Puolensa sateessakin

Pari viime päivää on satanut - vuorotellen vettä, rakeita, räntää ja/tai lunta. Puhumattakaan jäätävästä tuulesta. On pitänyt kaivaa sadetakkia, saappaita, pipoa ja hanskoja.

Mutta myös sateessa on puolensa - kunhan todella pukee päälleen sen sadetakin ja sateen kestävät jalkineet :):) Olen nimittäin aina rakastanut noita lumoavia vesihelmiä, joita sadepisarat (ja loppukesän aamukaste) muodostavat kasvien lehdille. Ja viime päivinä olen sydämeni kyllyydestä saanut ihailla noita kauniita luonnon timantteja.

Eikä sade näytä haitanneen käkeäkään, jota olen kuunnellut jo toista viikkoa. Eikä rantakäärmettä jonka eilen näin luikertelevan mökin viereisellä kalliolla. Kevät keikkuen tulevi...


PS. Kotimaisten kielten keskuksen mukaan sanonta ”Kevät keikkuen tulevi” on liittynyt karjaan eikä kevään hyppelehtivään etenemiseen, kuten olen kuvitellut. Keväällä karjanrehu on ollut vähissä ja heikossa kunnossa olevat lehmät ovat hoiperrelleet pahasti päästessään navetasta laitumille.

Äitimuori ja Isä onnellisina

1970-luvun loppuvuosia - ennen Isän sairastumista...

Ukin piirakat

Ukki päätti osallistua korona-ajan ”leivontatalkoisiin” ja teki elämänsä ensimmäiset karjalanpiirakat yli 70-vuotiaana :) Vuosien aikana meillä on usein syöty Ukin tekemiä sämpylöitä ja herkullisia ruispaloja (täällä), mutta pullat, piirakat ja täytekakut Ukki on jättänyt osaavimpiin käsiin eli Esikoiselle ja Opiskelijatytölle.

Epämääräisestä ulkonäöstään huolimatta riisipiirakat maistuivat yllättävän hyviltä. Ukki lupasi yrittää uudelleen - josko lopputulos olisi kauniimpi. Hän tietää että harjoitus tekee mestarin :):)

Aamunrepäisy 14

Kuuntelun tärkeästä taidosta Kodin Kuvalehdessä (8/2020) teologian tohtori Raili Gothonin sanoin.

Lohta ja Siniraitaa

Uuniperuna lohisörsselin kanssa

Karanteeniviikkoina olemme syöneet useita kertoja viikossa lohta tai kirjolohta - paistettuna, savustettuna, keittona. Hyvää on ollut, eikä vieläkään olla kyllästytty.

Mökillä olemme vuosia aterioineet vanhoista siniraitaisista lautasista, jotka kuuluvat Arabian Sinivalko-nimiseen astiastoon. Ensimmäiset raitakoristeiset lautaset ja tarjoiluastiat sain 1980-luvulla äidiltäni, joka oli jo 1960-luvulla vaihtanut lapsuudessani ahkerasti käytetyt siniraidat Arabian ”modernimpiin” Kilta-astioihin. Lisää siniraitaisia lautasia, kulhoja ja kannuja olen vuosien varrella ostanut ahkerasti kirpputoreilta (täällä). Nykyään mökin siniraidoilla ruokkii helposti yli 20 henkeä :):)

Moniosaisen Sinivalko-astiaston suunnitteli keramiikkataiteilija Kurt Ekholm (1907-75), joka toimi Arabian tehtaan taiteellisena johtajana vuosina 1932-48. Astioiden kohderyhmänä olivat kaupunkilaistuneet nuoret perheet ja suunnittelun tavoitteena oli käytännöllisyys, pinottavuus ja halpa hinta. Sinivalko oli Arabian tuotannossa 1936-56. Sotien jälkeen Ekholm muutti Ruotsiin, missä hän toimi Göteborgin taideteollisuuskoulun opettajana ja rehtorina vuoteen 1966 asti.

Lemmikinsiniset raidat huokuvat tuttuutta, rentoutta ja lempeyttä. Ne herättävät muistoja hyvästä ruoasta, jonka ääressä on vietetty useita mukavia hetkiä - pääosin perheemme yli 30 mökkivuodelta, omasta lapsuudestani ruokamuistoja on vähemmän.

Savulohta ja paistinperunoita

Lohimedaljonki sitruunarisoton kanssa

Aamu sumussa

Kirkkoja matkalla

Koskella käydessämme (täällä) halusin kiertää myös paikkakunnan kirkot. Onneksi Ukki suostui kurvaiseen matkantekoon, vaikka kirkot eivät hänen ykköskiinnostuskohde olekaan.

Ensin kierrettiin kävellen arkkitehti Toivo Paatelan (1890-1962) suunnittelema betonipäällysteinen kivikirkko ulkoa - kaikki kirkothan ovat koronasulussa. Kirkko on vihitty käyttöön 1935 ja suunnittelussa on Museoviraston mukaan sovellettu ”uusasiallisen selkeitä arkkitehtuurimuotoja” :) Kirkko onkin sopusuhtainen ja yksinkertaisen tyylikäs kauniin puistomaisen mäntymetsän keskellä.

Uuden kirkon valmistuttua paikkakunnan vuonna 1817 valmistunut (järjestyksessä 4.) puukirkko purettiin. Onneksi vanhan kirkon kellotapuli - vuodelta 1777 - päätettiin säilyttää. Punamultainen, sipulitorninen puutapuli kohoaa kosken vieressä, kuntaa halkovan Hämeen härkätien varrella. Vuonna 1947 tapuli muutettiin kappeliksi, ja etenkin kesäisin siellä voidaan järjestää pieniä kirkon tilaisuuksia.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Kuusjoella kuvaamaan tien varressa olevaa pientä ja vaatimatonta puukirkkoa ja kellotapulia. Samoin kuin ennen Koskella myös Kuusjoella 1800-luvulla rakennetut kirkko ja kellotorni ovat erilliset rakennukset. Lienee yleisempikin puukirkkojen rakennustapa (?)

Toivottavasti kesällä ainakin ns. tiekirkoihin pääsee kurkkaamaan myös sisälle, kun noita koronarajoituksia lähiviikkoina aletaan pikkuhiljaa purkaa...

Kosken uusi kirkko

Kuusjoen puukirkko ja kellotapuli

Käytiin Koskella

Sunnuntaina tehtiin Ukin kanssa Matka. Ajeltiin autolla Salon laitamilta Salon länsipuolella olevaan Kosken kuntaan - 60 km suuntaansa. Hiljaa köröteltiin - pikkuteitä - ja nautittiin karunkauniista, keväisistä peltomaisemista.

Matkalla ihmeteltiin mm. symmetristä Kalaton-nimistä pyöreää metsälampea Hongistontien varressa. Vauhtia oli pakko hiljentää myös Rekijoella olevan Haalin Hiehohotellin kohdalla - kylmäpihatto, jossa kasvatetaan satoja hiehoja eli poikimattomia naaraslehmiä.

Perillä Koskella tavattiin Esikoinen perheineen ja heillä viikonloppua viettävä Opiskelijatyttö. Yhdessä käveltiin Paimionjokea myötäilevä lyhyt luontopolku, jossa Kosken kohdalla on pitkä Patakoski ja pienempi Myllykoski. Kumpikin koski juoksee nykyään vapaana ja ainakin näin keväällä ne olivat runsasvetisinä. Koskella saatiin ihailla myös kaunista lehtometsää, jossa runsaasti mm. rakastamaniani mukulaleinikkejä.

Kiva tavata perhettä - edes etäältä. Ja koskikin oli ajamisen arvoinen :)

Ihme ja kumma

Kevät hellii mökkiläistä. Joka päivä maasta puskee uusia ihmeitä. Ja varhaisaamuissa kuulee moniäänisiä kummia konsertteja. Näin keväällä meikäkin jaksaa ennen unen tuloa ihmetellä auringon laskua ja ajoittain myös herätä kummastelemaan auringon aikaista nousua.

Tällä viikolla äkkäsin ekaa kertaa kuulevani taivaanvuohen kummaa määkinää. Ja eräänä iltana jopa näin tuon pitkänokkaisen pienen koikkeliinin kiirehtivän lentoon tien penkalta :)  Eräällä aamuisella kävelyllä jäin ihmettelemään lähistöltä kuuluvaa outoa kurnutusta ennen kuin äkkäsin, että sammakkokuorohan se siellä avaa ääntään :)

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,

se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Heräileviä lupiineja

Esikoisen mökkirantaa

Koronasta mieleen

Kauppias Emil Wainio kuoli tapaninpäivänä 1923 kotonaan Karkussa ”kulkutautiin”. Vuoden vaihteessa paikkakunnalla riehuvaan tautiin - ilmeisesti influenssa - sairastui myös hänen vaimonsa Ida ja kahdesta elossa olevasta lapsesta kotona asuva 29-vuotias esikoistytär Martta. Alkujaan neljästä lapsesta kaksi oli kuollut jo pari vuotta aiemmin, Vieno-tytär 13-vuotiaana koululaisena ja Eino-poika 21-vuotiaana ylioppilaana. Yhdeksän päivää Emilin kuoleman jälkeen kulkutauti tappoi myös Emilin vaimon Idan. Martta-tytär parani, mutta rajun tautinsa takia ei pystynyt osallistumaan vanhempiensa hautajaisiin 12.1.1924. Vanhempia oli saattamassa vain taudilta säästynyt Vilho-veli.

Martta (1894-1975) on isäni Eskon äiti (täällä), ja Emil (2.5.1866-25.12.1923) ja Ida Wainio (14.11.1863-4.1.1924) hänen vanhempansa eli minun isoisovanhempani. Pari vuotta sitten kävin Karkun hautausmaalla, josta löytyvät sekä isovanhempieni että isoisovanhempieni hautakivet (täällä).

Yllä näkyvät Ida ja Emil Wainion valokuvista piirretyt, isokokoiset muotokuvat olivat salin seinällä Martan lapsuudenkodissa, jossa Martta - vanhempiensa kuoltua - asui loppuelämänsä miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Martan kuoltua 1970-luvulla taulut periytyivät hänen pojalleen eli isälleni (joka säilytti niitä kotinsa kellarikomerossa Kulosaaressa), ja isäni kuoltua edelleen minulle.

Parikymmentä vuotta Ida ja Emil ovat tarkkailleet elämää Salon mökkimme seinällä Ukin ja minun makuuhuoneessa :):) Muotokuvat on signeerannut John L. Böök, joka nettitietojen mukaan oli lahtelainen valokuvaaja. Taulut on tehty vuonna 1903, jolloin Ida ja Emil olivat alle 40-vuotiaita, neljän 1-9 -vuotiaan lapsen vanhempia.

Tulipahan koronasta mieleen - kulkutauteja on ollut aiemminkin...