Hämärää, keskittynyttä ja harrasta. Heinäkuinen ilta Espoon tuomiokirkossa. Kuunnellessani puolitoista tuntia sopraano Jutta Holmbergia, joka lauloi mielenkiintoisen nuoren (ja laihan) bassolaulaja Visa Kohvan kanssa dramaattisia ja herkkiä ooppera-aarioita, ymmärsin mitä tarkoittaa dramaattinen sopraano. Holmergin korkea ”dramaattinen” ääni kaikui välillä jopa liian voimakkaana, vahvana ja kovana kivikirkon seinistä. Kokonaisuutena ilta oli mielenkiintoinen ja mukava kokemus, vaikka seikkailinkin mukavuusalueeni rajoilla.
Ensimmäistä kertaa osallistuin Urkuyö ja aaria -festivaaliin (täällä), jota on järjestetty Espoon tuomiokirkossa jo yli 30 vuotta. Toivottavasti en viimeistä. Tykkäsin illan tiiviistä tunnelmasta.
Ensimmäistä kertaa vierailin myös Espoon tuomiokirkossa, jota vuoteen 2004 asti kutsuttiin nimellä Espoon vanhakirkko. Upea harmaakivikirkko on alkujaan rakennettu 1400-luvun lopulla, minkä jälkeen sitä on useita kertoja laajennettu, muuteltu ja korjailtu. Kirkko lumosi minut täysin - niin ulkoa kuin sisältä - sopusuhtainen sekä jämäkkyydestään huolimatta kutsuva, lämminhenkinen ja elävä. Kauniilla kukkulalla Espoonjoen kainalossa hyvin hoidetun hautausmaan ympäröimänä.
Kirkon sisällä katseeni kiersi kauniisti valaistusta betonisesta tähtiholvikatosta raajarikkoiseen puiseen krusifiksiin, joka oli kiinnitetty kattoon alttarin yläpuolelle. Netistä selvitin, että vaatimaton krusifiksi eli ristiinnaulitun veistos on ollut kirkossa jo 1400-luvulla. Jostain syystä 1800-luvun alussa siitä luovuttiin ja sitä säilytettiin mm. Kansallismuseossa. Viimeisten korjaustöiden yhteydessä 1982 vanha krusifiksi palautettiin takaisin entiselle paikalleen - tosin jalattomana ja yksikätisenä.
Kirkoissa on jotain taianomaista, meditatiivista ja kiehtovaa, vaikka en perinteisen uskonnollinen olekaan. Kirkot kutsuvat rauhoittumaan - yksin tai yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti