Kauneinta minussa on varpaat :)

Vanheneminen on väliin (tai usein) vaikeaa. Tänään tuli sähköpostissa entiseltä koulukaverilta kutsu riemuylioppilaiden luokkakokoukseen entiseen lukioomme. Juhlistamaan sitä, että pääsimme ylioppilaiksi viisikymmentä vuotta sitten :):) Aika kuluu on klisee, mutta niin, niin totta…

Saimme ylioppilaslakit toukokuussa 1972 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun juhlasalissa. Tämä Suomen vanhin, vuonna 1886 perustettu yhteiskoulu oli juuri muuttanut Nervanderinkadulta Etu-Töölöstä Isonevantielle Etelä-Haagaan. Yli kolmekymmentä vuotta (1966-97) koulun rehtorina toiminut Vesa Nikunen ojensi helteisenä toukokuun päivänä valkoisen lakin minun lisäkseni Helulle, Mökölle, Markelle, Riitalle, Merjalle ja Jaanalle ja kymmenille muille lukion päättäneille nuorille - tuleville lääkäreille, ekonomeille ja juristeille. Niitähän sykissä - niin opettajien kuin oppilaiden keskuudessa - silloin suosittiin. Osalle se sopi, osalle ei. Onneksi luokkakavereistani kouluttautui myös opettajia, teologeja, mielisairaanhoitajia, muusikkoja ja agronomeja. 

Eilen tämä vajaa seitsemänkymppinen tuleva riemuylioppilas katsoi paljaita varpaitaan ja ajatteli: ”Onpa minulla vielä kauniit jalat ja varpaat. Niin suorat, pehmeät ja terveet.” Ja siltä istumalta tuleva riemuylioppilas varasi täksi päiväksi jalkahoidon ja varpaankynsien geelilakkauksen.

Tänään tuttu kosmetologi Kati Lehtonen Lauttasaaressa hoiti ja lakkasi toista tuntia jalkojani. Ja jaloista tuli vieläkin kauniimmat. Kiitos Kati!

Kukkia kotona

Ranskalainen, pitkä tulppaani olohuoneessa.

Magnolian oksa makuuhuoneessa.

Turskaa ikkunapöydässä

Juhlittiin Siskon kanssa maanantaista ystävänpäivää etukäteen jo lauantaina, ja herkuteltiin pitkällä ja rauhallisella lounaalla ravintola Maxillissa - ullanlinnalaisten korttelikapakassa Korkeavuorenkadulla.

Kolmekymmentä vuotta samanlaisena ja samalla paikalla ollut bistrotyyppinen ruokapaikka houkuttaa etenkin valtavilla ikkunoillaan. Ikkunat on tavallaan korvattu kahdella lasiseinällä, joiden ääressä on kiva seurata vilkkaan Korkeavuorenkadun elämää: Työhön tai työstä kiirehtiviä nuoria ja keski-ikäisiä, lounaspaikkaa etsiviä äityisvapaalaisia ja eläkeikäisiä koiranulkoiluttajia - pääosin ns. parempiosaisia helsinkiläisiä. 

Maxillin lista on ollut vuosia samansuuntainen: 4-5 etu-, pää- ja jälkiruokavaihtoehtoa ja helmikuussa erillinen blinilista. Yhtenä pääruokana on vuosia ollut grillattua lohta avokadon kanssa. Pari vuotta sitten annos oli runsas eli kolme isoa, sopivasti grillattua lohen palaa, mutta viimeksi vajaa vuosi sitten sain annoksen, jossa oli vain yksi vaivainen lohikimpale. Olin pettynyt ja jäin nälkäiseksi, joten lauantaina en uskaltanut enää valita tuttua ja (aiemmin) maittavaa annosta.

Tarjoilija kertoi listalla olevan skreiturskan olevan perusturskaa mehevämpää, joten päädyimme Siskon kanssa kumpikin valitsemaan turskaa fenkolin, piparjuuren ja hummerikastikkeen kanssa. Vaalea kala-annos näytti kauniilta turkoosilla lautasella. Turska oli sopivasti keitetty ja odotetusti miedon makuinen. Hummerikastike oli mauton, mutta raastettu tuore piparjuuri toi kivasti särmää annokseen. Sisko tykkäsi kovasti, minusta - aina kriittisenä - annos oli ”vain” OK. Jälkkäriksi tilasimme puoliksi suklaakakkua ja appelsiinisorbettia - annos, joka näytti kömpelöltä, mutta maistui hyvältä :)

Viihdyn aina Maxillissa, vaikka ruoka on harvoin taivaallista. Kortteliravintolan kotoisa tunnelma, huomaavainen palvelu, koirakaverin salliminen ja upea katunäkymä riittävät kuitenkin siihen, että palaan toistuvasti :):)

Skreiturskaa, haudutettua fenkolia, hummerikastiketta ja piparjuurta 

Suklaamoussekakkua ja veriappelsiinisorbettia

Valokuvataidetta Senegalista

Prince Dom Nicolau (n.1830-1860) sarjasta Diaspora, 2014

Käydessäni Taidemuseon kahvilassa (täällä) tutustuin tietty myös museon ensimmäisen kerroksen uuteen näyttelyyn - senegalilaisen valokuvaajan ja nykytaiteilijan Omar Victor Diopin valokuviin. Värikylläistä, teatraalista ja kantaaottavaa.

Värikylläistä ja teatraalista - totta. Mutta kantaaottavuutta minun oli valokuvia katsoessani vaikea heti hahmottaa tai tavoittaa. Näin lähinnä maalauksellisia, upeita ja kiehtovia valokuvia, joissa lähes kaikissa näkyi valokuvaajan omat kasvot. Vasta lukiessani tarkemmin näyttelystä sain käsitystä, mihin taiteilija kuvillaan pyrki.

Omar Victor Diop (s.1980) on syntynyt ja asuu edelleen Senegalissa. Nelikymppinen taiteilija on itseoppinut valokuvaaja, joka nuorempana työskenteli liike-elämän ja muodin parissa. Etenkin hänen muotikoulutus ja -kiinnostus näkyy näyttelyn valokuva-muotokuvissa.  

Turussa on esillä kuutisenkymmentä Omar Victor Diopin isokokoista valokuvaa, jotka näyttelyssä on jaettu kolmeen aihekokonaisuuteen: Allegoria (2021), Liberty (2016) ja Diaspora (2014).

Allegoria-sarja ottaa kantaa ilmastonmuutokseen ja lajikatoon. Kaikissa kuvissa on kuvattu Diop, jonka ympärille on kuvakäsittelyllä lisätty uhanalaisia kasveja ja eläimiä. Valokuvat ovat upeita, mutta niiden varsinainen sanoma ei minua tavoittanut, harmi.

Liberty-sarjassa Diop nostaa esille unohdettuja mustia vapaustaistelijoita, esimerkkinä Aline Sitoe Diattan (1920-1944). Nuori nainen vastusti ranskalaisten ylivaltaa Senegalissa ja kuoli vankilassa vallanpitäjien vangittua hänet yhtenä vastarintaliikkeen johtohahmona.

Alkuperäinen valokuva teini-ikäisestä prinssi Nicolausta.

Kolmas kokonaisuus - Diaspora-sarja - ei alkuun auennut minulle, eikä näyttelyesite paljoa auttanut. Esitteen mukaan taiteilija keskittyi ”diaspora-kokemusten kuvaamiseen”. Sana oli minulle tuntematon, joten turvauduin kotona nettiin. Diaspora on kreikkaa (suom. hajaannus) ja termi tarkoittaa sitä, että uskonnollinen tai kansallinen ryhmä joutuu muuttamaan uudelle asuinalueelle ja erilaisuuden ympäröimänä säilyttää (tai pyrkii säilyttämään) oman identiteettinsä. Diaspora on arkikieltä ainakin Afrikan maissa ja sitä saatetaan käyttää mm. siirtolaisuuden, pakolaisuuden ja orjakaupan sekä juutalaisten ja muslimien yhteydessä.

Diaspora-sarja kiehtoi minua eniten jo näyttelyssä, ja luettuani ja ”ymmärrettyäni” (ehkä) termin merkityksen miellyin kuviin entistä enemmän. Diop on lavastanut valokuviinsa uudelleen vanhoja valokuvia/muotokuvia, joissa on länsimaisesta näkökulmasta kuvattu 1500-1800 -luvuilla eläneitä mustia henkilöitä. Jokaiseen kuvaan Diop on lisännyt jalkapallon, koska kuten hän muistuttaa mustuus on edelleen virhe. Näin esimerkiksi Euroopassa pelaaviin, afrikkalaisiin huippujalkapalloilijoihin liittyy tuttua ristiriitaisuutta: ylistystä, sankaruutta ja poissulkemista.  

Omar Victor Diopin valokuvat jäivät mieleen, vaikka kaikki eivät minuun vaikutusta tehneetkään. Taidemuseo on aina retken väärtti :)

Aline Sitoe Diatta 1944 sarjasta Liberty, 2016 

Sarjasta Allegoria, 2021

Turri tervehtii

Lemppari Turussa

Tykkään Turun taidemuseosta, mikä näkyy myös aikaisemmissa postauksissani (täällä, täällä, täällä ja täällä). Mielenkiintoisten näyttelyiden lisäksi museo sijaitsee lähes :) matkan varrella, kun sukkuloin Ukin Salon mökin ja Tyttärien Merimaskun Tilan välillä. Museo on myös sopivasti keskellä Puolalanpuistoa, joten Murun pisutuskin hoituu samalla pysähdyksellä. Lisäksi museo on lähellä rakastamaani kauppatoria, minkä elintilaa ikuisuuksia kestävä keskustaremonttu on tosin entisestään kaventanut.

Lempparini on kuitenkin taidemuseon alakerrassa pari vuotta ollut kahvila Victor, jonka tunnelma, palvelu ja tuotteet ovat superia. Torstaina siirtyessäni Merimaskusta Saloon pysähdyin taas tuttuun taidemuseoon ja Victoriin. 

Ekstrahyvää kahvia vanhanaikaisesta kupista ja pala herkullista pekaanipiirakkaa rauhallisessa lepotuolissa ennen taidenäyttelyyn tutustumista. Tykkäsin ja nautin - taas. Kiittäessäni ja kehuessani piirakkaa kysyin myyjältä, mikä leipomo sen oli valmistanut. Hymyilevä myyjä vastasi, että se on hänen tekemäänsä: ”Hyvää tulee, kun kinuskissa on fariinisokeria ja kermaa.” 

Victorissa voi pistäytyä herkuttelemassa, vaikka taidenäyttely ei kiinnostaisikaan. Etenkin viikonloppu-brunssia on kehuttu - minulla vielä kokematta…

Pekaanipiirakka - herkkua :)

Tulppaanien aikaa

Vitriinin päällä

Tyttärien Tilalla on tulppaaneita kaikkialla - keittiössä, olohuoneessa, ruokapöydässä, kirjahyllyssä, vitriinin päällä. Itse ostettuja, tuomisiksi saatuja, sukulaisten ostamia, ystävien lahjoittamia. 

Taitavat olla merkki myös lähestyvästä keväästä? Kaunokaiset tuovat iloa niin asukkaille kuin vierailijoille. Onneksi kissat jättävät ne pääosin rauhaan - mitä nyt aika ajoin lehtiä pureskelevat :)

Tervetuloa Kevät - ja viepä toinen K mennessäsi…

Keittiössä

Ruokapöydässä

Olohuoneessa

Kirjahyllyssä

Lumienkeleitä

Aurinko kutsui Mummin leikkiin :):)

Konmaritusta Tilalla

Eilen aloimme Opiskelijatytön kanssa siivota ”nurkkia” Merimaskussa :) Tällä kertaa tyhjensimme entistä - ja tulevaa - ravintolatilaa, valtavaa liinavaatevarastoa ja isoa siivouskomeroa, jota ennemminkin voisi kutsua siivoushuoneeksi :)

Saimme mukavan siistiä ja roimasti lisää tilaa. Ja hyvän mielen, kun turha ja tarpeeton lähti kiertoon ja rikkinäinen ja käyttökelvoton kaatopaikalle. Tänään jatketaan…

 

Yllätys S-marketissa

Huristin eilen Tyttärien Tilalle Merimaskuun. Matkalla poikkesin Naantalissa tutussa ”lähikaupassa” Tuulensuunkadulla. Sisäänmennessä hedelmäosastolla odotti iloinen yllätys:

”Ilosempaa ostosreissua koko perheelle. Ota tästä mukaan pikkuväelle banaani kaupassa syötäväksi.” Ilmaiseksi! Kauppa tarjosi :)

Mukava meno jatkui kalatiskillä, jossa ystävällisesti ja asiantuntevasti palveleva miesmyyjä toivotti minulle hyvää päivän jatkoa. Tuntui, että hän sanoi sen todella sydämestä - kohdaten asiakkaansa.

Kiitos Ässä. Toit iloa päivääni :)