Me mielenpahoittajat :):)

Äitimuori ja minä Karkun mummolan ulkoverannalla joskus 1950-luvun lopulla. 

Syödessäni Lontoontytön ja Opiskelijatytön kanssa Wanhassa Myllyssä (täällä) jäimme jossain vaiheessa iltaa miettimään, mikä adjektiivi kuvaisi parhaiten kutakin meistä. Toiseksi vanhimman tyttäreni mielestä minua kuvaa parhaiten sana arka ja nuorimman tyttäreni mielestä huolestuvainen on minun adjektiivini.

Vähän hämmästyin, mutta vain vähän. Huolestuvaisuuden tunnistan hyvin itsessäni. Lasteni kasvuvuosina se saattoi välillä jopa lähteä lapasesta, ja uskon, että osa lapsistani saattoi jopa kärsiä siitä. Edelleen teen työtä sen kanssa, että ’elämästä ei selviä hengissä’.

Entä arka? Nuorena ja pitkälle aikuisuuteen olin arka ja jopa estynyt. Pelkäsin näyttää kuka olen. Oikeastaan meni pitkään, ennen kuin itsekään tiesin ja tunsin kuka olen. Hirvitti, jos vaadittiin omaa mielipidettä tai näkemystä. Puhumattakaan, että olisin osannut tai uskaltanut sanoa ääneen miltä minusta tuntui. Jos vaikka joku olisi eri mieltä - tai vieläkin pahempaa: jos joku pahoittaisi mielensä.

Nykyään 67-vuotiaana en enää koe olevani arka. Mutta uskon tytärtäni. Arkuus varmaan edelleen näkyy joissakin tilanteissa, ja ehkä herkimmin juuri suhteissa minulle läheisimpien ihmisten kanssa. Niissä herää edelleen usein henkiin se lapsuudestani sisäistetty (turha) pelko: Jos joku vaikka voisi pahoittaa mielensä.

Kunpa tuo äitinsä sylissä istuva elämäniloinen ja luottavainen viisivuotias olisi jo 1950-luvulla oppinut, että maailmaan mahtuu mielensäpahoittajia. Pikkutyttöjen (tai eläkemummojen) ei tarvitse tuntea itseään mielenpahoittajiksi, vaikka he sanoisivat ääneen mitä tuntevat tai tarvitsevat. Ja jos joku sattuisikin pahoittamaan mielensä...