Lupiineilla vai ilman?

Haitalliseksi vieraslajiksi luokiteltu lupiini valtaa pihoja ja tienpientareita. Onhan se kaunis ja näyttävä, mutta kyllä suomalaisilla perinteisillä niittykasveilla, kuten hennoilla keltaisilla leinikeillä on vankka paikka sydämessäni. 

Mökin ympäristöön ja lähiseudun hiekkateille eivät lupiinit ole vielä löytäneet. Ja hyvä näin. Tänä vuonna kaikki luonnonkukat tuntuvat pistävän parastaan - kukkivista pensaista ja puista sekä puutarhan perennoista puhumattakaan. Ja täällä nautitaan niistä.

Pionin kukkia odotellessa...

Aura-joen äärellä

Keskiviikkona tein päivämatkan Tallinnaan (täällä) ja lauantaina oli vuorossa retki Turkuun. Ukki oli järjestänyt siivoojan pesemään mökin 15 ruutuikkunaa, ison lasikon ja rantasaunan. Päätimme antaa miehelle työrauhan ja pakenimme kahden koiran kanssa ilmastoidulla autolla 80 kilometrin päähän Turkuun.

Yleensä ajamme Salon laitamilla olevalta mökiltä Turkuun vanhan Turuntien kautta - vehreämpää ja rauhallisempaa menoa. Niin nytkin. Olimme suunnitelleet ostavamme Turun torilta uusia Annabelloja. Mutta olimme täysin unohtaneet, että torialueella tehdään täydellistä remonttia. Onneksi kaivuualueen takaa löytyi osa entisistä vihannes-, marja- ja kukkamyyjistä.

Turun kesäkukat olivat edullisempia kuin Hesan torilla, ja tarjonta oli parempaa kuin lempitorillani Salossa. Ostin monta valkoista riippupelargoniaa, jotka aion istuttaa mökille vanhoihin puuruukkuihin uuden vierasvajan eteen. Ja Ukkikin löysi kuin löysikin pesemättämiä pieniä multa-Annabelloja...

Lounaalle ajoimme Aura-joen varrella sijaitsevaan kaksikerroksiseen ravintola Nooaan (täällä), joka muistui mieleeni Parasystävän Turku-suosikkina. Toisen kerroksen kattoterassia parempaa lounaspaikkaa ei helteisessä Turussa olisi voinut kuvitella: Isot tukevat päivänvarjot suojasivat polttavalta auringolta ja lämmin tuuli vilvoitti sopivasti keskipäivän kuumuudessa. Upea sijainti -  joen rannalla oli kiva seurata ohikulkevia lukuisia huviveneitä ja reittialuksia. Aivan ravintolan eteen oli mm. rantautunut Ruotsista tullut vanha, leveä ja kaunis Swan-purjevene, jonka kannella kaksi pariskuntaa viettivät kadehdittavan näköistä rentoa lomaa.

Nooan ruoat olivat tosi kauniita ja riittävän maukkaita - ei halpoja. Mutta riittävä maku riitti tällä kertaa, koska ympäristö oli taivaallinen, ja kattoterassille olivat tervetulleita myös kaksi kuumuuden väsyttämää koiraamme.

Parasystävän ravintolavinkit eivät petä. Tämän toki tiesin jo lähes viidenkymmenen vuoden (!!!) takaa.

Nooan 1. alkupala: Tartar rosmariinimajoneesin kanssa. 

Nooan 2. alkupala: Parsaa ja romescokastiketta. 

Kaksikerroksisessa Nooassa on kattoterassin lisäksi myös baariterassi Aura-joen laineilla.

Päiväretki Tallinnaan

Olen eläkeläinen, joten päätin kokeilla juttua joka tuntuu ainakin pääkaupunkiseudulla kuuluvan jokaisen eläkeläisen perussettiin eli päivämatkaa Tallinnaan.

Keskiviikkoaamuna ajoin vitosen ratikalla Katajanokan terminaaliin, jossa jonotin satojen muiden ikäisteni kanssa Viking Xprs -laivan ovien avautumista. Käsittämätöntä, miten meitä eläkeläisiä riittää. Joka päivä monta kertaa päivässä ainakin kolmen eri laivayhtiön laivat täyttyvät innokkaista Viron matkaajista.

Kaksi ja puoli tuntia kului nopeasti ja kivasti. Osan aikaa nautin laivan kannella upeassa kesäsäässä merimaisemista ja auringosta ja osan aikaa kuuntelin laivan peräosan ”tanssiravintolassa” esiintynyttä kaunisäänistä tangon (voitto 1992) ja yön (hitti 2008) kuningatarta Eija Kantolaa. Eijan esiintyessä laivan pieni tanssilattia täyttyi yllätyksekseni monentasoisista tanssijoista ja pari innokainta naispuolista fanittajaa seisoi tiiviisti esiintymislavan edessä Eijaa tapittamassa. Eikä ihme, Eijan ääni oli edellään kaunis ja kantava ja hän otti kivasti ja luontevasti kontaktia niin fanittajiinsa kuin tanssijoihin. Osa tanssijoista tuntui tulleen laivalle vartavasten tanssimaan...

Tallinnassa vietin aurinkoiset kolme tuntia ennen kuin piti palata laivaan ja kotimatkalle. Kolmessa tunnissa ehdin tulla huijatuksi, nauttia hyvän päivällisen ja kävellä lyhyen aikaa aina kauniissa Vanhassa kaupungissa.

Olen aina halunnut kokeilla Tallinnan polkupyöräriksoja. Olisi pitänyt tutustua niihin etukäteen netissä, jolloin olisin osannut varautua joukossa lymyäviin huijarikuskeihin, joka sattui kohdalleni. Kysyessäni satamassa matkan hintaa kuski sanoi yksiselitteisesti sen maksavan 25 euroa. Pidin hintaa kalliina ja sanoin sen hänelle ääneenkin, mutta ajattelin että kerran se kirpaisee. Perille Vanhan kaupungin taakse päästyämme hän monisanaisesti selitti kyydin maksavan 50 euroa. Riitelimme äänekkäästi hänen pyöritellessä vain päätään. Lopulta annoin hänelle 30 euroa, käänsin selkäni ja kävelin tyynesti pois. Ikinä en enää astu Tallinnan riksoihin - älkääkä kukaan muukaan...

Onneksi ärtymykseni haihtui pian Rataskaevu-kadulla olevan Von Krahli Aed -ravintolan (täällä) suojaisalla sisäpihalla. Von Krahli Aed on kasviksiin, lähiruokaan ja mm. luomuviineihin keskittynyt, pitkään toiminut ja suosittu ravintola, josta löytyy myös liharuokia. Kaksi terassia - aurinkoinen ja eloisa Rataskaevun puoli ja varjoisampi ja rauhallisempi sisäpihan puoli - kummassakin kuutisen pöytää. Terassien välissä kahdessa kerroksessa vanhahtavalla tyylillä kalustetut tilavammat ravintolatilat. Sain kohtuuhintaista ja hyvää ruokaa ja ystävällistä palvelua. Ja Saku-olutta. Unohdin huijarit ja aloin taas uskoa Tallinnan vetovoimaan.

Paluumatkalla paistoi edelleen helteinen aurinko. Eija Kantola lauloi ja tulkitsi kaihoisia 1990-luvun lauluja. Meri oli tyyni ja eläkeläiset nauttivat...

Von Krahli Aed -ravintolan virolainen alkupalalautanen 

Poika yökylässä

Pari viikkoa sitten olimme sopineet, että Yhdeksänvuotias tulee yökylään Ukin ja Mummin mökille kesäkuun ensimmäisenä lauantaina juhlistamaan jalkapallohullujen isovanhempiensa kanssa Mestareiden liigan finaaliottelua Liverpool - Tottenham. Suunnitelmissa oli ostaa futisherkkuja (??) ja valvoa koko yö (??). 

Perjantaina Yhdeksänvuotias sai yllättäen paremman tarjouksen: Luokkakaveri pyysi yökylään Länsi-Suomessa olevalle mökille - katsomaan futisfinaalia! Tämän takia Ukin ja Mummin mökkivieras vaihtui pikkuveljeen - yhtä tervetullut Poika.

Kuusivuotiasta ei jalkapallo kiinnosta. Hän tykkää piirtää tarkkoja kuvia hävittäjäkoneista ja katsella Ukin kanssa videolta metsätyökoneita. Ja seikkailla metsässä. Tämän kertaisella metsäretkellä kuuntelimme tiltalttia ja käkeä - ensi kertaa tänä kesänä. Tuntuu että käet kukkuvat nykyään kerralla paljon pidempään kuin omassa lapsuudessani. Silloin jäljellä olevia elinvuosia laskettiin käen kukunnasta, joten viitanneeko muutos pidentyneeseen elinikään :):) Näimme myös suoalueen reunalla viisilapsisen joutsenperheen - sekin kesän ensi kohtaaminen. Ja löysimme pienestä purosta naapurin eläkeläismiehen kunnostaman pienen vesimyllyn. 

Mummosta lauantain finaaliottelu osoittautui niin tylsäksi, että puolessa välissä uni vei voiton. Varsinkin kun ottelua tuli pakosta verrattua Suomen jääkiekkojoukkueen toukokuisiin huimiin Latvia-matseihin. 

Me mielenpahoittajat :):)

Äitimuori ja minä Karkun mummolan ulkoverannalla joskus 1950-luvun lopulla. 

Syödessäni Lontoontytön ja Opiskelijatytön kanssa Wanhassa Myllyssä (täällä) jäimme jossain vaiheessa iltaa miettimään, mikä adjektiivi kuvaisi parhaiten kutakin meistä. Toiseksi vanhimman tyttäreni mielestä minua kuvaa parhaiten sana arka ja nuorimman tyttäreni mielestä huolestuvainen on minun adjektiivini.

Vähän hämmästyin, mutta vain vähän. Huolestuvaisuuden tunnistan hyvin itsessäni. Lasteni kasvuvuosina se saattoi välillä jopa lähteä lapasesta, ja uskon, että osa lapsistani saattoi jopa kärsiä siitä. Edelleen teen työtä sen kanssa, että ’elämästä ei selviä hengissä’.

Entä arka? Nuorena ja pitkälle aikuisuuteen olin arka ja jopa estynyt. Pelkäsin näyttää kuka olen. Oikeastaan meni pitkään, ennen kuin itsekään tiesin ja tunsin kuka olen. Hirvitti, jos vaadittiin omaa mielipidettä tai näkemystä. Puhumattakaan, että olisin osannut tai uskaltanut sanoa ääneen miltä minusta tuntui. Jos vaikka joku olisi eri mieltä - tai vieläkin pahempaa: jos joku pahoittaisi mielensä.

Nykyään 67-vuotiaana en enää koe olevani arka. Mutta uskon tytärtäni. Arkuus varmaan edelleen näkyy joissakin tilanteissa, ja ehkä herkimmin juuri suhteissa minulle läheisimpien ihmisten kanssa. Niissä herää edelleen usein henkiin se lapsuudestani sisäistetty (turha) pelko: Jos joku vaikka voisi pahoittaa mielensä.

Kunpa tuo äitinsä sylissä istuva elämäniloinen ja luottavainen viisivuotias olisi jo 1950-luvulla oppinut, että maailmaan mahtuu mielensäpahoittajia. Pikkutyttöjen (tai eläkemummojen) ei tarvitse tuntea itseään mielenpahoittajiksi, vaikka he sanoisivat ääneen mitä tuntevat tai tarvitsevat. Ja jos joku sattuisikin pahoittamaan mielensä...

Vehreä terassiravintola

Lontoontyttö muutti keväällä parin vuoden Bangkokissa asumisen jälkeen takaisin Eurooppaan ja asettui asumaan opiskeluaikojensa kaupunkiin eli Lontooseen. Toukokuussa hän piipahti Suomessa osallistuakseen mm. Ukin puoleisen suvun sukukokoukseen Helsingissä.

Tyttö vietti Suomi-aikansa sisaruksiensa ja näiden perheiden kanssa, mutta ehti myös riittävästi tapailla minua. Eräänä arki-iltana kävimme hänen ja Opiskelijatytön kanssa syömässä Roihuvuoren, Herttoniemen ja Tammisalon väliin jäävässä ravintola Wanhassa Myllyssä. Tuttu paikka tyttöjen lapsuudesta - olihan heidän lapsuuden kotinsa vain lyhyen kävelymatkan päässä ravintolasta. Wanhan Myllyn syreenipensaiden ympäröimällä kesäterassilla on 1980-ja 1990-luvuilla porukalla syöty monet lankkupihvit, ranskalaiset ja nauravat nakit.

Tälläkin kertaa aloitimme ulkoterassilla, mutta sateen yllättäessä siirryimme ravintolan lasitettuun lisäsiipeen. Lontoontytölle maistui korvasienikeitto, Opiskelijatytölle Pehtoorin hampurilainen ja minulle ceasarsalaatti katkaravuilla. Parasta oli silti taas jälkkäri - salmiakkisuklaakakkua vadelma-turkinpippurijäätelön kanssa.

Wanha Mylly on osa perheemme historiaa. Se on ollut ”aina” olemassa. Muutettuamme puolivuotiaan Esikoisemme kanssa Itä-Helsinkiin keväällä 1982 löysimme Myllyn jo seuraavana kesänä. Ravintolan nettisivuilta selviää, että ravintola on avattu 1970-luvulla Herttoniemen kartanon sivurakennukseen, joka aikoinaan oli pehtoorin eli palkatun tilanhoitajan asunto. Punamultainen puutalo on tähän tarkoitukseen rakennettu jo 1700-luvulla.

Rentoa ruokailua vilkasliikenteisen risteyksen vieressä, mutta täysin katseilta ja liikenteen pauhulta suojassa. Toukokuinen iltamme täyttyi leppoisasta rupattelusta ja yhdessäolosta.

Salmiakki-suklaakakkua ja vadelma-turkinpippurijäätelöä

Kesäsateella Myllyssä voi ruokailla viihtyisässä lasikossa. 

Alman päivänä

Eilen oli Alman nimipäivä. Sen innoittamana päätin käydä äidinäitini eli Alma-mummin eli pikkumummin (täällä) - kuten häntä perheessämme nimitettiin - haudalla Kulosaaren hautausmaalla (täällä). Pikkumummi kuoli 98-vuotiaana syksyllä 1989 ja hänet haudattiin Äitimuorin toivomuksesta samaan hautaan viisi vuotta aiemmin kuolleen isäni kanssa.

Tämä vävyn (isäni) ja anopin (mummini) yhteinen hauta on meren äärellä äärettömän kauniin puistoluonnon ympäröimänä. Hautakivirivistön takana ja kivien väleissä kasvaa käkkäräisiä pikkumäntyjä, jotka ovat entisestään venyttäneet maassa matelevia oksiaan hautakivien ympärille. Kaunista ja rauhoittavaa. Uskon, että näkymä olisi saanut esteetikko-isänikin myhäilemään tyytyväisenä :):)

Pikkuruiselle saarelle mahtuu vain hautausmaa kappeleineen. Hautausmaa on perustettu 1920-luvulla, jolloin saaren nimi oli Iso Pässi - viereinen vielä pienempi saari oli Pikku Pässi. Myöhemmin - ilmeisesti 1950-luvun lopulla - Isosta Pässistä tehtiin osuvasti Leposaari ja Pikku Pässistä Varjosaari.

Hautakivessä isäni nimen alle on jätetty tila Äitimuorin nimelle, kun sen aika joskus koittaa. Ja toki hautaan mahtuu muitakin sukulaisia.... Kauniimpaa ja rauhallisempaa viimeistä leposijaa on vaikea löytää. Leposaaressa meren sykkeessä ja mäntyjen syleilyssä.

Isän haudan ympärillä kiemurtelevia kääpiömäntyjä.

Olo hurmasi

Kauppatorin laidalla oleva, alkujaan Kasarmikadulle vuonna 2006 perustettu ravintola Olo (täällä) yllätti positiivisesti. Parin fine dining -pettymyksen jälkeen en Olon Michelinin tähdestä huolimatta odottanut mitään.

Olen jopa ajatellut, että ehkä fine dining on kehittynyt suuntaan, joka on ohittanut mummin makunystyrät. Syksyllä 2017 vierailu kehutussa Turun Kaskiksessa ei täyttänyt korkeita odotuksiani (täällä) ja marraskuussa 2018 käynti Kööpenhaminassa 56˚-nimisessä kehutussa ravintolassa oli niin valtava (ja kallis) pettymys, että postaukseni tuosta ruokakokemuksesta jäi lopulta luonnokseksi. Lumoavan kauniissa vanhassa kivirakennuksessa Christianshavnissa oleva ravintola tarjoili pitkän menun, jonka keskiössä oli pohjoismainen talvinen lähiruoka, kuten juurekset, kaalit, sienet ja puurot perinteisin menetelmin valmistettuna (mm. fermentoimalla ja hapattamalla). Ei lähelläkään omia makumieltymyksiäni tai -tottumuksiani...

Mutta Pekka Terävän, Petri Lukkarisen ja Teuvo Salmisen omistama ja keittiöpäällikkö Jari Vesivalon ja ravintoloitsija Katja Henttusen luotsaama Olo palautti uskoni fine diningiin. Kiitos Jari ja Katja!

Osteria ja hapankermaa

Olossa hurmaannuin ensinnäkin siitä, miten kauniisti jokainen annos oli koottu ja aseteltu lautaselle. Kaikki oli tarkkaan harkittua - yksittäisten ruoka-aineiden väreistä, muodoista ja koostumuksesta lähtien. 

Olossa söin elämäni ensimmäisen osterin. Se oli piilotettu käenkaalin lehtien alle pienten valkoisten piparjuurihelmien viereen. Ja olipa herkkua ja mureaa - ei yhtään niljakasta, kuten olen aina kuvitellut. 

Viiriäisiä Ranskasta, huhtasientä ja sitruunatimjamia 

Ja maku - (lähes) jokainen annos oli huimaa herkkua. Kokemattomampikin hifistelijä pystyi erottelemaan yksittäisistä annoksista raaka-aineiden makuja ja nauttimaan niiden onnistuneesta yhdistämisestä. 

Maistellessamme tervetulodrinkkiä Olo Gardenin puolella näimme Ranskasta tuodut, kynityt viiriäiset, jotka roikkuivat sulassa sovussa baarin kylmäkaapissa. Myöhemmin herkuttelimme sous vide -valmistetulla linnulla huhtasienen ja sitruunatimjamin kanssa. Mitä herkkua - mehevää ja aromikasta - kastikkeesta puhumattakaan. Ja huhtasieni oli maukas uusi tuttavuus. 

Kaikki maistelumenun 17 (!!!) pientä - sopivan kokoista - annosta olivat huippuja, ehkä ensimmäisenä ”pääruokana” tarjoiltua merianturaa lukuunottamatta: Valkoisen parsan kanssa valmistettu kala kalpeni entisestään muiden herkkujen rinnalla. Pitkä, mutta sopivasti täyttävä menu oli jaettu viiteen kokonaisuuteen, joista kuuden annoksen alkupala-osio kolahti minuun eniten: uutta perunaa, osteria, vuohenmaitojuustoa, villisikaa, parsaa, luuydintä ja lohta. Naminamien nami... 

Islantilaista lohta ja wasabia

Ja raaka-aineet olivat tietenkin parasta mahdollista. Annoksissa käytettiin paljon kotimaisia juureksia, vihanneksia, yrttejä ja syötäviä kukkia - henkilökunnan keräämiä ihania keto-orvokkeja löytyi useammastakin annoksesta. Pikku yksityiskohta oli graavilohen kanssa tarjoiltu wasabi, joka raastettiin asiakkaan silmien edessä Islannissa kasvatetusta wasabikasvin juuresta. 

Ja kaiken herkun kruunasi henkilökunnan ystävällisyys, välittömyys ja asiantuntevuus. Ei mitään päälle liimattua ylimielistä kohteliaisuutta, vaan rentoa huomaavaisuutta. Olo tarjosi miellyttävät puitteet kahdenkeskisen merkkipäivän viettoon. Viihdyimme ja nautimme. 

Spring menu 2019 

Isä

Kolmekymppinen arka keikari 1950-luvun puolivälissä.

Omissa oloissaan viihtyvä himolukija 1970-luvun alussa Kulosaaren takapihalla.

Torilla tapahtuu

Hoidan joitakin päiviä Esikoisen nuorinta, kun äidillä on työjuttuja. Aurinkoisiin toukokuun päiviimme on nopeasti kehittynyt molemmille sopiva rutiini.

Haen Yksivuotiaan keskustasta puistotädiltä klo 11-11.30. Ajamme ratikalla Hakaniemen torille, jossa ihailemme hetken torimyyjien värikäitä kukkia, ehkä maistelemme KahviSiskojen riisipuuroa tai kuuntelemme mukavia torisoittajia, ja vaihdamme metroon. Sitten metrolla itään ja vaihto lähibussiin. Sopivasti ennen yhtä olemme Itä-Helsingin kodissa, jossa meitä odottavat Muru, Chloe ja  välillä myös Ukki.

Sitten Yksivuotias leikkii hetken veljiensä ja serkkupojan vanhoilla leluilla, haistelee isolta partsilta ulkoilmaa ja syö äitinsä mukaan laittaman pilttipurkin. Yhden jälkeen vaipanvaihto, tuttipullollinen maitoa ja päiväunille mummin makkariin vanhaan vauvan retkisänkyyn.

Runsaan tunnin tirsojen jälkeen mummi saa syliinsä poikkeuksellisen rauhallisen pikkupojan, joka tykkää jatkaa verkkaista heräilyään tutussa sylissä. Aika pian pojan patteri on taas ladattu, ja eikun menoksi. Kunnes neljän aikaan lähdemme julkisilla takaisin keskustaan Yksivuotiaan omaan kotiin isoveljien, äidin ja isän luokse.

Kivoja päiviä kaikille hymyilevän ja kaikesta kiinnostuneen pikkumiehen kanssa. Huomaamatta ei ole jäänyt yksikään eteemme tullut traktori eikä kuorma-auto, ei ohikulkeva koira, ei metroaseman lattian sokeiden opasteet, ei hissikuilujen pikkuikkunat eikä erilaisten aitojen ja seinien oudot aukot ja kohoumat.

Ei ole Yksivuotiaan hymyn voittanutta...