Tornin tarinaa

Punavuoren kotini ikkunasta näkyy Mikael Agricolan kirkon korkea torni. Arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema punatiilinen kirkko valmistui vuonna 1935. Sen 97-metrinen torni on edelleen Suomen korkein kirkontorni.

Tornin 30-metrinen kupariverhottu piikki pystyttiin alkujaan tarvittaessa laskemaan tornin alaosan sisään. Näin on tehty yhden kerran - talvisodan syttyessä marraskuussa 1939. Takaisin korkeuksiin piikki nostettiin vasta vuonna 1953. Tämän jälkeen sitä ei ole laskettu, eikä laskumekanismi ole enää edes toimintakykyinen.

Syyskuun alussa 1992 Etelä-Suomessa riehuneen ukkosmyrskyn jälkeen tornin piikin kärki huojui edestakaisin noin kolmen metrin säteellä. Onneksi huojuminen loppui itsestään, eikä tornissa eikä piikissä todettu vaurioita. Kesällä 2014 salama iski kirkon torniin. Torni säilyi vaurioitta, mutta iskun voimasta kirkon kellot alkoivat soida :):)

Kirkoista riittää juttuja...

Kirkon kainalossa

Agricolan kirkon siivestä löytyy viehättävä kahvila Blossom (täällä), joka kesäisin laajenee syreenien valtaamalle kirkon sisäpihalle. Poikkeuksena Punavuoren monista kuppiloista Blossomin sisätiloihin ei saa tuoda koiria, mikä ystävällisen myyjän mukaan johtuu pääosin kirkkotilojen yleisistä säännöistä. Pihalle koirat ovat enemmän kuin tervetulleita. Osin tästä syystä vierailin Blossomissa ensi kertaa vasta lauantaina.

Ja olipa kiva yllätys. Itseleivottuja ja -valmistettuja, trendikkäitä tuotteita: tuorepuuroa, smootheja, jugurttiannoksia, avocadoleipää ja banaanikakkua - muun muassa. Ja hyvää kahvia. Ja ihanan rauhallista.

Murun kanssa istuin pihalla, jossa oli kuutisen metallipöytää (ja lämmittäviä peittoja) kirkon punatiilisten seinien ympäröimänä. Syreenit olivat jo kukkineet, joten tällä hetkellä piha ei näyttänyt erityisen kauniilta. Sen sijaan sisällä olevat upottavat nojatuolit vaikuttivat ihanilta ja kutsuvilta, mutta Murun takia tuolit jäivät kokematta.

Tykkäsin tosi paljon - vaikka en sisälle päässytkään :):) Tykkäsin sekä fiiliksestä että tarjolla olevista tuotteista. Tosin täyden vatsan kanssa tullessani maistoin vain jugurttimaljan, joka maistui. Palaan varmasti.

Bulgarian jugurttia, omenasosetta ja granolaa.

Punavuoren pömpeli

Kävellessäni Murun kanssa Punavuori/Eira -akselilla kuljen usein Tehtaanpuiston nurkassa Laivurinkadulla olevan graniittisen muuntajarakennuksen ohi. Sen seiniin on kultaisin kirjaimin kirjoitettu lyhyitä mietelauseita. Alkuun mietin, mikä tuo kivipömpeli oikein on, mutta nykyään ohitan pömpelin kummempia miettimättä. Outo rakennelmahan ”kuuluu kalustoon”.

Tänä aamuna lenkitin Murua jo seitsemän jälkeen, ja jäin tavaamaan kivirakennelmaan hakattuja mietelauseita. Mikään niistä ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta kiinnostuin selvittämään rakennuksen funktiota. Helsingin taidemuseon (HAM) veistospankista (täällä) selvisi, että hautakirjoitusten tekniikkaa jäljittelevät yhdeksän kultatekstiä muodostavat kuvanveistäjä Bjarne Lönnroosin (s. 1959) seinäteoksen vuodelta 1998.

Alkukesästä muuntajateoksen katolle on ilmestynyt puinen rakennelma. Se on Päivi Raivion ja Daniel Bomannin Pölytysasema-niminen installaatio, joka on paikallaan vain tämän kesän. Paikalla olevassa esittelylapussa sanotaan mm.:

Tällainen installaatio kohdistaa huomion unohdettuun paikkaan ja kaupunkiluonnon tilaan: miten arvotamme ja kohtelemme epätiloja ja villejä kasveja esimerkiksi hoidettuihin puistoihin verrattuna ja miten havainnoimme luontoa kaupunkitilassa. Tämän muuntamon katolla kasvaa jo ennen installaatiota kymmeniä eri kasvilajeja, joista osa on syötäviäkin.

 Tällaista tänään tyhjässä aamuvarhaisessa Punavuoressa.

Seinäteoksen mukavin kultalause.

Kirkko kutsui

Hämärää, keskittynyttä ja harrasta. Heinäkuinen ilta Espoon tuomiokirkossa. Kuunnellessani puolitoista tuntia sopraano Jutta Holmbergia, joka lauloi mielenkiintoisen nuoren (ja laihan) bassolaulaja Visa Kohvan kanssa dramaattisia ja herkkiä ooppera-aarioita, ymmärsin mitä tarkoittaa dramaattinen sopraano. Holmergin korkea ”dramaattinen” ääni kaikui välillä jopa liian voimakkaana, vahvana ja kovana kivikirkon seinistä. Kokonaisuutena ilta oli mielenkiintoinen ja mukava kokemus, vaikka seikkailinkin mukavuusalueeni rajoilla.

Ensimmäistä kertaa osallistuin Urkuyö ja aaria -festivaaliin (täällä), jota on järjestetty Espoon tuomiokirkossa jo yli 30 vuotta. Toivottavasti en viimeistä. Tykkäsin illan tiiviistä tunnelmasta.

Ensimmäistä kertaa vierailin myös Espoon tuomiokirkossa, jota vuoteen 2004 asti kutsuttiin nimellä Espoon vanhakirkko. Upea harmaakivikirkko on alkujaan rakennettu 1400-luvun lopulla, minkä jälkeen sitä on useita kertoja laajennettu, muuteltu ja korjailtu. Kirkko lumosi minut täysin - niin ulkoa kuin sisältä - sopusuhtainen sekä jämäkkyydestään huolimatta kutsuva, lämminhenkinen ja elävä. Kauniilla kukkulalla Espoonjoen kainalossa hyvin hoidetun hautausmaan ympäröimänä.

Kirkon sisällä katseeni kiersi kauniisti valaistusta betonisesta tähtiholvikatosta raajarikkoiseen puiseen krusifiksiin, joka oli kiinnitetty kattoon alttarin yläpuolelle. Netistä selvitin, että vaatimaton krusifiksi eli ristiinnaulitun veistos on ollut kirkossa jo 1400-luvulla. Jostain syystä 1800-luvun alussa siitä luovuttiin ja sitä säilytettiin mm. Kansallismuseossa. Viimeisten korjaustöiden yhteydessä 1982 vanha krusifiksi palautettiin takaisin entiselle paikalleen - tosin jalattomana ja yksikätisenä.

Kirkoissa on jotain taianomaista, meditatiivista ja kiehtovaa, vaikka en perinteisen uskonnollinen olekaan. Kirkot kutsuvat rauhoittumaan - yksin tai yhdessä.

Heinäkuu 1954

Minä (2v) ja Sisko (4kk) köllöttelemässä isän (28v) kanssa Lauttasaaren uimarannalla.

Patsaspuistosta lummesillalle

Herkuteltuamme Ukin kanssa Mustion linnan ravintolassa (täällä) autossa odottaneet koirat vaihtoivat paikkaa Ukin kanssa ja pääsivät kävelemään kanssani kartanon kauniiseen puistoon. Jalkavaivainen Ukki tyytyi jäämään autoon - liekö ottanut pikkutirsat.

Koirien kanssa nautimme kartanoa ympäröivästä puutarhasta ja puistosta, johon kivan lisän toi puiston halki kiemurteleva Mustionjoki. Joen ympäriltä löytyi useampi silta, viehättävä pieni huvimaja ja paras kaikista eli kelluva pontonipolku, joka kulki joen pinnalla lumpeiden ja ulpukoiden keskellä yli sata metriä.

Puutarhasta löytyy myös kauniita isoja ja vanhoja jalopuita, kuten upeita tataarivaahteroita ja saksapähkinäpuita sekä ainakin parikymmentä erityylistä patsasta - mm. useita kopiota antiikin alastonpatsaista. Puutarha on alkuaan 1600-luvulla, ja 1800-luvulla siitä ryhdyttiin määrätietoisesti muotoilemaan englantilaista maisemapuistoa, missä mikään ei saa olla järjestyksessä. Puisto on edelleen yksi Suomen suurimmista yksityisistä puistoista, ja auki yleisölle ympäri vuoden. Johannan Hernepensaselämää-blogissa voi ihailla hänen ottamiaan valokuvia talvisesta Mustiosta tammikuulta 2018 (täällä).

Silmänruokaa tarjoava leppoinen ja mielenkiintoinen kävely herkullisessa puutarhapuistossa kruunasi aiemmin syömäni herkullisen aterian Linnankrouvi-ravintolassa. Koiratkin tykkäsivät...

Empivä impi Mustionjoen rannalla. 

Lumoavia tataarivaahteroita kartanon puutarhassa.

Voiko tätä ohittaa

Maanantaina ajoimme Ukin kanssa mökille vaihteeksi Inkoon ja Karjalohjan kautta. Matkalla päätimme pysähtyä syömään Mustion linnan Linnankrouvi-ravintolaan (täällä). Edellinen käyntimme Linnankrouvissa viime marraskuussa on jäänyt mieleen kaikin puolin mukavana ja maukkaana kokemuksena (täällä). Eikä Mustion kokit tälläkään kertaa pettäneet :):)

Heinäkuussa ravintolan viehätystä lisäsi rakennusta kiertävä upea köynnöshortensia ja iltapäivän aurinkoon avautuva ulkoterassi. Tullessamme lounasaika oli jo ohi, joten valittavana oli vain illallismenuita: neljän tai kuuden ruokalajin menut, joista ensimmäistä tarjoiltiin myös kasvisvaihtoehtona. Mustioon poiketessamme olimme ajatelleen hieman pienimuotoisempaa syömistä, mutta yhteistuumin päätimme vaihtaa arjen juhlaan ja rauhoittua herkutteluun. 

Ja kyllä kannatti - neljän ruokalajin Menu Signature oli täyttä herkkua: graavattua ahventa ja kuusenkärkkähyytelöä, parsaa ja kuivattuja turskalastuja, kanaa ja uppopaistettua kukkakaalia sekä raparperia lakritsalla. Pitkästä aikaa ravintolassa syömäni menun paras osio oli pääruoka, etenkin ruiskuoreen piilotettu ja uppopaistettu uuden sadon kukkakaali oli rasvalla terästettyä rapeaa herkkua. Ekstraherkku oli kauniin beigen värinen mallasvoi, jota tarjoiltiin itsetehdyn maukkaan saaristolaisleivän kanssa.

Onneksi Linnankrouvin menukokonaisuudet vaihtuvat parin kuukauden välein, joten pian voimme uudelleen mökkimatkalla ”eksyä” herkuttelemaan. 

Niittylinnuntilan kananpoika, ruiskuoressa uppopaistettua kukkakaalia ja 

setsuaninpippurilla maustettua hollanninkastiketta. 

Raparperia, lakritsia ja kvinoaa. 

Sigrid nukkuu Liperissä

Tanssitreenien välissä pistäydyin Liperissä - ilman mitään kummempaa päämäärää. Tunnettu tanssilava jäi näkemättä, kun keskustan korkeatorninen punatiilikirkko ja sitä ympäröivä hautausmaa vetivät puoleensa.

Liperin pitkälle näkyvä kirkko valmistui 1858 viidentenä samalle paikalle rakennettuna kirkkona. Vastoin seurakuntalaisten toiveita se rakennettiin vaikeammin palavasta tiilistä eikä perinteisestä puusta ja oli ensimmäinen kivikirkko Pohjois-Karjalassa. Edelleen Liperin kirkko on merkittävimpiä 1800-luvulta säilyneitä pohjoiskarjalaisia rakennuksia.

Uusgoottilainen kivikirkko oli jykevä ja mahtipontinen - jopa hieman luotaantyöntävä. Harmikseni 1500 ihmistä vetävään kirkkoon ei päässyt sisälle, sillä uskon että kirkon aistiminen sisältä olisi voinut pehmentää vaikutelmaani.

Hautausmaalla vanhat hautakivet ja rautaristit olivat asettuneet sopuisasti jylhien ja kauniiden havupuiden lomiin. Ja Julkusia vanhalla puolella riitti - joka kolmannessa hautakivessä tuntui lukevan Julkunen :):)

Joensuun Bistro

Vihreää parsaa ja Luumäen ilmakuivattua kinkkua - nam.

Joensuussa söin pääosin joko majoituspaikkani hotelli Kimmelin ravintolassa - kallista ja keskinkertaista. Tai hotkin tanssin lomassa S-Marketista ostamiani, liperiläisen kotileipomo A-L Sorsan (täällä) valmistamia maailman parhaita karjalanpiirakoita - voilla voideltuja, ohutkuorisia ja rapeita - ja torilta hakemiani Kesälahden tosimakeita Polka-mansikoita.

Kerran kävin keskustan Amarillossa kanasalaatilla - ihan ok - ja kerran torin kulmassa olevassa Local Bistrossa (täällä). Jälkimmäinen yllätti positiivisesti. Runsaat kolme vuotta toimineessa, kotoisessa ravintolassa oli vastaanottavainen ja minuun uppoava ilmapiiri: valoisa ja sopivan kokoinen sisätila, aurinkoinen ja kiva terassi, rauhallinen taustamusiikki ja tukevat, vanhoista lankuista tehdyt pöydät. Ja ennen kaikkea supersuloinen naistarjoilija ja maittava ruoka.

Etenkin alkuun tilaamani grillatut vihreät parsat paikallisen ilmakuivatun kinkun ja herkullisesti valmistettujen minitomaattien kanssa vei kieleni. Pääruokana söin bistron salaatin, jonka chilikatkaravut olivat minulle hieman liian tulisia (pikku miinus siitä, että chilistä ei mainittu ruokalistalla) eikä uppomuna (jonka valkuainen ei ollut kokonaan hyytynyt) salaatinlehtien päällä purrut minuun. Mutta vadelma-marenkijälkkäri sai nopeasti unohtamaan salaatin ongelmat.

Kokonaisuutena olin tosi tyytyväinen Bistron konseptiin ja ruokakokemukseen. Viimeistään ensi vuonna - kun osallistun taas Joensuun tanssileirille - palaan myös Local Bistroon.

Kaunista Karjalaa

Joensuun tanssileirin (täällä) lomassa ehdin ja jaksoin parina päivänä tutustua myös Joensuun ympäristöön - kuvankauniiseen pohjoiskarjalaiseen luontoon.

Edelleen elättelen toivoa, että saisin toteutettua parin päivän tai viikon kävely/vaellusretken Savonlinnan, Punkaharjun tai Lieksan tienoilla. Toive alkoi itää jo viime vuonna käydessäni Punkaharjulla (täällä) ja vahvistui entisestään viettäessäni vajaa viikon Joensuussa.

Vielä on kesää jäljellä...

Maitikka