Kulmieni Alepa

Alepan tulppaaneja 

Keskustakaksioni vieressä on 24/7 aukioleva Punavuoren Alepa. Yksinollessa lähikaupan tarjonta riittää minulle enemmän kuin hyvin. Ukin paikalla ollessa asia on toinen...

Pärjään loistavasti, kun kaupan hyllystä löytyy broilerin fileitä, cashew-pähkinöitä ja saatavilla on freessejä salaatinlehtiä, sopivanpehmeitä avokadoja, makeita rypäleitä ja kiinteitä banaaneja (ylikaiken rakastamani omenat ja sitrus-hedelmät olen joutunut jättämään ihoa ja limakalvoja ärsyttävän ja herkistävän vaikutuksen takia - nyyh). Kaikki on hyvin kun vielä saan Vaasan runsaskuituisia kauraleipiä ja Polar-juustoa. Lisäksi olen viime kuukausina poiminut kauppakassiin Arlan kahvijugurttia, josta parin tunnin pakastekaapissa säilytyksen jälkeen saa ihanaa jugurttihilettä.

Nykyään uskallan ostaa lähikaupasta myös kukkia, jotka ovat hyvinvoinnilleni välttämättömiä. Aiemmin uskoin niiden olevan huonompi laatuisia kuin torilla tai kukkakaupoissa myytävät sisarensa. Mutta olen todennut uskomukseni vääräksi. Tammikuussa lähi-Alepasta ostamani kymmenen upeaa valkoista tulppaania kestivät loistavassa kunnossa toista viikkoa, ja nippu maksoi vain 4,95.

Kevättä kohti Alepan avulla!

Maisema koukuttaa

Etenkin aurinkoisena päivänä merimaiseman varjolla minut voi huijata melkein mihin tahansa. Vähän näin minulle kävi kolmisen vuotta sitten Eiranrannassa avatun ravintola Löylyn (täällä) suhteen.

Pian avaamisen jälkeen kävin Löylyssä lounaalla ensin maaliskuussa 2017 (täällä) ja toistamiseen lokakuussa 2017 (täällä), ja olin ruokaan tosi tyytyväinen. Helmikuussa 2018 upeasta rakennuksesta, huikeasta maisemasta ja kivasta palvelusta huolimatta ruoka oli pettymys (täällä).

Kun eilen aurinkoisena ja jumalaisen upeana talvipäivänä mietimme Ukin kanssa lounaspaikkaa, Ukki ei voinut vastustaa Löylyn lasi-ikkunoista avautuvaa näköalaa - aurinkoa, merta, jäätä, ja lunta. Ja totta on, että maisemaa on vaikea panna paremmaksi. Varsinkaan päivänä, jolloin meri oli juuri edellisenä yönä jäätynyt rantaan asti. Mutta, mutta...

Jos upea talvipäivä lumosi Ukin suuntaamaan Löylyyn, niin upea maisema puolestaan huijasi minut tilaamaan Löylyn kolmen ruokalajin lounaan 29 eurolla. Jälkeenpäin harmitti, sillä ruoka oli pettymys. Alun kurpitsakeitto oli mauton, eikä pääruokana tarjoiltu paahdettu kukkakaali linssien kera vakuuttanut. Eikä edes valkosuklaa-lakritsipannakotta piristänyt mieltäni. Menun ainoa maistuva juttu oli Ukin alkuun tilaamat etanat rasvaisen leipäviipaleen ja gorgonzolajuuston kanssa. Ja kun vielä riesling oli lämmintä (kielsin Ukkia valittamasta). Mutta onneksi makea saaristolaisleipä oli maukasta ja palvelu edelleen huumorintajuista ja ystävällistä.

Taisin ruokailla Löylyssä viimeistä kertaa. Mutta vannomatta paras, sillä se maisema, se maisema...

Löylyn paahdettu kukkakaali, linssi bolognese ja lehtikaalia.

Kuunpimennyksen jälkeen

Eilenaamulla en osin kovan pakkasenkaan takia jaksanut lähteä etsimään paikkaa, josta olisin nähnyt ilmeisen upean kuunpimennyksen. Lähdin aamulenkille vasta yhdeksän aikoihin, jolloin pimennys oli jo ohi ja kuu kadonnut horisontin taakse.

Kuun sijaan sain ihailla upeaa auringonnousua kirpakassa pakkasessa. Joten ei valittamista :):)

Veijari vauhdissa

Kuusivuotiaan lauantaitreenit Helsingin kiipeilykeskuksessa (täällä) Tapanilan Urheilukeskuksessa.

Näin julkkiksen :)

Kierrän Murun kanssa päivittäin Kaivarin rantaa, ja olen jo pari viikkoa ihmetellyt kahvila Carusellin ympärillä seisoskelevia miehiä (pääosin) kiikareiden ja pitkäputkisten kameroiden kanssa. Lopulta kysyin yhdeltä, että mitä he metsästävät. ”Käpylintua”, kuului lyhyt vastaus. 

Tänään, aurinkoisena sunnuntaiaamuna kiikaroijia oli tavallista enemmän. Minäkin jäin toviksi tuijottamaan rannan lehtikuusen käpyrunsaita oksia, ja lopulta äkkäsin harvassa kasvavien oksien välissä tumman, kottaraista pienemmän linnun. Bongasin harvinaisuuden - lähes ”julkkiksen”.

Kotona luin Marjalinnun lintublogista helmikuisen postauksen vuodelta 2017 (täällä), jossa hän kertoi Eiran käpylinnuista. Sen mukaan Carusellin ympäristön havupuissa on useampana talvena bongattu mm. pikkukäpylintuja ja harvinainen kirjosiipikäpylintu. Molemmat syövät havupuiden siemeniä, ja kirjosiipikäpylintu erityisesti juuri lehtikuusen siemeniä.

Ilmankos Ursinin kallioiden (täällä) viereisten komeiden lehtikuusten ympärillä pyöri lintuhulluja pitkäputki-miehiä.

Blue and grey

Aamunrepäisy 2

Kokoa kärsivällisyyttä,

jotta sietäisit omaa epätäydellisyyttäsi.

Kotivinkin (15/2018) haastattelussa Hannu-Pekka Björkman luottaa Ioann Krestjankin ajatukseen.

Kaunis vongole

Etelä-Ranskassa paljon aikaansa viettävä Sisko rakastaa Pasta Vongolea eli simpukkapastaa - pikkusimpukoita spagetti- tai linguine-pastan kanssa. Viikonloppuna päätin kutsua hänet maistelemaan Il Bucatino -ravintolan (täällä) tarjoamaa Linguine alle Vongolea.

Tehtaankadun pienen ja kodikkaan italialaisravintolan simpukkapasta maistui Siskolle, vaikka hän noukkikin annoksen chilit sivuun :):) Kaiken kukkuraksi annos oli tosi kaunis - pienet hietasimpukat oli asteltu tasaiseksi renkaaksi linguine-pastan ympärille.

Minä tilasin Tagliatelle ai Fungi, jossa herkkutattien lisäksi oli tryffelitahnaa. Päädyin tähän sienipastaan, koska joulukuussa toimittaja Arla Yildirim oli Hesarin ruoka-jutussa antanut tälle Bucatinon pastalle täydet viisi tähteä. Mutta, mutta. Minulta kermainen tattipasta saisi vain kolme tähteä. Minun makuuni annos oli jotenkin liian raskas ja kastike tahmaista, ja sieniin olisin kaivannut enemmän makua ja vähemmän limaisuutta. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla, ja ehkä olen liian hemmoteltu Ukin valmistamilla herkkupastoilla.

Eikä jälkkärikään parantanut Bucatinon ensivaikutelmaa. Kaksi pientä palloa hiukkasulanutta, hiukkakitkerää sitruunasorbettia maksoi kahdeksan euroa. Mutta Muru viihtyi pöydän alla patterin vieressä - mikä antaa ravintolalle paljon anteeksi :):)

Ursinin kalliota

Lauantaina aurinko kaivoi ihmiset ulos kodeistaan. Minä lenkittelin Murua jo tutuksi tulleilla Eiran rantakallioilla. Auringon paiste, hyisen meren kimallus ja laineiden äänekäs voima tuntuivat luissa ja ytimissä - mukavasti.

Olen puolivuotisen keskusta-asumiseni aikana jo useamman kerran ikuistanut blogiini Eiran uuden hiekkarannan vieressä olevaa, mereen kauniisti laskevaa kalliota (täällä, täällä, täällä, täällä). Vuonna 1968 pystytetyn betonisen Merenkulun muistomerkin juurella oleva pieni kalliorykelmä lumoaa ohikulkijan kerta toisensa jälkeen ja on aina erinäköinen.

Kallio on nimetty Ursinin kallioksi Helsingin yliopiston rehtorinakin toimineen anatomian ja fysiologian professori Nils af Ursinin (1785-1851) mukaan. Kallioranta oli innokkaan uimarin vakiouintipaikkoja. Professorin kuoltua kallioiden edustalle rakennettiin 1887 suosittu uimalaitos hyppytorneineen. Lopullisesti uimala purettiin vuonna 1934, ja se ”siirrettiin” puhtaammille vesille lähellä olevaan Uunisaareen.

Kuvia Ursinin kalliosta esiintyy jatkossakin blogissani...

Ryijyn paikka

Lähes 15 vuotta sitten syksyllä 2004 tein Taina Otsamon (täällä) suunnitteleman oranssin sydänryijyn. Viimeiset hapsut valmistuivat joulunpyhinä 2004, jolloin telkkarittomalla Salon mökillä kauhuissamme kuuntelimme radiosta tietoja Thaimaan jättitsunamista. Pitkään ryijy kulkikin mielessäni tsunamiryijynä.

Otsamon ryijy oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa ryijy, jonka olen itse tehnyt. Sen pinta on kauniin elävä, koska sen tekemiseen käytettiin eri värien lisäksi eri paksuisia lankoja. Tykkään ryijystä edelleen tosi paljon. Yli 2 metriä pitkä ja 20 cm leveä ryijy oli vuosia Tammarin kotimme portaikossa, kunnes erään remontin yhteydessä se joutui varastoon odottamaan sopivampia päiviä (täällä).

Nyt ne päivät ovat tulleet :):) Pitkulainen sydänryijy sopii paremmin kuin hyvin Punavuoren kaksion olohuoneeseen sohvan ja partsin oven väliin - mistelin viereen. Vaikea vaan tajuta, että ryijyn tekemisestä on jo15 vuotta...

Grey and white

Kaunista Kalliossa

Punatiilinen Kallion kirjasto valmistui 1912, ja se jatkoi aluksi yksityisenä vuonna 1889 perustetun Sörnäisten Kansankirjaston toimintaa. Nykyään komea jugendtalo on Suomen neljänneksi vanhin kirjastorakennus. Vanhin yleiseksi kirjastoksi suunniteltu rakennus on 1882 avattu Rikhardinkadun eli Rikun kirjasto.

Olen monesti kävellyt Porthaniankadun päässä kohoavan rakennuksen ohi, mutta eilen päätin pistäytyä myös sisällä. Olin liikkeellä Murun kanssa, joten pääsin vain rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen, jossa on kaunokirjallisuus ja osa aikakausilehdistä. Kuvankaunis portaikko johtaa ylempiin kerroksiin: toisesta kerroksesta löytyisi Esikoisen mukaan mm. erittäin laaja valikoima kotimaisia ja ulkomaisia aikakausilehtiä ja kolmas kerros on omistettu lapsille.

Portaikoon oli liimattu joka askelmalle tassun kuvat, joiden luulin tarkoittavan ”sallittu koirille”. Onneksi varmistin asian kirjastonhoitajalta, joka ystävällisesti ja jopa anteeksipyytävästi kertoi, että vain ensimmäiseen kerrokseen saa tuoda koiria, ja tarratassut ovat lapsiopasteita :):) Helmet-nettisivujen (täällä) mukaan koirien sisäänpääsy on kirjastokohtaista. Useimpiin Helsingin keskustan kirjastoista saa tuoda vain opaskoiria, mutta esim. Rikun kirjastoon koirat ovat tervetulleita.

Kirjoja ei tullut lainattua, mutta kaunista katseltavaa riitti, etenkin upeanvärisissä kierreportaissa.

Piilosimpukat ja herkkusalaatti

Pontuksen sinisimpukat herkullisessa leipäkuoressa

Sunnuntaina Ukki tuli mökiltä käymään Helsingissä ja oli automatkan jälkeen nälissään. Päätimme kokeilla jotain Punavuoren/Eiran lukuisista korttelikapakoista. Valintaa tosin rajoitti sekä pyhäpäivä että mukanamme ollut Muru-koira. Osa lähistön kapakoista ovat sunnuntaisin kiinni, ja osaan, kuten Pietarinkadun Cenraliin (täällä) jonne ensin kokeilimme, ei päästetä koiria.

Onneksi Centralin kulman takaa Kapteeninkadulta löytyi ravintola Pontus, joka jopa mainostaa itseään koiraystävällisenä kapakkana. Kom-teatterin entisen ravintolan paikalle vuosi sitten avattu Pontus (täällä) osottautui muutenkin nappivalinnaksi. Ja kahdelle löytyi pöytä, vaikka useimmat ruokailijat kuulostivat varanneen pöydän etukäteen. Kertonee ravintolan suosiosta, eikä ihme - olimme Ukin kanssa molemmat tyytyväisiä ruoka-annoksiimme.

Ukki päätyi leipäkuorella peiteltyihin sinisimpukoihin. Simpukat ja etenkin niiden liemi maistuivat Ukille, ja ihanan pehmeä, mutta kivan rapea leipäkuori vei minun sydämeni. Vähän kuin naanleipää, jonka mauttomuutta (ja koostumusta) rakastan yli kaiken. Minä toivoin ruokaisaa salaattia. Ja päätin riskeerata, vaikka suomalaisissa ravintoloissa ruokasalaatit ovat usein olleet pettymyksiä. Riski kannatti, sillä Pontuksen vuohenjuustosalaatti päärynän ja pinjansiementen kera oli napakymppi. Ihanan kypsää ja pehmeää vuohenjuustoa, tuoreita sopivasti öljyttyjä rucolan lehtiä, päärynää ohuina rapsakkaina siivuina ja pehmennettyinä paloina sekä makeita kirsikkatomaatteja. Ja kun sain vielä maistella Ukin leipäkuorta. Ja kun Muru rauhoittui mukavasti nukkumaan jalkojeni viereen. Ja kun riesling oli kylmää...

Tulen toistekin - koiran kanssa tai ilman. Tosin Muru ei tarjoilijoilta saamiensa herkkupalojen jälkeen taida päästää minua ohittamaan Pontusta...

Kiitos Katveista

Kirjoitan ja kuvitan omaa blogiani ahkerasti - pääosin itseni iloksi. Olen huono verkostuja, ja tosi passiivinen some- ja blogimaailmassa. Kiitos kuitenkin teille, jotka ajoittain kommentoitte tekstejäni. Lyhyitäkin terveisiä on yllättävän kiva saada ja lukea. Itse seuraan joitakin blogeja säännöllisesti, mutta kommentoin toisten tekstejä tosi harvoin.

Katveita-niminen blogi (täällä) on yksi suosikeistani. Kirjoittaja ei paljasta henkilöllisyyttään, mutta kertoo olevansa opettaja ja tutkija, joka blogissaan etsii elämän lepopaikkoja, katveita:

”On mahdollista, etteivät tärkeimmät asiat tapahdu suunnitellusti tai suurilla väylillä, siellä missä kaikki ovat. On mahdollista, että ne löytyvät sivusta, varjosta, mistä niitä ei osaa etsiä. Sellaisista paikoista kirjoitan: niissä on iloa, kauneutta ja hiljaisuutta.”

Kirjoittaja onnistuu tavoitteessaan. Katveita on rauhoittava ja sopivasti (ei tyrkyttävästi) ajatuksia herättävä blogi, joka on upeasti kirjoitettu ja kauniisti taitettu. Juuri sellainen blogi, jota luen ja katson mielelläni. Ja blogi antaa myös minun elämääni lepopaikkoja. Kiitos.

Väliin Kirjoittaja kertoo lukemistaan kirjoista ja kirjaa blogiinsa tuttujen runoilijoiden puhuttelevia runopätkiä, kuten marraskuussa kuolleen Helena Anhavan (1925-2018) aprikointia elämäntehtävästämme:

Elää elämänsä

ja elämän mittaan toipua siitä -

sitä voi kyllä sanoa elämäntehtäväksi. 

Pitsa ei purrut

Kävimme Lontoontytön kanssa lauantaipitsalla Suurkirkon kupeessa Sofiankadun uumenissa pari vuotta sitten avatussa Via Tribunale-ravintolassa. Kolho pitkulainen tila, jossa isot ikkunat ja komea laattalattia. Mukava ja iisi paikka, jossa sai ystävällistä palvelua englannin kielellä - ja täysin luontevasti.

Upea vaaleansininen Napolista hankittu avotuliuuni paistoi hyväpohjaisia pitsoja. Ehkä valintamme osui vääriin pitsoihin, mutta emme kumpikaan olleet tyytyväisiä pitsojemme täyteosastoon. Minun Bellinini jäi lähes syömättä liiallisen sulan juuston takia, eikä Lontoontytön tilaama Ortolana munakoisoineen ja oliiveineenkaan pelastanut tilannetta. Ehkä minun olisi pitänyt pysyä alkuperäisessä suunnitelmassani eli peruspitsa-Margaritassa tai tajuta, että kolmen juuston pitsassa ON liikaa juustoa.

Tribunaleen ei saa varata etukäteen paikkaa, ja lehtijuttujen mukaan pitseriaan joutuukin usein jonottamaan. Lomalauantaina yhden jälkeen oli tyhjää, ja saimme kahden hengen pöydän ilman jonoja. Mutta iltapäivän aikana asiakkaita näytti riittävän jonoksi asti, joten muiden pitsakokemukset lienevät kokemuksiamme parempia.

Ravintolan nimi Via Tribunale viittaa kuulemma pitsakaupunki-Napolin pääkatuun. Muistan syöneeni yhden elämäni parhaista pitsoista juuri Napolin läheisellä rannikolla vajaa kymmenen vuotta sitten: Katukeittiöstä ostettu iso pala perunapitsaa, jonka söin istuen perheen kanssa lähes tyhjällä hiekkarannalla katsellen syksyistä Välimerta.

Eli napolilaisesta pitsasta on hyviäkin makumuistoja...

Veljeksiä

Veljekset Joonatan ja Korppu Junibackenin satuhahmoina

Astrid Lindgrenin kirjasta Veljeni, Leijonamieli.

Veljestä pidetään huolta niin saduissa kuin tosielämässä :):)

Veljekset ruotsinlaivalla.

Myrskyn jälkeen

Kolme hytillistä naisia ja pikkupoikia risteili ruotsinlaivalla Tukholmaan ja takaisin: Mummin ja Lontoontytön lisäksi laivalla seilasivat Esikoinen kolmine poikineen ja Opiskelijapojan avovaimo kaksivuotiaansa kanssa.

Tukholmassa oli kaunista ja leutoa - upea auringonpaiste ja pari pakkasastetta. Edellisyön hirmumyrsky oli tipotiessään, joskin törmäsimme pudonneisiin oksiin, kaatuneisiin puihin ja rikkoutuneisiin pyöräkatoksiin.

Loppiaisen alla laivalla ja Tukholman lapsikohteissa oli ruuhkaista - johtuen ilmeisesti molempien maiden joululomista. Laivalla osasimme kokemuksesta välttää ruuhkaisinta buffetruokailua, ja söimme sekä illalliset että erikoisaamiaiset kuudennen kerroksen italialaisessa ravintola Tavolatassa. Yllätykseksemme saimme tilaamatta helposti pöydän kahdeksalle hengelle. Aikuisille oli pöytiintarjoilu ja lapsille edullinen ja runsas buffetti, mikä sopi meille paremmin kuin hyvin. Tarjoilijat olivat upeita - alati hymyileviä, lapsiystävällisiä ja pitkäpinnaisia. Ja sitä tarvittiin...

Fullsatt oli myös Junibacken - kirjailija Astrid Lindgrenin satuhahmojen ympärille rakennettu lastenkulttuuritalo Djurgårdenilla. Joka kerta minä ja lastenlapseni ihastumme uudelleen satujunaan, joka kuljettaa pieniä ja isoja Astridin kirjojen suloisen nostalgisissa maisemissa. Löysimme talosta myös uuden (?) ”rakenteluhuoneen”, jossa sai rakennella aidonkokoisilla tekotiilillä. Kiva paikka, jossa tiilejä riitti.

Junibackenin iso ravintola oli (taas) katastrofi - jatkuvaa sähläystä ja tupaten täynnä kaikenikäisiä ihmisiä. Näin muistin edelliskerroistakin, mutta ohikulkiessamme ravintola oli yllättäen tyhjä ja rauhallinen, joten päätimme jäädä. Ruokailumme puolivälissä viereisessä tilassa loppui teatteriesitys ja minuuteissa ravintola täyttyi äärimmilleen nälkäisistä vauvoista ja meluavista vaareista. Joko nyt uskon, että tänne ei enää koskaan...

Ruuhkaisen Junibackenin jälkeen kaipasimme happea ja tilaa. Esikoisen johtamina päätimme kiertää viereisen Skanssenin Rosendals-, Sinshovs- ja Djurgårdsvägeneitä pitkin. Kaunis ja sopivan pituinen lapsiperheen reitti.

Kävelyn aikana kehittelin päässäni seuraavan Tukholman retkeni ohjelmaa :):) Pidempi kävely Djurgårdenin kauniilla saarella ja käynti prinssi Eugenin kotimuseossa Walmarsuddessa - ”Sveriges vackraste konstmuseum” (täällä), minkä jälkeen lautalla Djurgårdenista Skeppsholmenin saarelle, minne minua kutsuu Moderna museet (täällä).

Eli laivamatkani ei ruuhkaan (eikä myrskyyn) tyssää...

Way vakuutti

Viime vuonna avattiin useita uusia kahviloita ja kuppiloita Helsingin keskustaan. Kuppilakulttuuri tuntuu elävän nousikauttaan, ja asiakkaita riittänee.

Joulun alla Kalliossa asuva ja seutua rakastava Opiskelijatyttö vei Lontoontytön ja minut aamupalalle Kallion kirjaston takaa Agricolankadulta löytyvään Way-nimiseen pikkuruiseen kuppilaan. Kivijalkaleipomo ja viinibaari Way (täällä) lumosi minut heti kodikkuudellaan ja ystävällisellä palvelullaan. Kivaa ja rentoa meininkiä: aatonaattona kuppilan puolella juttutuokioilla piipahtaneen leipurin olkapäällä keikkui joulun läheisyydestä muistuttava minitonttu.

Aamiaisemme kruunasi hapatettu, paikallaleivottu juurileipä, joka tarjoiltiin paksuina viipaleina tuorean kirnuvoin kanssa. Suomenkielisessä listassa mainittiin ”churned voi” - churned piti oikein sanakirjasta varmistaa tarkoittavan kirnuttua. Miksei Suomen kieli kelpaa :):) Leipurin mukaan juuren kanssa oli viime aikoina ollut ongelmia, ja Opiskelijatytön makuun leipä ei maistunut yhtä herkulta kuin aiemmin syksyllä. Minusta leipä oli superherkkua: lievästi hapanta, ihanan rapeakuorista ja sopivan sitkoa.

Toista kertaa varten listalle jäi useita maistamattomia aamuherkkuja, kuten riisipuuro pähkinän, kaneli-karamellin ja mantelimaidon kanssa. Ja koiratkin mahtuvat mukaan, kuten nykyään useimmissa vierailemissani Punavuoren ja Kallion ruokapaikoissa.

Tulevan kevään (!) iltana voin kuvitella itseni istumassa Murun kanssa Wayn ulkopenkeillä viereisen Karhupuiston elämää seurailemassa ja alkuviinejä (?) maistellemassa. Jos/kun näin tapahtuu viinejä tuntemattomalle Mummillekin selvenee alkuviinien salaisuus...

Joulun loppu

Hankin ison joulukuusen Punavuoren kaksioon Lanternan Hong Kong -sekatavarakaupasta jo itsenäisyyspäivän tienoilla, ja olin ehtinyt iloita kauniin kuusen ihanista kynttilöistä jo pitkään ennen joulua.

Kun joulunpyhien jälkeen palasin mökiltä kaupunkiin, kuusi oli kastelusta huolimatta täysin kuivunut ja varistanut rutkasti neulasiaan. Viimein uuden vuoden aattona sain kannettua kuusen kerrostalon roskikseen. Sulloessani ruodoksi laihtunutta kuusta jätesäkkiin lähes kaikki neulaset varisivat lattialle. Armoton sotku, jollaiseen en aiempina vuosina ole törmännyt.

Kauanko kuuset lienee seisoneet leikattuina ennen Hong Kongiin saapumistaan...