkailijoiden aamiaishuone 

Tertin majoitushuoneita

Lumi piipahti Salossa

Halle ja Tiva

Greta Hällfors-Sipilä: Halle, 1918

Helsinkiläinen Greta Hällfors-Sipilä (1899-1974) opiskeli vuosina 1915-17 Helsingin taideyhdistyksen piirrustuskoulussa, jossa hän tutustui tulevaan mieheensä, Ahvenanmaalla syntyneeseen ja Turussa nuoruutensa eläneeseen Sulho Sipilään (1895-1949). Nuoret rakastuivat ja menivät 1924 naimisiin. 

1910- ja 1920-luvuilla Halleksi ja Tivaksi (mistä nimet?) kutsuttu boheemi taiteilijapariskunta eli tuottoisaa luomiskautta ja vilkasta seuraelämää. Ajalle tyypillisesti Halle eli Sulho sai sukupuolensa takia enemmän huomiota ja arvostusta taiteilijana kuin hänen taitava ja tuottoisa vaimonsa Tiva eli Greta, joka ei elämänsä aikana järjestänyt edes yhtään yksityisnäyttelyä. Kerrotaan, että Sulho jopa signeerasi omiin nimiinsä osan Gretan maalauksista (täällä). 

Helsingissä järjestettiin 1910-luvulla useita kansainvälisiä taidenäyttelyitä, joissa oli esillä mm. kymmeniä Marc Chagallin (1887-1985) ja Wassily Kandinskyn (1866-1944) moderneja töitä. Nuori Sipilän taiteilijapariskunta ihastui ja imi vaikutteita näiden venäläis-ranskalaisten taiteilijoiden avatgardisista maalauksista. Yleisössä näyttelyt herättivät lähinnä kummastusta ja vakiintuneissa taidepiireissä avatgardisteja yleisesti vieroksuttiin. 

Perheen toimeentulon Vilho Sipilä ansaitsi laivaston upseerina ollen paljon poissa kotoa. Vuonna 1944 hän erosi puolustusvoimista, mutta kuoli yllättäen aivoverenvuotoon jo 1949. Avioliitto jäi lapsettomaksi. Greta Hällfors-Sipilä oli 1946 sairastunut aikalaisten mukaan skitsofreniaan, joskin Sipilöiden elämää tutkineen Ateneumin entisen johtajan Soili Sinisalon mukaan kyse saattoi ennemmin olla (vain) syvästä uupumuksesta (täällä). 

Sairastuttuaan Greta Hällfors-Sipilä joutui Kellokosken mielisairaalaan, jossa hän eli kuolemaansa 1974 asti. Sinisalon mukaan Greta toipui mielen sairaudestaan, mutta joutui asumaan sairaalassa, sillä hänellä ei miehensä kuoltua ilmeisesti ollut enää kotia, jonne palata. Asuessaan lähes 30 vuotta mielisairaalassa Greta maalasi noin 3 000 vesivärimaalausta.

Halle ja Tiva elivät monisärmäisen ja värikkään elämän itsenäistyvässä Suomessa kahden maailmansodan välissä. Yhdessä ja erikseen näkien ja tekien.

Sulho Sipilä: Muotokuva (Greta Hällfors-Sipilä), ajoittamaton

Rullaportailla HAM:iin

Viime vuonna - hetki ennen koronaa - tykästyin ensin Ateneumissa (täällä) ja sitten Turun taidemuseossa (täällä) Greta Hällfors-Sipilän noin sata vuotta sitten maalaamiin kaupunkimaisemiin. Lahjakkaan nuoren kuvataiteen opiskelijan pääosin vesivärein tehtyjä luomuksia - monet kotikulmiltani Johanneksen kirkon ympäristöstä Helsingin Punavuoresta. 

Vajaa viikko sitten avattiin Helsingin taidemuseossa Greta Hällfors-Sipilän ja hänen aviomiehensä Sulho Sipilän yhteisnäyttely. Ensi kesään asti auki olevassa näyttelyssä on esillä 60 teosta - pääosin 1910-1940-luvuilta. Gretan töihin ihastuneena päätin mennä heti tutustumaan avioparin uuteen näyttelyyn, vaikka olin vasta toipumassa Outi Heiskasen yltäkylläisestä näyttelystä (täällä ja täällä). 

Olen karsastanut Helsingin taidemuseota sen (nykyisen) sijainnin takia - Kampin metroasemaa vastapäätä, Tennispalatsin toisessa kerroksessa. Jotenkin en ole tullut sinuiksi paikan kanssa. Tykkäsin kun museo sijaitsi vielä Meilahdessa, ja rakastan vanhaa Ateneumia asema-aukiolla ja tyylikästä Taidehallia Töölössä. Leffateattereiden yhteyteen vuonna 1999 siirtynyt Helsingin taidemuseo - paremmin tunnettu nimellä HAM (lyhennys englannin kielisestä nimestä Helsinki Art Museum) - on jäänyt minulle vieraaksi.

Sipilän boheemin ja avangardistisen taiteilijapariskunnan näyttely oli kuitenkin riittävä täky astella rullaportaiden kuljetettavaksi Tennispalatsin toiseen kerrokseen :):) Nauttimaan Greta Hällfors-Sipilän (1899-1974) ja Sulho Sipilän (1895-1949) kiinnostavista muotokuvista, tarkoista sisäkuvista sekä kaupunkimaisemista, joihin on ikuistettu näkymiä heidän Laivurinrinteen kotinsa ikkunoista. Avioparin maalauskohteet olivat usein samoja - mm. Johanneksen kirkosta kumpikin on tehnyt useita teoksia -  Sulhon maalatessa pääosin öljyväreillä, vaimon pitäytyessä akvarelleissa.

Edelleen fanitan Grete Hällfors-Sipilää, jonka työt hänen eläessään jäivät lähes huomiotta ja täysin aviomiehen tuotannon varjoon. Onneksi hänen kiinnostavat maalauksensa ovat viime vuosina olleet esillä merkittävissä näyttelyissä. 

Greta Hällfors-Sipilä: Maitojono, 1917

Greta Hällfors-Sipilä: Äiti Hanasaaren hiekkarannalla, 1921

Greta Hällfors-Sipilä: Aamupäiväkahvit Kitin ja Björnin luona, 1924

Sulho Sipilä: Sisäkuva, soittava nainen, 1931

Tontun seuraksi

Viikonloppuna vanhat joulutontut (täällä) saivat seurakseen ruskean keraamisen kynttilänjalan ja led-kynttilän. Punavuoren kaksiossa alkaa vähitellen tuntua yhä jouluisemmalta, vaikka kaupunkikodissani vältänkin liiallista jouluhössötystä. 

Toistaiseksi olen pärjännyt yhdellä joulutähdellä, yhdellä ovikranssilla, kynttilöillä ja parilla joulutontulla. Tämä riittänee, sillä joulujutuista saan nauttia sopivasti ja riittävästi asuessani väliin Ukin mökillä Salossa ja väliin Tyttärien Tilalla Merimaskussa. 

Tummanruskean kynttilänjalan sain Opiskelijatytöltä, joka Hesan reissullaan yöpyi luonani Punavuoressa ja jonka Dora-koiraa hoidin lauantai-illan, kun Tyttö oli illastamassa kavereidensa kanssa. Väri sopii hienosti eteisen vanhaan, tummaraamiseen peiliin :)

Kuvassa oleva pitkä teko-kynttilä taas on oma heräteosto pienestä lifestyle-liikkeestä Naantalista. Olen pitkään karsastanut teko-kynttilöitä, mutta nyt päätin kokeilla. Hämmästyin ja jopa innostuin, sillä tämä ruotsalainen Star-merkkinen kynttilä on oivallinen ja lähes oikean tuntuinen. Valo ”elää” juuri sopivasti, mutta ei ”heilu” liikaa. Kynttilä seisoo tukevasti kaikissa niissä kynttilänjalkoissani, joissa olen ennen käyttänyt ns. kruunukynttilöitä. Pattereilla toimivan ihmekynttilän pohjassa on pieni nappula, josta valo tulee päälle.

Jatkossa poltan vuoroin oikeita ja vuoroin teko-kynttilöitä. Tilanteen mukaan, ja joskus jopa yhtäaikaa :):)

Kaunista syyskaupunkia

Nervanderinkadun ja Dagmarinkadun risteys - takana Kansallismuseon torni.

 

Temppelikatu 1 - Talo, jonka A-rapun 3. krs:ssa Äitimuori asui alle kouluikäisenä.

Vielä Outsasta

Outsa, 2008

Yli 80-vuotias taidegraafikko, performanssitaiteilija ja akateemikko Outi Heiskanen asuu nykyään vakavan muistisairauden takia hoivakodissa Vehmaalla. Pitkän ja tuotteliaan taiteilijauran sekä monisärmäisen yksityiselämän jälkeen.

Ensimmäisenä vuonna 1937 Mikkelissä syntyneestä taiteilijasta mieleeni muistuu hartioille ulottuvat harmaat käkkärähiukset ja veikeä, metsänpeikkoa muistuttava olemus. Mikä mielikuva ei ehkä vastaa totuutta... 

Hugo Simbergin sukulaissieluksikin kutsuttu Outi Heiskanen oli monialainen kuvataiteilija ja kahden tyttären äiti, joka tuntuu eläneen voimakkaasti - lähinnä työnsä ja intohimojensa ohjaamana. Hän osallistui lukuisiin poikkitaiteellisiin projekteihin, toteutti pitkiä opintomatkoja ulkomaille ja nautti monipuolisesta ystävä- ja kollegapiiristä. 

Laajan yleisön tietoisuuteen Outi Heiskanen tuli viimeistään vuonna 1974 ensimmäisen yksityisnäyttelyn ja esikoistyttärestään Metistä (s.1961) tehdyn Punatukkainen tyttö -nimisen grafiikkatyön myötä. Myös tämä herkkä ja ihastuttava teos on nähtävillä Ateneumin retrospektiivisessä näyttelyssä (täällä).

Outi Heiskasen ystävän ja hänestä uuden elämänkerran kirjoittaneen Tuula Karjalaisen mukaan Heiskasessa eli useita sivupersoonia eli oheisouteja, joita hän ”tarvitsi” niin vilkkaassa sosiaalisessa elämässään kuin taiteen tekemisessä. Yksi oheisouti oli Immi Piilo, joka maalatessaan ”pystyi” käyttämään vahvoja värejä, toisin kuin ”oikeaOuti”. Myös Immi Piilon töitä on nähtävissä Ateneumin näyttelyssä, mm. vuonna 2008 maalattu Outsa - omakuva Outista tai Immistä.

Ateneumin näyttelyssä on esillä Sakari Viikan ottamia valokuvia Outi Heiskasesta. Lisää taitavan valokuvaajan ja valokuvataiteilijan Sakari Viikan (s.1956) valokuvia Heiskasesta löytyy museon 3. kerroksen rappukäytävän sivuhuoneesta.

Viimeiset julkisuuteen tulleet työt Outi Heiskanen on tehnyt pitkäaikaisen vedostajansa, graafikko Janne Laineen (s.1970) kanssa. Kahden persoonallisen graafikon yhteistyö on tuottanut useita ihastuttavia grafiikkatöitä, joissa yhdistyy Heiskasen eläinhahmot ja luonnon mystifiointi Laineen kiehtovaan maisemakuvaukseen. 

Ateneumin Outi Heiskasen näyttelyssä löytyy paljon kiinnostavaa katsottavaa ja tutkittavaa. Ja tunteita (täällä). Minulla jäi vielä katsomatta näyttelyyn kuuluva, 40 minuuttia kestävä Outi Heiskasesta kertova lyhytelokuva...

Outi Heiskanen: Punatukkainen tyttö, 1974

Sakari Viika: Outi Heiskanen rakentamassa näyttelyä Siirrettävä Tuonela, Meilahti 1983

Sakari Viika: Outi Heiskanen Syysjärvellä heinäkuussa 1989 

Outi Heiskanen ja Janne Laine: Kaksoset, 2015

Hajahuomioita - tunteella

Heiskanen: Siipirikko, 1991 

Kävin Ateneumin taidemuseossa tutustumassa taidegraafikko Outi Heiskasen (s.1937) teoksiin ja hengittämässä hänen maailmaansa. Pääosin grafiikkaa, mutta vähän myös muuta. Paljon tunnetta - lempeyttä, rakkautta, häpeää, surua, katkeruutta - mutta ei paljon iloa. Mystistä, pikkutarkkaa, unenomaista, hämmentävää, mielenkiintoista, humoristista, tarkkasilmäistä, leikkisää, eroottista. 

Ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Mytologiaa, totta ja tarua. Erikseen, yhdessä ja limittäin. Yli 300 teosta lähes 50 vuoden ajalta. Kaikki taidolla ja tunteella tehtyjä. Viimeiset työt vuodelta 2015, jolloin etenevään muistisairauteen sairastunut taiteilija muutti hoivakotiin. 

”Tyhjän rakentaminen on vaatimatonta tarkkailua, 

hajahuomioita, verkko, jolla nyhjäistään tyhjästä ihmisolentoja, 

 heimo, kansan rituaalit, pelisäännöt, murhe, orpo olo, 

joutilaisuus, puuhailu, olla tietoisena turhuudesta 

ja hurmioituneena elämän nykivästä orgasmista. 

Olen miettinyt voiko tyhjyyttä rakentaa.”

Näyttelyn on kuratoinut Outi Heiskasen ystävä, filosofian tohtori, taidekriitikko ja kirjailija Tuula Karjalainen Ateneumin intendentin Sointu Fritzenin kanssa. Esitetekstissä Karjalainen kehottaa kävijöitä ottamaan tunteet mukaan näyttelyyn mennessään. Hänen mukaansa Heiskasen teoksissa kuvataan ja tutkitaan ”naiseutta, äitiyttä, rakkautta, avioliittoa, lapsia - hyvin henkilökohtaisia ja syvälle meneviä teemoja.” Jokaista puhuttelevaa, joten yritin noudattaa Karjalaisen ohjetta ja katsoa ja aistia teoksia tunteella. Väliin onnistuin, ja se tuntui hyvältä.

Ensimmäistä kertaa tutustuin kunnolla Outi Heiskasen teoksiin. Rauhassa ja keskittyneesti - ja tunteella. Ja tykkäsin hänen rehellisistä kuvistaan ja ”viivan mestarin” elävästä ”risuviivasta”.

Heiskanen: Kotikuusi, ajoittamaton

Heiskanen: Lepakko ja apina, 1979

Yksityiskohta Heiskasen teoksesta Merikäärme, 1978

Joulua kohti 2/21

Tutuin tontuin Jouluun - lisää täällä :):)