Makeaa musiikkia

Kaksivuotiaan pojanpojan kanssa tykkäämme ajaa ratikalla. Usein nousemme vaunuun Töölöstä. Huristelemme ja hurjastelemme päämäärättömästi, katselemme mitä ikkunoista näkyy ja saatamme poiketa esim. leikkipuistossa tai kirjastossa (täällä). 

Eilen ajoimme nelosella ja jäimme ratikasta Senaatintorilla, kun upeasti valaistu Tuomiokirkko lumosi meidät molemmat. Pikkupoikaa tosin kiinnostivat myös torin valtavat lumikasat ja torin reunaan yöksi lepäämään asettuneet lumiaurat. Kiipesimme innoissamme toisiamme tukien ylös lumisia ja liukkaita kirkon portaita. Hikisinä pääsimme kirkon ovelle - ja vain todetaksemme että ovet olivatkin kiinni. Petyimme molemmat. Kotona netistä sain selville, että kirkon urkuja korjataan, ja siksi kirkko on kiinni maaliskuun alkuun.

Arkkitehti Carl Engelin alkujaan suunnittelema Helsingin tuomiokirkko vihittiin käyttöön helmikuussa 1852, ja nimettiin Venäjän keisari Nikolai I:n mukaan Nikolainkirkoksi - luterilainen kirkko ortodoksisen keisarin alaisuuteen! Suomen itsenäistyttyä kirkkoa alettiin kutsua Suurkirkoksi, ja vuonna 1959 nimi vaihdettiin Helsingin tuomiokirkoksi.

Selvisimme pettymyksestä :) ja kompuroimme takaisin torin lumikasoja tutkimaan. Ja harmimme hävisi lopullisesti, kun yhtäkkiä torin täytti ympäröivistä rakennuksista kaikuva musiikki. Olimme osuneet Senaatintorille klo 17.49, jolloin torilla kuullaan Senaatintorin ääni - viitisen minuuttia kestävä tietokonemusiikkiteos. Se on tuomiokirkon urkurin säveltäjä Harri Viitasen ja tekniikan tohtori Jyrki Alakuijalan luomus, jossa yhdistyy kirkonkellojen ja urkujen ääniä mm. lasilinnun helähdyksiin.

Tämä nykyaikainen iltasoitto on kaikunut Senaatintorilla joka päivä yli kymmenen vuotta - ja vasta eilen satuin kuulemaan sen ensi kertaa. Kaunista ja pysäyttävää!

Kulmieni Alepa

Alepan tulppaaneja 

Keskustakaksioni vieressä on 24/7 aukioleva Punavuoren Alepa. Yksinollessa lähikaupan tarjonta riittää minulle enemmän kuin hyvin. Ukin paikalla ollessa asia on toinen...

Pärjään loistavasti, kun kaupan hyllystä löytyy broilerin fileitä, cashew-pähkinöitä ja saatavilla on freessejä salaatinlehtiä, sopivanpehmeitä avokadoja, makeita rypäleitä ja kiinteitä banaaneja (ylikaiken rakastamani omenat ja sitrus-hedelmät olen joutunut jättämään ihoa ja limakalvoja ärsyttävän ja herkistävän vaikutuksen takia - nyyh). Kaikki on hyvin kun vielä saan Vaasan runsaskuituisia kauraleipiä ja Polar-juustoa. Lisäksi olen viime kuukausina poiminut kauppakassiin Arlan kahvijugurttia, josta parin tunnin pakastekaapissa säilytyksen jälkeen saa ihanaa jugurttihilettä.

Nykyään uskallan ostaa lähikaupasta myös kukkia, jotka ovat hyvinvoinnilleni välttämättömiä. Aiemmin uskoin niiden olevan huonompi laatuisia kuin torilla tai kukkakaupoissa myytävät sisarensa. Mutta olen todennut uskomukseni vääräksi. Tammikuussa lähi-Alepasta ostamani kymmenen upeaa valkoista tulppaania kestivät loistavassa kunnossa toista viikkoa, ja nippu maksoi vain 4,95.

Kevättä kohti Alepan avulla!

Maisema koukuttaa

Etenkin aurinkoisena päivänä merimaiseman varjolla minut voi huijata melkein mihin tahansa. Vähän näin minulle kävi kolmisen vuotta sitten Eiranrannassa avatun ravintola Löylyn (täällä) suhteen.

Pian avaamisen jälkeen kävin Löylyssä lounaalla ensin maaliskuussa 2017 (täällä) ja toistamiseen lokakuussa 2017 (täällä), ja olin ruokaan tosi tyytyväinen. Helmikuussa 2018 upeasta rakennuksesta, huikeasta maisemasta ja kivasta palvelusta huolimatta ruoka oli pettymys (täällä).

Kun eilen aurinkoisena ja jumalaisen upeana talvipäivänä mietimme Ukin kanssa lounaspaikkaa, Ukki ei voinut vastustaa Löylyn lasi-ikkunoista avautuvaa näköalaa - aurinkoa, merta, jäätä, ja lunta. Ja totta on, että maisemaa on vaikea panna paremmaksi. Varsinkaan päivänä, jolloin meri oli juuri edellisenä yönä jäätynyt rantaan asti. Mutta, mutta...

Jos upea talvipäivä lumosi Ukin suuntaamaan Löylyyn, niin upea maisema puolestaan huijasi minut tilaamaan Löylyn kolmen ruokalajin lounaan 29 eurolla. Jälkeenpäin harmitti, sillä ruoka oli pettymys. Alun kurpitsakeitto oli mauton, eikä pääruokana tarjoiltu paahdettu kukkakaali linssien kera vakuuttanut. Eikä edes valkosuklaa-lakritsipannakotta piristänyt mieltäni. Menun ainoa maistuva juttu oli Ukin alkuun tilaamat etanat rasvaisen leipäviipaleen ja gorgonzolajuuston kanssa. Ja kun vielä riesling oli lämmintä (kielsin Ukkia valittamasta). Mutta onneksi makea saaristolaisleipä oli maukasta ja palvelu edelleen huumorintajuista ja ystävällistä.

Taisin ruokailla Löylyssä viimeistä kertaa. Mutta vannomatta paras, sillä se maisema, se maisema...

Löylyn paahdettu kukkakaali, linssi bolognese ja lehtikaalia.

Kuunpimennyksen jälkeen

Eilenaamulla en osin kovan pakkasenkaan takia jaksanut lähteä etsimään paikkaa, josta olisin nähnyt ilmeisen upean kuunpimennyksen. Lähdin aamulenkille vasta yhdeksän aikoihin, jolloin pimennys oli jo ohi ja kuu kadonnut horisontin taakse.

Kuun sijaan sain ihailla upeaa auringonnousua kirpakassa pakkasessa. Joten ei valittamista :):)

Veijari vauhdissa

Kuusivuotiaan lauantaitreenit Helsingin kiipeilykeskuksessa (täällä) Tapanilan Urheilukeskuksessa.

Näin julkkiksen :)

Kierrän Murun kanssa päivittäin Kaivarin rantaa, ja olen jo pari viikkoa ihmetellyt kahvila Carusellin ympärillä seisoskelevia miehiä (pääosin) kiikareiden ja pitkäputkisten kameroiden kanssa. Lopulta kysyin yhdeltä, että mitä he metsästävät. ”Käpylintua”, kuului lyhyt vastaus. 

Tänään, aurinkoisena sunnuntaiaamuna kiikaroijia oli tavallista enemmän. Minäkin jäin toviksi tuijottamaan rannan lehtikuusen käpyrunsaita oksia, ja lopulta äkkäsin harvassa kasvavien oksien välissä tumman, kottaraista pienemmän linnun. Bongasin harvinaisuuden - lähes ”julkkiksen”.

Kotona luin Marjalinnun lintublogista helmikuisen postauksen vuodelta 2017 (täällä), jossa hän kertoi Eiran käpylinnuista. Sen mukaan Carusellin ympäristön havupuissa on useampana talvena bongattu mm. pikkukäpylintuja ja harvinainen kirjosiipikäpylintu. Molemmat syövät havupuiden siemeniä, ja kirjosiipikäpylintu erityisesti juuri lehtikuusen siemeniä.

Ilmankos Ursinin kallioiden (täällä) viereisten komeiden lehtikuusten ympärillä pyöri lintuhulluja pitkäputki-miehiä.

Blue and grey

Aamunrepäisy 2

Kokoa kärsivällisyyttä,

jotta sietäisit omaa epätäydellisyyttäsi.

Kotivinkin (15/2018) haastattelussa Hannu-Pekka Björkman luottaa Ioann Krestjankin ajatukseen.

Kaunis vongole

Etelä-Ranskassa paljon aikaansa viettävä Sisko rakastaa Pasta Vongolea eli simpukkapastaa - pikkusimpukoita spagetti- tai linguine-pastan kanssa. Viikonloppuna päätin kutsua hänet maistelemaan Il Bucatino -ravintolan (täällä) tarjoamaa Linguine alle Vongolea.

Tehtaankadun pienen ja kodikkaan italialaisravintolan simpukkapasta maistui Siskolle, vaikka hän noukkikin annoksen chilit sivuun :):) Kaiken kukkuraksi annos oli tosi kaunis - pienet hietasimpukat oli asteltu tasaiseksi renkaaksi linguine-pastan ympärille.

Minä tilasin Tagliatelle ai Fungi, jossa herkkutattien lisäksi oli tryffelitahnaa. Päädyin tähän sienipastaan, koska joulukuussa toimittaja Arla Yildirim oli Hesarin ruoka-jutussa antanut tälle Bucatinon pastalle täydet viisi tähteä. Mutta, mutta. Minulta kermainen tattipasta saisi vain kolme tähteä. Minun makuuni annos oli jotenkin liian raskas ja kastike tahmaista, ja sieniin olisin kaivannut enemmän makua ja vähemmän limaisuutta. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla, ja ehkä olen liian hemmoteltu Ukin valmistamilla herkkupastoilla.

Eikä jälkkärikään parantanut Bucatinon ensivaikutelmaa. Kaksi pientä palloa hiukkasulanutta, hiukkakitkerää sitruunasorbettia maksoi kahdeksan euroa. Mutta Muru viihtyi pöydän alla patterin vieressä - mikä antaa ravintolalle paljon anteeksi :):)

Ursinin kalliota

Lauantaina aurinko kaivoi ihmiset ulos kodeistaan. Minä lenkittelin Murua jo tutuksi tulleilla Eiran rantakallioilla. Auringon paiste, hyisen meren kimallus ja laineiden äänekäs voima tuntuivat luissa ja ytimissä - mukavasti.

Olen puolivuotisen keskusta-asumiseni aikana jo useamman kerran ikuistanut blogiini Eiran uuden hiekkarannan vieressä olevaa, mereen kauniisti laskevaa kalliota (täällä, täällä, täällä, täällä). Vuonna 1968 pystytetyn betonisen Merenkulun muistomerkin juurella oleva pieni kalliorykelmä lumoaa ohikulkijan kerta toisensa jälkeen ja on aina erinäköinen.

Kallio on nimetty Ursinin kallioksi Helsingin yliopiston rehtorinakin toimineen anatomian ja fysiologian professori Nils af Ursinin (1785-1851) mukaan. Kallioranta oli innokkaan uimarin vakiouintipaikkoja. Professorin kuoltua kallioiden edustalle rakennettiin 1887 suosittu uimalaitos hyppytorneineen. Lopullisesti uimala purettiin vuonna 1934, ja se ”siirrettiin” puhtaammille vesille lähellä olevaan Uunisaareen.

Kuvia Ursinin kalliosta esiintyy jatkossakin blogissani...