Maaliskuu.

Mummi lopettaa maaliskuun Lontoon puistoissa kevään keskellä. Suomeen palataan huomenna, joten saan tänä vuonna nauttia kukkivista kirsikka-, luumu- ja omenapuista kahdesti. Lontoossa Mummia ilahduttaa myös upeakukkaiset mangoliapuut, joista useimmat kukkivat vasta nyt. 

Ladies in London

Esikoinen, Lontoontyttö ja Selma

Pienen Lontoo

Saippuakuplia, kerrosbussia ja kummitädin reppuselkää. 

Paljon muuta ei pieni poika voi matkalta toivoa.

Paitsi karusellia. Ja sekin toteutui!

Lovely London

Eka päivä Lontoossa pökerrytti. Parasta oli aurinko, puistot ja Martin Creedin näyttely. Aamupäivä vietettiin Itä-Lontoon puistoissa ja kanavien varsilla lähellä Hackneyä, jossa Lontoontyttö asuu. Mummi ihaili kukkivia puita ja kanavissa kelluvia asuntoveneitä, Kalle juoksi pulujen ja oravien perässä ja kuunteli katusoittajia ja tytöt kulkivat kiltisti matkanjohtajien perässä ja nauttivat rennosta päivästä.

Iltapäivällä mentiin Lontoontytön kehujen perusteella tutustumaan brittiläisen Martin Creedin (s. 1968-) näyttelyyn What's the point of it? Hayward Galleryssa. Mummi lumoutui täysin. Osin selkeillä väreillä tehtyä pientä ja rajattua modernia taidetta, osin huoneenkokoisia installaatioita, jotka kaikki kumminkin sitoutuivat toisiinsa liikkeen, muodon tai värin kautta. Näyttelyssä viihtyi, nautti ja tuli hyvälle mielelle. En osaa sanoa mitä Creed kuvasi, enkä sanoittaa miksi tykkäsin. Mutta menisin toistekin.

Viimeisen huoneen kakka-oksennus-symboliikka ei - esitetekstistä huolimatta - kuitenkaan minua saavuttanut:

"The problem with horrible feelings is you can't paint them. But horrible vomit - you can film that. On film, horrible vomit becomes a form of painting, and shit - the first solid thing that any of us makes - is sculpture."

Lontoontyttö yritti minulle selittää, että se kuvaa sitä mitä koko näyttelykin: arkisten asioiden muuttamista ja muuttumista taiteeksi. Mutta taidetta tai ei, niin silti oli vähän vaikea ymmärtää filmiä keskittyneestä oksentamisesta ja kakkaamisesta

Suurta mielenkiintoa kaikenikäisissä herätti näyttelyn lasiseinäinen huone, jonne oli ahdettu noin 7000 valkoisia ilmapalloja, joiden joukkoon pääsi kävelemään. Aikuinenkin yltyi hippaan.

London calling

Iltapäivällä lennetään Lontooseen ja tiistaina palataan. Mummin pääsee siivellä Esikoisen ja kolmevuotiaan Kallen kanssa tarkistamaan Lontoontytön uutta kämppää. Kivaa!! 

Johtuukohan auringosta vai seurasta, että pitkästä aikaa matkallelähtö on helppoa. Ei kolota mistään eikä stressaa. Vaikuttaneeko sekin, ettei asuta hotellissa, vaan Lontoontytön nurkissa. Tosin ahtaasti ja lattialla varapatjoilla, mutta tuttujen keskellä ja kotoisasti.

Kotiin jää Mummia odottamaan viekottelevan käyrävartiset ja iki-ihanat ranskalaiset tulppaanit, jotka viikolla sain Parasystävältä kevään kummiaksi. Muistikohan, että ovat Mummin lempikukkia? Onneksi kotiin jää Juniori - josko huomaisi luoda pari ihailevaa katsetta myös kukkiin. 

Ukki tietenkin ryntää kevättohkeissaan mökille koirien kanssa heti kun lentokenttäkuskin virasta vapautuu. Lupasi ostaa vielä yhden tiaispöntön Salon torilta.

Vanhoja lastenkirjoja

"Tarinat Jänis Vemmelsäären seikkailuista ovat kotoisin Yhdysvalloista. Ne ovat syntyneet Etelävaltioiden neekeriorjien keskuudessa, ja muuan Harris niminen amerikkalainen on yhdistänyt eri tarinat yhdeksi kokonaisuudeksi. Tuhannet pienet neekerilapset ovat huutaneet ilosta ja taputtaneet mustia käsiään kuunnellessaan juttuja Jänis Vemmelsäären hassunkurisista kepposista. Mustaihoiset äidit ovat kertoneet niitä kähärätukkaisille pienoisilleen, nämä ovat kasvaneet suuriksi ja ovat taas puolestaan kertoneet niitä omille pikku pojilleen ja tytöilleen. Ja niin ne ovat kulkeneet sukupolvesta toiseen, kunnes viimein saapui valkoinen mies, joka kirjoitti ne muistiin. Ne painettiin ja levisivät kautta maailman valkoihoistenkin lasten luettavaksi.

Kun nämä tarinat nyt joutuvat Suomenkin lasten käsiin, toivon, että ne tuottavat heille iloa ja hupia. Ja niitä lukiessanne muistakaa, pienet ystävät, että niistä saatte kiittää neekeriorjaraukkoja, jotka raskaassa työssä niillä ilahduttivat toistensa mieltä."

Näin kirjoitti Jänis Vemmelsäären seikkailuja -kirjan suomentaja Anni Swan kirjan saatesanoiksi vuoden 1929 painoksen ensilehdellä. Edesmennyt isäni sai kirjan 7-vuotiaana urheilukilpailujen II palkintona heinäkuussa 1933.

Tässä ajassa on myös arvoja, joita tulevat sukupolvet taivastelevat 50-100 vuoden kuluttua. Niitä on meidän aikalaisen vain niin vaikea hahmottaa - valtavirrasta poikkeavat näkemykset usein jopa pelottavat, jopa lastenkirjoissa.

Uusi koti

Ukki osti lauantaina Salon torilta uuden hienon linnunpöntön. Tänään pönttö kiinnitettiin kaupunkikodin pihalle takimmaiseen vaahteraan - nyt vaan odotellaan uutta tiaispariskuntaa. Pihan vanha pönttö onkin jo miehitetty.

Ihana aamu

Vuodet kuluvat ja ikää kertyy. 

Sen kunniaksi Ukki vei aamulla Mumminsa meren rantaan kuohuviinilasilliselle. 

Ihailimme kimaltelevaa merta, välkehtivää aurinkoa ja upeaa merisumua - 

kuohuviinilasin läpi. Voiko enempää toivoa.

Paitsi porkkanakakkua, ja sitä Sisko tarjosi iltapäivällä.

Kuvaajan iloja

Lastenkirja lapsuudestani

Sininen keskitie -blogissa haastetaan lähinnä kirjabloggaajat kirjoittamaan lastenkirjoista. Vaikka en ole kirjabloggaaja, päätin osallistua haasteeseen, koska rakastan lastenkirjoja. Hullaantuminen alkoi oikeastaan vasta aikuisiällä, kun kolmenkympin kieppeissä (noin 30 vuotta sitten) sain viisi lasta, jotka rakastivat kuunnella äitinsä lukemista. Onneksi nykyään on kaksi tyttärenpoikaa, jotka myös rakastavat satujen kuuntelemista.

Blogien lastenkirjaviikon 2014 kummina toimii Lastenkirjahylly -blogin lasten- ja nuortenkirjallisuuden vapaa tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen.

Olen 1950-luvun lapsia ja silloin luettiin paljon Tammen kultaisia kirjoja. Suosikkini oli Kissa joka luuli olevansa hiiri (Tammi 1954). Kirjan tekijäksi mainitaan usein kirjan kuvittaja eli Gart Williams. Englanninkielisen tekstin on kuitenkin kirjoittanut Miriam Norton ja suomentanut Marjatta Kurenniemi.

Kirja kertoo kissanpennusta, joka adoptoidaan hiiriperheeseen, ja perinteiset vihamiehet kasvavat rakastamaan toisiaan. Kirjassa on isot ja hyväntuuliset kuvat, suloisia pörröisiä eläimiä ja vähän tekstiä, joten sitä oli mukava selata jo ennen kouluikää. 

Tammen kultaiset kirjat -sarja on käännetty yhdysvaltalaisen Little Golden Books -sarjan kirjoista. Kääntäjinä on toiminut Kurenniemen lisäksi mm. Helena Anhava ja Kirsi Kunnas. Kirjasarja syntyi Yhdysvalloissa jo vuonna 1942 ja Wikipedian mukaan sen tarkoituksena oli tuottaa edullisia, kestäviä ja värikkäitä kuvakirjoja kaikkien lasten ulottuville - iskulauseena Books for masses, not for the classes. Suomessa sarjan ensimmäinen kirja Meidän Mirri (Kathie the Kitten) julkaistiin 1952 eli syntymävuonnani.

Omassa 1950-luvulla julkaistussa Tammen kissakirjassa on takakannessa vielä alkuperäiseen kasvatukselliseen ideaan viittaava teksti, joka uudemmista painoksista on jo poistettu.

Opittuani lukemaan yksi suosikkikirjani oli WSOY:n Hauska satukirja, jonka Tyyni Tuulio oli "englantilaisen kokoelman mukaan kertonut suomeksi". Kirja on edelleen myynnissä ja se sisältää 18 mm. Christian Andersenin (jotka muuten on Maila Talvion suomentamia) ja Grimmin veljesten klassikkosatuja, kuten Ruma ankanpoikanen ja Lumikki, sekä englantilaisia kansansatuja. Hauska satukirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1921.

Kirjassa on upeat kuvat, joita lapsena jaksoin tuijottaa pitkiä aikoja - yksi kokosivun kuva kustakin sadusta. Suosikkisatuni oli Pieni merenneito - surullinen, romanttinen ja jännittävä. Merenneito-satu oli jo 1950-luvulla yli sata vuotta vanha, sillä tanskalainen H.C.Andersen kirjoitti sen jo vuonna 1836. Kansansaduista suosikkini oli Pikku pikku -niminen lyhyt satu "Olipa kerran pikku pikku muija, joka asui pikku pikku talossa pikku pikku kylässä..."

Murun paikka?