Kiehtovia esineitä

Wärtsilän maitokannu

Designmuseon keräilynäyttelyssä (täällä) oli esillä monia jänniä esinettä, jotka eivät kuulu peruskeräilijän top-kymppiin. Mutta ne pistivät silmään, koska niihin törmää harvemmin designlehdissä tai sisustusblogeissa.

Ihastuin mm. Wärtsilän 1950-luvulla valmistamaan maitokannuun, jossa oli käytetty tummansinistä emaloitua terästä ja muovia. Funktionaalisen kaunis kannu kuului ruotsalaisen Thomas Lindbladin muovi- ja metalliastiakokoelmaan.

Samassa näyttelyhuoneessa oli myös keräilijä Jonas Forthin laaja tiikki-esineiden kokoelma, jonka mielenkiintoisena yksityiskohtana oli helsinkiläisten Backmanin veljesten tiikistä valmistama Luisto-pulkka. Vastakkaisella seinällä oli suomalais-yhdysvaltalaisen pariskunnan Lisa ja John Herwegin mm. amerikkalaisilta kirpputoreilta keräämiä suomalaisia maljakoita. Tätä ns. Fennia-nimistä käsinmaalattua fajanssisarjaa valmistettiin Arabian tehtailla 1900-luvun alkuvuosina ja toimitettiin vain vientiin, lähinnä Yhdysvaltoihin.

Eli perusjuttujen lisäksi Keräilijät ja kokoelmat -näyttelystä jokaiselle museovieraalle löytyy jotain yllättävää ja/tai mielenkiintoista. Ja onpa kiva kahviokin pienen museokaupan kyljessä...

Tiikkinen pulkka

Arabian käsinmaalattuja maljakoita 1903.

Lasia, muumeja ja ryijyjä

Designmuseon värikäs rappukäytävä

Helsingin Designmuseossa on maaliskuun puoleen väliin asti kiva näyttely, jossa on esillä yksityisihmisten keräämiä esineitä muoviastioista ja emalikattiloista vanhoihin ryijyihin ja arvokkaisiin koriste-esineisiin. Paljon kauniita käyttö- ja koriste-esineitä, mutta myös keräilijöiden himoitsemia uniikkiyksilöitä ja 1950-luvun lapsuudesta tuttuja arkiastioita.

Ihastuin mm. Saara Hopean (1925-84) 1950-luvulla suunnittelemiin juomalaseihin, jotka kuuluvat nuoren Iivari Viilomaan pääosin kirpputoreilta keräämään lasi- ja mukikokoelmaan. Lasiesineitä rakastavana ihailin pitkään myös kauppaneuvos Kyösti Kakkosen keräämiä Gunnel Nymanin (1909-48) uniikkeja lasiesineitä. Varsinkin viehkeän vaaleanpunainen Ruusunlehti-niminen paksureunainen lasivati vei sydämeni.

Keräilijä Tuomas Sopasen kokoelmaan kuuluu mm. yli 500 ryijyä, joista näyttelyssä oli kuusi valioyksilöä 1700-luvun perinneryijyistä nykypäivän moderneihin hapsuryijyihin. Vanhin, yli 200 vuotta vanha morsiusryijy oli ällistyttävän hyväkuntoinen ja riemastuttavan ”moderni”.

Kiva ylläri oli törmätä muumiaiheiseen lastenlautaseen - samanlainen, jolta me Siskon kanssa söimme Lauttasaaren kodissa 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Meillä molemmilla oli matala ja syvä lautanen sekä sarjaan kuuluva vanhanaikainen muumimuki. Mukit ovat vuosien kuluessa kadonneet, mutta joku lautanen löytyy vielä keittiökaapin perältä :):)

Nautiskellen tutkin keräilijöiden mielenkiintoisia kokoelmia, vaikken itse systemaattista keräilyä harrastakaan. Vaikka innokas kirppareiden luuhaaja olenkin...

Saara Hopean juomalaseja (1956)

Gunnel Nymanin Ruusunlehti (1948)

Muumi-aiheinen lastenlautanen1950-luvulta

Morsiusryijy (villa, puuvilla) 1798

Kirkko ja sen kuva

Asun kahden kirkon - Agricolan kirkon ja Johanneksen kirkon - välissä. Kaksioni olohuoneesta näkyy (kurkkaamalla) Argicolan kirkon lähes sata metrinen torni (täällä) ja makuuhuoneesta näkyisi, ellei viereiset kerrostalot peittäisi näkymää, Johanneksen kirkon sirot kaksoistornit.

Johanneksen kirkko valmistui 1891 Helsingin laitamaille ripeästi kasvavan kaupungin kolmanneksi kirkoksi Vanhan kirkon (1838) ja Tuomiokirkon (1852) lisäksi. Alkuun kirkkoa kutsuttiin Uudeksi kirkoksi, mutta pian nimeksi vakiintui Johanneksen kirkko. Kirkkohan oli rakennettu Punanotkon kukkulalle, jossa kaupunkilaiset olivat perinteisesti polttaneet kokkoa juhannuksena, Johannes Kastajan syntymäpäivänä.

Johanneksen kirkon on suunnitellut ruotsalainen arkkitehti Erik Melander, joka voitti 1878 järjestetyn arkkitehtuurikilpailun. Kirkko on uusgoottilaisen siro ja koristeellinen, ja paikkaluvultaan Suomen suurin kivikirkko. Alkuun kirkossa oli 3000 istuinpaikkaa, mutta nykyään istumaan mahtuu 2200 ihmistä. Kymmenisen vuotta sitten kirkko siirtyi suomenkieliseltä Tuomiokirkkoseurakunnalta ruotsinkieliselle Johanneksen seurakunnalle (Johannes församling).

Johanneksen kirkko on henkeä salpaavan kaunis ja komea. Kävelen sen ohi useita kertoja viikossa. Olen katsellut ja ihaillut sitä joka suunnalta, joka säässä ja joka vuodenaikana. Välillä pää kenossa yrittäen hahmottaa tornien korkeutta ja välillä silmät sirrissä auringon häikäistessä. Sisällä en ole vielä käynyt, sillä useimmiten olen liikkeellä Muru-koiran kanssa, joka ei ymmärrettävästi pääse kirkkoon. Uskon ihastuvani kirkkoon entistä enemmän, kunhan kurkkaan vielä sen sisälle.

Käydessäni Ateneumissa runsas viikko sitten (täällä) ilahduin, kun törmäsin siellä Sulho Sipilän (1895-1949) ja Greta Hällfors-Sipilän (1899-1974) maalauksiin, joissa oli kuvattu Johanneksen kirkkoa ympäristöineen. Taiteilijapari asui Laivurinrinteen kerrostalossa kirkon vieressä ja kumpikin maalasi useita tauluja kotinsa ikkunasta näkyvästä kaupunkimaisemasta. Greta Sipilän maalauksen Johanneksen kirkosta voisin ottaa kotini seinälle - jännän rohkea ja leikkisä 1910-luvun teokseksi.

Johanneksen kirkko sisältä - eläkemummin to do -listalla :):)

Greta Hällfors-Sipilä: Johanneksen kirkko (n. 1918)

This Is Us

Amerikkalainen This Is Us on paras sarja tai ainakin yksi parhaista. Sarja, jonka lumo ei laimene kausien edetessä. Suomessa sarjan neljäs kausi alkoi Nelosella ja Ruudussa nyt tammikuussa, ensimmäinen kausi esitettiin Yhdysvalloissa 2016.

This Is Us kertoo perheestä, johon kuuluu isä, äiti sekä kolmoset - kaksi poikaa ja yksi tyttö. Joka jaksossa kerrotaan kolmosista sekä lapsina että aikuisina - milloin kunkin näkökulmasta, ja aika ajoin kuvataan myös perheen vanhempien välisiä suhteita sekä heidän lapsuuttaan ja vanhempiaan. Luulisi sekavaksi, muttei ole.

Sarja käsittelee ymmärryksellä ja huumorilla vanhempien huolta lapsista, lasten irtautumista vanhemmistaan, outoja parisuhteita ja vaikeita sisarussuhteita. Rasismia, liikalihavuutta ja alkoholismia tarkkanäköisesti, mutta lämmöllä. Sotaa, kuolemaa, rakkautta, eroja. Isoja, jopa siirappisia ja puhkikaluttuja juttuja, mutta kaikki istuu yllättävän hyvin sarjaan.

Rakastan sarjaa. Harmittaa kun suoratoistopalveluista ei löydy vanhoja kausia, jotta niistä voisi nauttia uudelleen.

Heikkinä talvi taittuu

Viime sunnuntaina juhlittiin heikkiä, joten vanhan sanonnan mukaan talven selkä on nyt ylitetty ja kohti kevättä mennään :):) Heti maanantaiaamun koirakävelyllä näinkin ympärilläni kevään merkkejä.

Eiran sairaalaa vastapäätä Tehtaan- eli Sepänpuiston kulmassa huomasin, että ympäri vuoden auki olevan Eiran kukkakioskin eteen oli ilmestynyt iso kimppu ihania mimosan oksia. Herkullisen keltainen mimosa jos mikä herättelee suomalaisenkin univia kevätfiiliksiä.

Aamulenkkini jatkui Murun kanssa Korkeavuorenkadulla olevan kukkakaupan ohi. Ikkunassa näin upeita magnolian oksia, joissa oli useampi iso, mutta tiukasti kiinni oleva nuppu. Ostin yhden kiemuraisen oksan ilokseni varautuen siihen, että nuput eivät todennäköisesti jaksa maljakossa aueta. Iloni oli sitäkin suurempi, kun tänä aamuna kaikki neljä nuppua olivat lupaavasti paisuneet ja yksi vilautteli jo lupaavasti vaalean lilaa kukkaansa.

Ehkäpä heikki on herättänyt myös magnolian nuput Punavuoren kaksiossa. Jään innokkaana ja toiveikkaana seuraamaan...

Ilta Ateneumissa

Ateneumissa marraskuussa avattu Helene Schjerfbeck -näyttely (15.11.2019-26.1.2020) on ollut suosittu, joten on ilmeistä että alkavalla viikolla (vika viikko) sinne jonotetaan. Minunkin oli tarkoitus ehtiä sinne. Mutta - inhoan ruuhkia. Jos jonkun näyttelyn näkeminen jää viime hetkeen - kuten monesti pakkaa käymään, niin useimmiten näyttely jää minulta näkemättä. Ja harmittaa.

Onneksi perjantaiaamuna luin sattumalta, että viikonloppuna Ateneum on auki poikkeuksellisen myöhään: perjantaina yhdeksään ja lauantaina ja sunnuntaina kahdeksaan. Eikun menoksi.

Perjantai-iltana puoli kahdeksan - syötyäni (taas) Skifferissä meriravunpyrstösalaatin - kiipesin Ateneumin lähes tyhjän (!!!) eteisaulan portaita kolmanteen kerrokseen katsomaan Helenen maalauksia.

Tämän Helene Schjerfbeckin Maailmalta löysin itseni -nimisen näyttelyn näin kertaalleen jo lokakuussa Lontoossa (täällä) - ja ihastuin. Lontoosta Helsinkiin siirtynyt näyttely on suunniteltu ja kuratoitu yhdessä Royal Academy of Artsin kanssa. Toista sataa Schjerfbeckin maalausta käsittävän näyttelyn useimmat työt ovat peräisin Ateneumin (ja Kansallisgallerian) omista kokoelmista.

Vaikka Suomessa esillä on (täysin?) samat maalaukset kuin Lontoossa, Ateneumissa ne näyttivät erilaisilta kuin Royal Academy of Artsin tiloissa. Ateneumissa näyttely levittäytyy neljään huoneeseen, Lontoossa kolmeen - hyvin mahtui kumpaankin. Lontoossa näyttelyhuoneet olivat vitivalkoisia ja kirkkaasti valaistuja, Ateneumin tiloissa taas on hämärää ja seinät ovat tumman luumunpunaisia. Jostain syystä Helsingissä on helpompi rauhoittua ja pysähtyä Helenen teosten ääreen kuin Lontoossa. 

Näyttelyssä on paljon muotokuvia, kuvia lapsista, pehmeitä värejä. Ja viimeisessä huoneessa ne parikymmentä Helenen tunnettua omakuvaa. Pysäyttäviä kuvia vanhenevan ja loppuvuosina vakavasti sairaan naisen näkemyksestä itsestään. Kuva on aika armoton. Lämpö ja lempeys, jota näen Helenen maalaamissa kuvissa muista ihmistä, puuttuu kokonaan. Pistää miettimään, miten itse näen itseni...

Ihana, rehellinen ja helposti lähestyttävä. Sellainen on Helene Schjerfbeckin näyttely.

Saariston tyttö (1929), jonka Helene maalasi 67-vuotiaana (eli minun ikäisenä).

Pikkusiskoaan ruokkiva poika (1881), jonka 19-vuotias Helene maalasi Ranskan Bretagnessa.

Aamunrepäisy 11

Rapua poikineen

Viiskulman Skiffer on lähes kotikorttelissani, joten siellä tulee käytyä liiankin usein - yksin (Murun kanssa) tai porukassa (Muru tietty porukassa). Skiffer on tunnettu liuska-pitsoistaan (täällä), mutta listalta löytyy myös ruokaisia salaatteja. Viikonloppuna valitsin jokiravunpyrstöillä täydennetyn caesar-salaatin - pyrstöjä saa tilata lisähintaan.

Varmana valitsen toistekin, sillä salaatti oli tosiherkkua: valtava kasa raikkaanmakuisia ravunpyrstöjä, freesiä salaattia, sopivasti caesar-kastiketta ja hyvää parmesania. Täyttävää ja hyvää :) Toisin kuin ensi kertoja vieraillessani, jolloin silloinen scampisalaatti ei täyttänyt odotuksiani (täällä).

Skifferin loppusyksystä laajennettu pubi-puoli eli The Old Skiffer (vuodelta 1969) on vielä kokeilematta, joten visiittini jatkunevat...

Valloittava Visitors

Kiasman kehuttu video-musiikkiteos The Visitors on esitys, joka täytyy itse kokea. Sitä on vaikea vangita valokuviin, kertomuksiin tai blogiteksteihin. Näin kahlittuna se latistuu ja hämärtyy - kadottaa voimansa. Se on esitys joka kannattaa kokea paikan päällä, jolloin se hurmaa, ihastuttaa, vangitsee, hypnotisoi, herkistää, hämmentää. Brittilehti The Guardianin taidekriitikot eivät turhaan viime syyskuussa valinneet The Visitors -videoteosta 2000-luvun tähän mennessä parhaaksi taideteokseksi (HS 19.10.19).

Kiasman viidennessä kerroksessa on iso pimeä huone, jossa yhdeksällä pienen seinän kokoisella videoruudulla pyörii islantilaisen Ragnar Kjartanssonin (s. 1976) videoinstallaatio. Erillisillä ruuduilla näkyy taiteilijan seitsemän lähiystävää soittamassa ja laulamassa yhä uudestaan ja uudestaan Ragnarin säveltämää lyhyttä laulua. Ragnar (alastomana kylpyammeessa) ja hänen ystävänsä istuvat ja improvisoivat kukin yksinään yhdessä vanhan kartanon huoneista ja kuulevat toistensa esitystä vain kuulokkeiden kautta: rakkaudesta, erosta, taakse jääneestä nuoruudesta, ystävyydestä.

Olen nähnyt esityksen kahdesti - marraskuussa, jolloin kanssakatselijoita ja -kuuntelijoita oli vain kymmenkunta ja uudelleen nyt tammikuussa, jolloin esityshuone oli lähes tupaten täynnä. Alkuun ihmisten paljous häiritsi, mutta vähitellen ihmiset rauhoittuivat nauttimaan ja levollisuus valtasi näyttelytilan. Mielenkiintoista ja mielestäni hyvää on se, että musiikkiesitys toistuu jatkuvana nonstoppina eikä museo ilmoita (tekijän toiveesta) runsaan tunnin mittaisen videoinstallaatio alku- tai loppuaikoja.

Kaunista, herkkää ja tunteellista. Ja lumoavan hypnotisoivaa.

Koreja Kalliosta

Sain Esikoiselta joulun alla kauniin sinivalkoisen säilytyskorin. Hän kertoi ostaneensa sen Hämeentiellä Kalliossa olevasta Natural Beauty shop -nimisestä kaupasta (täällä). Luomukosmetiikan ja saippuoiden lisäksi kivijalkakaupassa myydään luonnonmateriaaleista käsintehtyjä koreja ja kasseja, jotka teetetään Reilun kaupan -periaatteilla Keniassa ja tuodaan Suomeen ilman välikäsiä. Sekä koreja että kasseja löytyy lukuisia eri kokoja ja malleja.

Sinivalkoinen taipuisa ja vettä kestävä kori löysi heti paikkansa - Punavuoren kodin eteisestä puuttui Muru-koiran ulkoiluvälineiden säilytyspaikka. Viime kesänä pistäydyin itse samassa kaupassa ja ostin hieman pienemmän mustavalkoisen korin, jossa säilytän vessan siivoustarvikkeita.

Kauniille korille löytyy aina paikka :):)

Tammikuu?

Italialaista Katajanokalla

Tagliolini fatti in casa, burro, parmigiano e rosso d’uovo con tartuffo

Lontoon ydinkeskustassa olevan Bocca de Lupo -nimisen italialaisen ravintolan kestokävijänä (mm. täällä ja täällä) yllätyin positiivisesti, kun joulukuun Optiosta luin Mikko Takalan kirjoittaman ravintola-arvostelun jossa viitattiin ko ravintolaan (Optio 20/2019).

Takala kertoi, että Helsingissä on syksyllä avattu Locanda Scappi -niminen ravintola, josta vastaa kaksi italialaista keittiöammattilaista, ja että molemmat herrat ovat työskennelleet suosikissani Bocca di Lupossa Lontoossa. Kun Takala vielä kehui uuden ravintolan rentoa palvelua ja huolella valmistettua ruokaa, niin pakkohan minun oli päästä tuota ihmettä katsomaan ja testaamaan :)

Mutta, mutta - harmikseni Locanda Scappi oli pettymys. Toki myös odotukseni Lontoon kokemusteni perusteella olivat tosi korkealla. Katajanokalla Noli Studios -huoneistohotellin yhteydessä sijaitseva ravintola oli kaikkea muuta kuin kodikas, tyylikäs tai viihtyisä. Se oli luotaantyöntävän tylsä ja persoonaton, väliaikaisen asemahallin oloinen kolkko ja tyhjä tila.

Alkuruoat olivat lupaavia. Etenkin Ukin vaalealihaisesta kalasta - ilmeisesti merilahna Bucca di Lupon tapaan - tehty carpaccio oli superhyvää. Myös minun burratto+munakoiso-annoksen juusto oli pehmeää herkkua, mutta kokonaisuutena annokseni oli alkupalaksi liian iso yhdelle ja liian rasvainen makuuni. Pääruoaksi Ukki valitsi mustekalaa - josta tykkäsi, mutta minun pasta-annokseni oli (taas) ihan liian raskas ja tryffelin maku liian hallitseva. Toisaalta olisihan minun pitänyt tämä jo tilatessa ymmärtää: Tagliolini fatti in casa, burro, parmigiano e rosso d’uovo con tartuffo. Mitä muuta voisi odottaa pasta-annoksesta, joka sisältää voita, parmesaanijuustoa ja raa’an munankeltuaisen :):)

Ruoka oli osin herkkua ja osin menettelevää. Mutta pääosin pettymys johtui siitä, että Katajanokan Locando Scapi oli kalsea, kylmä ja hengetön - ainakin joulukuisena maanantaina, jouluaaton aattona. Harmi.

Tuttu vuosikymmen

"20-luvulla tänne tultiin ja 20-luvulla täältä ilmeisesti lähdetään",

totesi Äitimuorin Poikakaveri vuosikymmenen vaihtuessa - vinosti hymyillen.

2020

2020 vetää vakavaksi 1950-luvulla syntyneen tytön. Alkavalla vuosikymmenellä tyttö täyttää 70 vuotta ja seuraavan vuosikymmenen vaihtuessa hän on jo 77-vuotias.

En ole enää nuori enkä edes keski-ikäinen. Olen vanha, vanhus, ikäihminen, seniori. Mutta olen myös nainen. Sekä äiti viidelle, mummi neljälle, sisko kahdelle ja lapsi yhdelle eli samanaikaisesti olen yhden lapsi ja toisten mummi. Olen myös ainakin kahden Ystävä ja useamman kaveri. Ja punavuorelainen eläkeläinen. Kaksiossa viihtyvä koiran ulkoiluttaja. Intohimoisesti treenaava, tangosta ja rumbasta (ja tangobolerosta) lumoutunut lavatanssija. Ja kävelyä, kahviloita, kukkia ja kauneutta rakastava Ihminen.

Nainen joka jännittyneenä, innostuneena ja ehkä hämillisenäkin etenee kohti seitsemää kymppiä.