Kuukausi sitten maailma ja elämä maapallolla muuttui - käsittämättömän käsittämättömäksi. Aloimme elää skifi-elokuvaa: Tarttuva virus leviää nopeasti ympäri maapalloa. Ihmisiä kuolee joka puolella vaikeahoitoiseen keuhkosairauteen, jonka virus aiheuttaa osalle tartunnan saaneista, kun osalla ei ilmene mitään oireita. Kukaan ei tiedä, kuka sairastuu vakavasti ja kuka lievästi - ja miksi. Paitsi että vanhemmat ihmiset kuolevat tautiin herkemmin kuin nuoremmat, mikä on ainoa ”lohtu” kaoottisessa tilanteessa.
Taudin riehuessa ja sulkiessa yhteiskuntia elämä kuitenkin jatkuu - kaikesta huolimatta. Toivo ja unelmat - ja arki - kannattelevat ihmisiä eteenpäin ja tulevaisuuteen. Minä toivon, että pahin tautimuoto ei osu omalle eikä läheisteni kohdalle. Toivon myös, että tutkijat pystyvät kehittämään mahdollisimman pian rokotteen ja ehkä jopa lääkkeen viruksen nujertamiseksi. Minä toivon, että me ihmiset emme nujertuisi tiukan eristyksen emmekä yhteiskunnan sulkeutumisen aiheuttamien taloudellisten ja sosiaalisten vaikeuksien alle. Uskaltaisinko sanoa että minä - ”ei-uskovainen” - jopa rukoilen...
Unelmoin, mitä teen kun virus on viimein nujerrettu: Rutistan monta iltaa peräjälkeen kaikkia rakkaitani - isoja ja pieniä. Herkuttelen ravintolassa jokaisen rakkaani kanssa - yhdessä ja erikseen. Tanssin viikon putkeen tunnelmallista tangoa, liitelevää hidasta lavafoksia, aistillista rumbaa ja leikkisää foksi-fuskua.
Parin ensimmäisen vaikean viikon (täällä ja täällä) jälkeen arkeni viruksen varjossa on alkanut löytää uusia muotojaan. Olen toistaiseksi asettunut asumaan mökille ikänsä (ja ehkä hoidetun syöpänsäkin) takia karanteenissa elävän Ukin kanssa. Vaikka olemme jo vajaa kaksi vuotta pääosin eläneet kahta kotia: minä kaksiossani Punavuoressa ja Ukki mökillä tai entisessä Itä-Helsingin kodissamme. Ihmeen hyvin olemme sopeutuneet muuttuneeseen tilanteeseen. Nauttineet, kun ei tarvitse olla yksin oudossa ja pelottavassa tilanteessa.
Joka päivä ainakin jompi kumpi juttelee jokaisen viiden lapsemme kanssa - puhelimessa tai facetimen kautta. Välissä tehdään ruokaa ja leivotaan ja - syödään :):) Kävellään, istutaan pihalla ja saunotaan - yhdessä tai erikseen. Kuunnellaan joutsenten keväthuutoa ja bongataan sinivuokkoja. Ja seurataan tiiviisti lintuja sekä pilvien ja järven liikkeitä - yllättävän tapahtumarikasta ja mielenkiintoista :):)
Pääosin pystyn irroittamaan ajatukseni siitä, että en tiedä millaista oma elämäni tai elämä maapallolla on ensi syksynä tai ensi keväänä. Eli välillä eläminen tässä hetkessä onnistuu. Välillä kuitenkin huomaan eläväni sitku-elämää: Kunhan tämä kauheus on ohi, kunhan tämä kestetään, niin sitten...
Vielä siis harjoittelen sen hyväksymistä, että elämä on nyt tässä. Elämä on läsnäoloa tässä koronakaaoksessakin.
Epäuskoinen olo muuttui ensin odottavaksi ja nyt kun olen tajunnut, miten pitkään tässä voi mennä, niin alan välillä kipruillen sopeutua tilanteeseen. Tätä se on nyt ja ehkä vielä pitkänkin aikaa. Pitää vain yrittää löytää hiljaisen elämän parhaat puolet ja ehkä jotain uutta menetettyjen asioiden tilalle.
VastaaPoistaEniten surettaa se, että nyt kun minulla on lähilapsenlapsi ja olen saanut nauttia hänen seurastaan yli kolme vuotta, niin meidän yhteys onkin kielletty, todellinen fyysinen yhteys, joka lapselle on sitä oikeaa yhteyttä.
Jaksamista sinne mökille!
Jaksamista Sinullekin. Joskin sinun jaksamistasi en epäile, sillä blogistasi olen saanut kuvan Marjatasta, joka on oerusluonteeltaan positiivinen, optimistinen ja elämään luottava. Ja niillä luonteenpiirteillä pärjää tässä koronatlanteessakin pitkälle. Keväisiä hetkiä ja riemukkaita kävelyitä sinulle ja Siipallesi :):)
PoistaKäpykuva kertoo tämänhetkisestä tunnetilasta kaiken oleellisen: suomut suljettuina köllötellään viileällä alustalla. Toisaalta taas tuntee kelluvansa kuin saippuakuplan sisällä. Mutta pikuhiljaa on löytymässä uusi tilapäisrutiini ja keskittymiskyky palailemassa.
VastaaPoistaKaikeksi onneksi ollaan keväässä, jolloin luonnossa tapahtuu paljon mielenkiintoista ja kaunista liki päivittäin, minkä tarkkailu on aina ollut suuri ilo.
Sinulla on loistosetti sitku-tilanteelle, pidä siitä kiinni!
Halipulan korjaus on oma ykkösprioriteettini, muita tässä ehtinee riittailla.
Pidetään vakaasti mielessä, että elämä on tässä ja nyt; tänään on avain eiliseen ja eväät huomiseen, sen voimalla mennään!
Takkutukka, minustakin käpykuva on osuva. Jännää tässä tilanteessa on ollut huomata, mihin kaikkeen oma mieli sopeutuu ja löytää uomansa selvitä - vaikka minulta sopeutuminen keski 2-3 viikkoa. Jatketaan lintujen seuraamista ja maailman ihmettelyä. Ja blogin kirjoittelua :):)
Poista