Miehet metsässä

Lempipaikka

Ollaan mökillä pikkupoikien kanssa tiistaista perjantaihin. Menossa mukana Muru-koira ja osan aikaa myös Juniori, Lontoontyttö ja poikien äiti. Hellettä riittää ja järvessä tarkenee.

Parasta on juosta nakuna ympäri nurmea kasteluletkua pakoon. Toiseksi parasta on lillua uimarenkaalla lämpimässä järvivedessä ja kolmanneksi lukea Hiirten palokunta -kirjaa (Nilsson ja Eriksson 1996). Kahden päivän aikana on myös syöty iltapuurot voisilmän JA tuoreiden vadelmien kanssa, herkuteltu savustetuilla ahvenilla ja etsitty lähimetsästä mustikoita - huonolla tuloksella. Ja tietenkin joka välissä on hellitty Muru-koiraa.

Suuntana mökki

Kivinokan lumo

Loivaa hiekkarantaa ja keinuja. Isoja muovikaivureita ja muita ehjiä hiekkaleluja. Puiden varjoa ja paahtavaa aurinkoa. Kallion koloja ja pehmeää hiekkaa. Vessa, ulkosuihku ja pari pukukoppia. Toistaiseksi ei sinilevää ja aamukymmeneltä vain jokunen ihminen. Parin sadan metrin päässä pieni kioskikuppila, kanoja ja kilipukkeja. Lämpimiä munkkirinkilöitä ja jätskiä eurolla. 

Mitä muuta kaupunkirannalta voisi toivoa. Aamupäivä pikkupoikien, Lontoontytön, hänen kaverinsa ja tämän kahden lapsen kanssa onnistui täydellisesti.

Häähumua

Eilen suku ja ystävät juhlivat Siskon tytön ja Ruotsin pojan häitä. Mummilla ensimmäiset kyyneleet valuivat jo kirkossa, kun ylpeyttä pursuva Siskon mies talutti hurmaavan kauniin morsiamen kirkon käytävää pitkin kohti hymystä ja onnesta repeävää sulhasta. Kirkko täyttyi rakkaudesta, ilosta, nuoruudesta ja yhteisen elämän odotuksesta. Ja ehkä vähän meidän vanhempien haikeudesta.

Juhlat jatkuivat Suomenlinnassa viilentävien muurien suojaamassa juhlatilassa. "Tärkeintä elämässä on rakkaus ja unelmat", aloitti morsiamen isä. Kaaso jatkoi puheella, jossa kuului ystävyys, kunnioitus ja luottamus. Ja taas Mummi itki, onneksi en ollut ainoa. Muissakin morsiusparille pidetyissä puheissa vilisi elämänohjeita - osa tosin skåneksi (harmi, että perusruotsikin tuottaa Mummille välillä vaikeuksia). Monet myös muistelivat morsiusparin yllättävää tapaamista 12 vuotta sitten, ylioppilastytön rohkeaa muuttoa Etelä-Ruotsiin ja nuorten yhteisiä opiskeluvuosia.

Ilta viileni ja meno villiintyi. Tanssilattia täyttyi. Äitimuori ja Poikakaverikin rokkasivat.

Katso myös täällä.

Juhlittiin Junioria

Mummin ja Ukin kuopus täyttää tänään 22 vuotta. Voi kun siitä kesäisestä päivästä on vähän aikaa! Vuonna 1992 heinäkuu oli myös tosi helteinen. Nyytti syntyi iltapäivällä ja seuraavana päivänä Ukki lähti neljän vanhemman lapsemme kanssa kuumasta kaupunkiasunnosta mökille järven rannalle. Mummi jäi Kätilöopistolle tutustumaan uuteen perheenjäseneen.

Tänään syntymäpäivää juhlistettiin yhteisellä päivällisellä. Kaikki viisi lastamme, vävypoika ja kaksi tyttärenpoikaa sekä Äitimuori poikakavereineen. Lontoon tyttökin tuli sopivasti eilen illalla Suomeen serkkutytön häitä varten. 

Pihalle - varjoon - katettiin 12 hengen pitkä pöytä ja tarjoilut valmistettiin yhdessä. Mummi esivalmisti ja keitti perunat, kukkakaalit ja pavut sekä pilkkoi ja maustoi salaatin. Ukki valmisti kanttarellikastikkeen ja Vävy grillasi lihoja, makkaroita, pienen siian ja jättikatkarapuja. Esikoinen oli leiponut mutakakku-rahkatäytekakun (superia), Äitimuori tuonut tapansa mukaan suklaata ja Ukki ostanut viinit. Pikkupojat keittivät Ukin avustuksella kakun seuraksi erikoiskahvit. Opiskelijatyttö ja Opiskelijapoika hoitivat pöydän kattamisen ja siistimisen. Päivänsankari, Lontoontyttö ja Poikakaveri lepuuttivat jalkojaan.

Ilma helli ja tuntui, että kaikki nauttivat.

Himmelin matka

Unelmilla on tapana toteutua. Kirjoitin joitakin kuukausia sitten toiveestani saada joskus oikea himmeli eteisen korkeaan kattoon (täällä). Nyt minulla on itäsuomalaisen vanhan rouvan parikymmentä vuotta sitten tekemä himmeli! Se odotti minua viime viikonloppuna Parasystävän mökillä Mikkelin Anttolassa. Parasystävän sisko lukee blogiani ja oli huomannut himmelitoiveeni. Hänellä on vuosia sitten lahjaksi saatu himmeli, joka ei pienempään asuntoon muuton jälkeen ole enää löytänyt paikkaansa. "Mitä se tekee komerossani, jos Innalla on sille valmis paikka?" Ja niin himmeli matkasi ensin Itä-Suomesta Savoon ja sunnuntaina Savosta Helsinkiin.

Tänään Ukki nosti sisälle korkeat tikapuut, ruuvasi koukun kattoon ja ripusti himmelin koukkuun. Nyt upea, lähes metrin mittainen himmeli kaunistaa itähelsinkiläistä kotia.

Juttuun liittyy vielä kiva etiäinen. Mikkeliin mennessä poikkesimme Ukin kanssa Salmelan taidekeskuksessa Mäntyharjulla. Ilma oli kaunis ja veden äärellä oleva paikka antoi parastaan. Ukki ihastui ympäristöön, vaikka tauluista mikään ei meitä erikoisesti puhutellut. Minut lumosi talon takana olevat kunnostetut, hämärät aittarakennukset. Yhdessä oli esillä moderneja himmeleitä.
Mielessäni käväisi, että koskakohan pystyisin hankkimaan oman himmelin. Silloin en vielä tiennyt, että unelmani toteutuisi seuraavien tuntien kuluessa.

Kiitos Rape!

Taidekeskus Salmela

Arabian siniraitaa 4

Savon reissulla käytiin tietysti myös Mikkelin torilla, jossa myyntipöydät notkui makeita mansikoita ja kotimaisia hyvännäköisiä kanttarelleja (8 euroa/litra). Torin laidalla oli pari rompemyyjää, joista toinen myi vanhaa kansakoulukamaa, mm. seinänkokoinen Suomen kartta 40 eurolla. Hieno, mutta eipähän tuo mahdu nykyaikaisiin kerrostalohuoneisiin.

Toisella myyjällä oli hyväkuntoisia syviä ja matalia Arabian Sinivalko-lautasia, joita meillä edelleen käytetään mökillä ja joita edelleen metsästän kirpputoreilta hyvällä menestyksellä (täällä ja täällä). Myyjä pyysi 5 euroa/kpl eli enemmän kuin aiemmin olen maksanut. Syviä Sinivalkoja meillä on vähemmän ja niihin törmää harvemmin, joten ostin kaikki syvät lautaset (6 kpl) pienen tinkimisen jälkeen 25 eurolla.

Nyt kaikille riittää samanlaiset perinteiset kesäkeittolautaset! Mökillä ei ole tiskikonetta, joten vanhat lasituksetkin säilyy hyvin.

Patio Saimaalla

Mikkelin Anttolassa

Kesäinen viikonloppu Parasystävän ja Miehensä mökillä. Talo täynnä vieraanvaraisuutta ja ihmisiä. Amerikan vieraat nauttivat neljättä viikkoa uusista perunoista, kanttarelleista, saunasta ja Saimaasta - suomalaisesta mökkielämästä järvenrannalla. "In US only Steve Jobs could live like this."

Amerikkalaiset eläkeläiset kehuivat Suomen luontoa, puhtautta ja hiljaisuutta sekä suomalaisten suoruutta ja rehellisyyttä. Ja ilmaista terveydenhuoltoa ja eläkejärjestelmää. Eli perinteiset myytit tuntuivat olevan heille täyttä totta. Moittivat ainoastaan kallista ravintolaruokaa. Onneksi olivat pääasiassa saaneet syödä emännän valmistamaa kotiruokaa.

Tarkastettiin isännän puutarha ja halkopinot, jotka olivat - kuten ennenkin - viimeisen päälle ojennuksessa. Sitä saattaisi olla vaikea uskoa, jos näkisi ainoastaan isännän savustusuuni-viritelmän. Siitä huolimatta tai juuri siksi savustetut taimenet olivat herkullisia. Samoin isännän omasta maasta nostamat ja emännän kanssa järvessä huuhdotut perunat.

Kuuntelun taito

Minulle on tosi tärkeää, että jutellessa ja keskustellessa minulle tulee tunne, että toinen todella kuuntelee ja ehkä ymmärtääkin tai ainakin yrittää ymmärtää, mitä sanon tai yritän sanoa. Olen siinä varmaan liiankin vaativa ja kärkäs.

Yritän myös keskittyä kuuntelemaan juttukumppaniani. Antaa toiselle tilaa ja rauhaa sanoa sanottavansa - omalla tavallaan, omassa tahdissaan. Se on äärettömän tärkeää ja äärettömän vaikeaa. Kuunnellessa toista yritän päästää irti omista ajatuksista, ennakkoluuloista, "viisaista" tulkinnoista ja "loistavista" ratkaisuehdotuksista. Vain rauhassa kuunnella, olla toiselle läsnäoleva kuuntelija. Antaa erilaisuuden elää. Kiinnostua toisen tavasta ajatella ja tuntea. Pelkäämättä, lokeroimatta.

Kuunteleminen on yhdessäolon helmiä. Molemmille - kuulluksi tulijalle ja kuuntelijalle. Kuunteleminen rakentaa siltaa kahden ihmisen välille. Ja luottamusta ihmisiin ja elämään.

Kuunteleminen on entistä tärkeämpää, jos itse tai läheinen sairastuu vakavasti. Ajatuksia herättävässä ja kauniissa Katveita-blogissa Katja listaa kolme tärkeää asiaa (täällä), joilla sairastunutta voi ehkä tukea. Listaan ne alle, koska Katjan kirjoitus johti minut taas kerran ajattelemaan kuuntelun tärkeyttä ja vaikeutta. Osata jättää hetkeksi blogin räpläys, telkun tuijotus ja kiireiset sähköpostit. Ja omat loistavat ajatukset. Ja katsoa toista ihmistä silmiin.

• Ehkä kaikkein tärkeintä on se, että pysähtyy kuuntelemaan. Että jättää omat tunteensa taka-alalle ja kuuntelee. Ei selitä, tulkitse tai ennakoi. Kuuntelee. Se ei ole helppoa.
• Toiseksi tärkeintä on yksinkertainen ja mutkaton apu. Siivous, lastenhoito, ruoka, kukat, kirjat, laulu.
• Tärkeitä ovat myös viestit muistamisesta. Ajattelen sinua. Muistan sinua. Rukoilen puolestasi.

Vuosi kuvina 16.7

Pilvistä, sumuista ja tihkusadetta, +19 astetta.

Ei paljon eroa kesäkuun kuvasta.

Äitimuorin sisko 80v

Yksi tyttö se kasvavi Turkuses

ja se kauniisti kukoistaa.

Yksi kulkijapoika se kulkevi

tytön rinnalla aina vaan.

Eilen 15.7 juhlittiin pienellä, mutta kivalla porukalla. Kasikymppisen päivänsankarin lisäksi Kulkijapoika (82v), kaksi isosiskoa (85v ja 84v), toisen isosiskon poikakaveri (84v), päivänsankarin kolme lasta, yksi miniä ja kahdeksasta lapsenlapsesta kuusi (yksi oli töissä ja yksi purjehtimassa). Ja Mummi (siskon tyttö) ja Ukki.

Päivänsankari piti mukavan ja mielenkiintoisen puheen muistellen elämänsä kohokohtia: lapsuuden kesiä Ahviossa ja Lapualla, kihlaantumista Kulkijapojan kanssa kahden viikon tutustumisen jälkeen ja lasten syntymiä 1960-luvulla. Lopuksi Kulkijapoika näytti vanhoja kaitafilmejä päivänsankarin elämästä alkaen hääjuhlasta Helsingin Töölön kirkossa ja häämatkasta joka tehtiin kuplavolkkarilla ja telttamajoituksessa Kööpenhaminasta Italiaan. Kuvissa kuherteli rakastunut nuori pari.

Uppomuna Turussa

Lomapäivä Ukin kanssa Turussa. Aamusateiden jälkeen aurinko yllätti iloisesti. Käveltiin edestakaisin Aura-joen rantaa ja herkuteltiin Sergio's-ravintolassa: uppomunia (hyvä ja äärettömän kaunis annos) ja sitruuna-sahramirisottoa (hyvä, mutta luotaantyöntävän ruma annos).

Ruoka oli maukasta. Parasta oli kuitenkin, että ravintolassa sai istua ulkona rantakadulla - Turun olohuoneessa - lämpimässä iltapäivän auringossa ja seurata ohikulkevia turkulaisia ja turisteja.

Mökillä klo 03.57

En saanut yöllä unta. Ihailin päivän heräämistä ja katsoin YleAreenalta 

tanskalaisen dokumentin Sairaalaklovni sydänystävänä (2011). Suosittelen.

Pysähdys Paimiossa

Eilisellä Turkku-reissulla Ukki keksi, että pistäydytään katsomaan Paimion sairaalaa - vuonna 1933 valmistunutta Alvar Aallon helmeä. Keskellä hoidettua mäntymetsää kohoaa runsasikkunainen linjakas entinen tuberkuloosiparantola, jossa tällä hetkellä toiminee MLL:n kuntoutussäätiö kursseineen. Aiemmin sairaala-alueella on vuosia järjestetty opastettuja kierroksia, mutta kuntoutussäätiön muuton jälkeen opastukset lienevät loppuneet. Saimme kuitenkin rauhassa kierrellä sairaalan pihalla ja kurkistaa sisääntuloaulaan ja alakerran ruokalaan.

Valo, aurinko ja ilma kaunistaa rakennukset ja parantaa potilaat - Aallon johtoteemat sairaalan sunnittelussa. Nämä toteutuvatkin rakennuksessa enemmän kuin hyvin. Valo ja aurinko tulvii sisätiloihin ja mäntymetsän raikas ilma yläkerrosten isoille parvekkeille (joilla tubipotilaita 1930- ja 1940-luvuilla makuutettiin useita tunteja päivässä ympäri vuoden, talvella makuupusseissa). Sisätilojen harmoniset värit - valkoinen, harmaa, keltainen, turkoosi ja musta - luovat iloa ja levolliset muodot rauhaa. Vihreät ja oranssit ulkomarkiisit rikkovat sopivasti symmetrisiä ikkunaseiniä ja pyöreä tekolampi hoidetun nurmikentän keskellä yllättää.

Poikkeamat tutuilta reiteiltä yllättävät yleensä iloisesti - niin tämäkin aaltomaisen ajaton rakennus kauniine ympäristöineen.

Vuosi kuvina 16.6

Kuvattu jo kesäkuussa, mutta kun silloin harkitsin ja pidinkin blogitaukoa, niin jäi kirjaamatta. Panenpahan kuvan nyt, joten marraskuussa (täällä) aloittamani vuosi kuvina -ketju ei katkea. Kohtahan tulee jo heinäkuun valokuvan vuoro.

Iltatorin yllätys

Piipahdimme Ukin kanssa ensi kertaa tänä kesänä Salon iltatorilla. Paljon väkeä ja suosiollinen ilma - puolipilvistä eikä liian kuuma. Tutulta mansikkamyyjältä ostin kesän parhaimmat mansikat: riittävän makeita, ei liian isoja, lämpimiä (yllättävän tärkeää) ja sopiva suutuntuma eli just entisten kesien makuisia. Ehdin jo luulla, että sellaisia ei enää olekaan. Onneksi olin väärässä!

Illan iloisin yllätys oli blogiystäväni Värjärin tapaaminen. Siellä hän oli entiseen tapaansa iloisena ja ahkerana värjäämiensä lankakasojen ja monenmoisten käsitöidensä keskellä. Kauppa tuntui käyvän. Ostajien suosikkina näytti olevan lanoliinilla kyllästetty varvasvälivilla. Tovi toristiin kaupanteon lomassa. Toivottavasti törmätään toistekin.

Noman lumo

Luin Optiosta, että kööpenhaminalainen ravintola Noma valittiin neljättä kertaa maailman parhaimmaksi ravintolaksi. Vierailimme Ukin kanssa Nomassa toukokuussa 2010. Ukki oli varannut pöydän jo maaliskuussa - juuri ennen kuin ravintola julistettiin ensi kertaa maailman parhaaksi. Tuolloin varaus onnistui ongelmitta ja jonottamatta netin kautta. Olimme menossa Siskontytön valmistujaisjuhliin Lundin yliopistoon Etelä-Ruotsiin ja Ukki päätti yhdistää kaksi merkkitapausta - nuoren tytön juhlat suvun kanssa ja herkuttelun huippuravintolassa Mummin kanssa.

Lukiessani Option uutista, yritin palauttaa mieleeni, mitä tavallinen talliainen muistaa ruokailukokemuksesta, jonka asiantuntijoiden mukaan pitäisi olla maailman paras.

Ukki oli varannut pöydän kahdelle hengelle myöhäiselle lounaalle klo 15 keväiseksi perjantaiksi. Tulimme paikalle taksilla ja pääsimme sisälle jonottamatta. Meidät toivotettiin ystävällisellisesti tervetulleiksi ja ohjattiin viimeiseen vapaaseen pöytään oven suuhun. Ravintola oli yllättävän pieni, ehkä noin 15 erikokoista pöytää, joissa istui rennoissa arkivaatteissa olevia monenikäisiä pariskuntia. Useimmat näyttivät ulkomaalaisilta ruokaturisteilta. Parissa pöydässä oli isompi seurue ja ainakin yhdessä myös kaksi pientä lasta, jotka näyttivät mahtuvan ja sopivan hyvin ravintolaan.

Tilasimme pitkän maistelumenun - olisikohan ollut kuusi ruokalajia + välissä useita pieniä keittiön tervehdyksiä. Ukki otti myös viinimenun ja minä pari lasia tarjoilijan suosittamaa viiniä. Ukki tarjosi ja hoiti laskun, jota en halunnut vilkaista.

Mitä muistan ruokailukokemuksesta neljän vuoden takaa? Palvelu ja tarjoilu oli erittäin ystävällistä, tosi rentoa ja yksilöllistä. Tarjoilija esitteli kaikki ruoka-annokset, kertoi raaka-aineiden alkuperästä ja annosten valmistuksesta seikkaperäisesti englanniksi - joskin minä en ymmärtänyt kuin pienen osan sanaston vierauden takia. Pöydästämme näkyi kivasti ravintolan osin avonaiseen keittiöön, joka vilisi kiireisiä kokkeja ja harjoittelijoita. Lähtiessä itse Rene-omistaja kätteli poistujat henkilökohtaisesti ja tarjoilijat kokoontuivat hyvästelemään. Rentous ja ystävällisyys oli silmiinpistävää eikä tuntunut yliampuvalta eikä feikiltä.

Ruoka oli hyvää - Ukista huippuherkullista, Mummi ei kokenut mitään ekstaasielämyksiä. Annokset olivat jänniä ja uusia yhdistelmiä - osin monimutkaisia, osin hyvinkin yksinkertaisia. Tarkemmat koostumukset ovat painuneet unholaan. Sen muistan, että annokset olivat niin kauniita että olisi halunnut syödä vain silmillä. Raaka-aineissa yritettiin korostaa pohjoismaalaisuutta, mikä suomalaiselle ei ollut mitenkään eksoottista. Tavoitteena oli yllättää: syöjät saivat avata ruokapaketteja (isosta kääreestä saattoi löytyä pienenpieni yllätys), nostaa kansia höyryävien annosten päältä, valmistaa pöydässä itse herkkunsa tarjoilijan opastamana - paljon outoja villiyrttejä ja syötäviä havuja ja kukkia, jopa merivettä lautasella. Jälkiruokaa siirryttiin nauttimaan viereiseen rentoon sohvanurkkaukseen, mikä sopi mukavasti herkkuelämyksen lopetukseksi.

Kokemus oli mieleenpainuva, mutta syöminen keskittyi vähän liikaa hifistelyyn: miltä maistuu? mistähän valmistettu? mitä seuraavaksi? osaisikohan itse valmistaa? Kerran elämässä -kokemus.

Annabelle rulaa

Olemme Ukin kanssa perunafriikkejä. Karppaajia meistä ei saa kirveelläkään, sillä perunasta me emme luovu. Emmekä Ukin paistamista täysrukiisisista sämpylöistä, mökkiaamujen lämpimistä rapeakuorisista täysjyväleivistä, Salon torin kermajuustosämpylöistä (joiden päälle on muuten levitetty liikaa voita)......

Mutta takaisin perunoihin. Olen löytänyt uuden uusiperuna-suosikkini: Annabelle - pienet, puikulaiset, kiinteämaltoiset, kellertävät Annabellet! Aaaah, parempia uusia perunoita saa hakea. Joskin ykkössijasta kilpailee onnistuneesti myös Tammiston aikainen, jota saa ainakin Salon torilta. Onnistunut lopputulos vaatii oikean lajikkeen lisäksi myös oikeaoppisen keittämisen. Meillä oikeaoppinen tarkoittaa Äitimuorin oppien mukaista.

Äitimuorin uudet perunat

Valitaan vain pieniä perunoita - mieluiten suoraan lähitilalta. Torilta ostettaessa kuoren irtoamista kokeillaan peukalon rennolla liikkeellä. Perunoiden kuori rapsutetaan pois veitsellä, perunoita ei siis kuorita eikä vain pestä. Äitimuorin mukaan rapsuttamiseen käytetään tylsää ruokaveistä, mutta minä käytän yleensä pientä terävää vihannesveistä.

Rapsutetut perunat laitetaan kiehuvaan veteen, johon on lisätty sopivasti suolaa ja tillistä paksut varsiosat - tillien ohuet pääosat säästetään. Tarkistetaan, että kattilassa on vettä niin vähän, että perunat juuri ja juuri peittyvät, ylimääräinen vesi kaadetaan tässä vaiheessa pois. Perunoita keitetään noin 10-15 minuuttia, kypsyys tarkistetaan pistämällä perunaa ohuella haarukalla.

Kun perunat ovat sopivan kypsiä, tillinvarret poimitaan haarukalla pois ja keitinvesi kaadetaan kattilasta. Perunakattila laitetaan vielä hetkeksi sammutetulle kuumalle liedelle, jotta liika vesi höyrystyy perunoista pois. Kattila otetaan pois liedeltä ja aiemmin talteenotetut tillinippujen päät leikataan perunoiden päälle. Kattilaa hölskytetään, jotta tillisilppu sekoittuu kaikkiin perunoihin.

Perunat nostetaan pöytään ja nautitaan lämpimänä kylmän voinokareen kera. Nam nam!! Lisukkeina ennen verenpaineita matjes-silli, nykyään useimmiten savustettu kala.

Jos perunat joutuvat (poikkeustapauksessa) odottamaan syöjiä, vedenkaadon jälkeen ne jätetään kattilaan, peitetään talouspaperilla (imee liian kosteuden) ja annetaan kannen alla odottaa pöytään vientiä.

Kuvassa Äitimuorin ohjeen mukaiset oikeaoppiset uudenperunan käsittelyvälineet: 50-luvun ruokaveitsi ja -haarukka. Veitsen kärki on sopivan suora, ohut ja terävä (ei liian terävä) perunan rapsuttamiseen ja haarukan piikit sopivan ohuita ja suoria perunan kypsyyden kokeilemiseen.

Metsän lumo

Rakastan puun runkoja - nuoria viekottelevia koivuja ja suoraselkäisiä mäntyjä. Ymmärrän puunhalaajia, vaikka toistaiseksi en ole saanut kiksejä puita halatessani - pari kertaa olen kokeillut. Mutta kauniita ja rauhoittavia ne ovat sekä kaukaa ihaillessa että seassa seistessä.

Illan ohjelma: foksikurssi Littoisten lavalla ja Brasilia - Saksa pienestä mökkitelkkarista.  Onneksi illaksi vähän viilenee, koska hiki pukkaa molemmissa puuhissa.

Ukkikin valssaa

Ukkikin innostui elvyttelemään tanssitaitojaan. Löydettiin Turun seudun Sekahaku - tanssikerho, joka järjestää tanssikursseja Turussa ja lähikunnissa ja kesällä ympäristön tanssilavoilla eli lähellä (?) mökkikuntaamme. Iloksemme huomasimme, että kesämaanantaisin seura järjestää 60+ tanssitreenit Littoisten lavalla Kaarinassa. Eikun sinne!

"Liian kuuma - helleraja ylittyy." "Liian pitkä matka - Suomusjärveltä Littoisiin." Mutta mikään ei mene läpi. Mummi muistuttaa, että vielä eilen Ukki oli tosi innostunut tansseihin lähdöstä. Lämpö tosin hirvittää Mummiakin. Onneksi Mummi ei anna periksi, sillä kun saamme lähdettyä, nautimme molemmat tanssista. Mummi jopa yllättyy, miten hyvin Ukki vielä muistaa hitaan valssin askeleet.

Hiki virtasi, kun kolmisenkymmentä 60-70 -vuotiasta opetteli innoissaan valssiaskeleita liitäen ympäri Littoisten pyöreää kesälavaa. Onneksi nuori miesvetäjä ymmärsi pitää riittävän tiheästi juomataukoja eikä kukaan kupsahtanut kesken pyörityksen. Huomenna jatketaan foksilla.

Huomasin, että kirjoitin lähes identtisen jutun vuosi sitten heinäkuussa (täällä). Sen jälkeen Ukin tanssi-into kuitenkin sammui ja/tai hukkui muihin elämän kiireisiin. Katsotaan, mites ukon nyt käy.

Tutut tienoot

Joulupäivä 2013

Heinäkuu 2014

Käveltiin aamupäivällä Opiskelijatytön ja koirien kanssa parin tunnin metsälenkki. Aurinkoista, kaunista ja rauhallista. Koirat nauttivat vapaudesta ja naiset kesäpäivän lämmöstä. 

Tutun ladon ympäristö näyttää lähes samalta kuin joulukävelyllä ikuistetussa kuvassa. Viime viikkoina lämpötilakin on pysytellyt lähes samoissa lukemissa kuin viime jouluna. Joulupäivänä meillä oli kuusi lämpöastetta ja viime viikolla kymmenkunta. Onneksi tänään oli jo aamusta lämpimämpää. Tämän viikon nautimme kesästä mökillä Ukin, Juniorin ja koirien kanssa. Opiskelijatyttö viipyi viikonlopun ja lähti juuri bussilla takaisin kaupunkiin töihin. Opiskelijapoika lupasi piipahtaa viikolla.

Harmitetelimme upeiden futiskisojen loppumista. Onneksi jäljellä on vielä pari ottelua. Lohdutukseksi söimme kesän ensimmäisen kesäkeiton, johon meillä lisätään aina sinihomejuustoa. Maistui kaikille. Futisharmikin melkein unohtui, kun kylkiäisenä nautittiin Ukin ruissämpylöitä ja jälkkäriksi Mummin rapsupiirakkaa.