Tarinaa tauluista

Rickhard Hall: Helene Jacobssonin muotokuva, 1910

Hugo Backmansson: Alfred Jacobssonin muotokuva, 1922

Ett hem -kotimuseossa Turun keskustassa (täällä) oli useita tauluja perheen vanhemmista Helene (1854-1928) ja Alfred (1841-1931) Jacobssonista. Emännän pukeutumishuoneessa eli buduaarissa olevan sohvan yläpuolella oli rento muotokuva 56-vuotiaasta Helenestä ja sen vieressä 81-vuotiaan Alfredin lähes sotilaallinen muotokuva. 

Etenkin muotokuvamaalarina tunnettu suomalainen Richard Hall (1868-1942) syntyi Porissa, mutta opiskeli ja asui pitkiä aikoja Ruotsissa ja Ranskassa, kunnes vuonna 1915 muutti pysyvästi Argentiinaan saaden myös maan kansalaisuuden. Hallin ainoa yksityisnäyttely Suomessa oli Helsingissä vuonna 1909, ja saattaa olla, että tässä yhteydessä hän myös maalasi muotokuvan Helene Jacobssonista. Muotokuvassa Helene istuu samalla sohvalla, jonka yläpuolelle maalaus oli ripustettu niin museossa kuin myös Jacobssonien alkuperäisessä kodissa Hämeenkadulla :)

Paimiossa syntynyt Hugo Backmansson (1860-1953) oli sekä taidemaalari että upseeri ja työskenteli vuosia pääasiassa sotamaalarina Venäjällä. Vallankumouksen jälkeen 1917 Backmansson palasi lopullisesti Suomeen, missä hän oli haluttu muotokuvamaalari. Tällöin myös yli 80-vuotias Alfred halusi vielä kerran istua taiteilijan mallina. 

Vanhempien makuuhuoneessa oli perheen kahden tyttären muotokuvat - molemmat Elin Danielson-Gambonin (1861-1919) maalaamia. Alfredilla ja Helenellä ei ollut yhteisiä biologisia lapsia, mutta 1879 syntynyt Walborg ja 12 vuotta myöhemmin syntynyt Kerstin olivat ”omia lapsia”. Walburg Jacobssonin (1879-1974) biologinen isä oli Alfredin pikkuveli Edmund Jacobsson (1845-1931) ja Kerstin Jacobsson (1891-1963) oli adoptoitu vauvaikäisenä Tukholmasta.

Mielenkiintoisia tarinoita riittäisi niin muotokuvien malleista kuin maalareista. Jos taidemaalari Elin Danielson-Gamboni kiinnostaa, niin hänen elämästään löytyy lyhyt yhteenveto Ilta-Sanomissa olleesta Eeva-Kaarina Kolsin artikkelista vuodelta 2021 (täällä).

Walborg Jacobssonin (11v) muotokuva vuodelta 1890

Kerstin Jacobssonin ajoittamaton muotokuva 

Helene, Walburg, Alfred ja Kerstin Jacobsson 

Ett hem i Åbo

Turun tuomiokirkon kupeessa Piispankadulla oleva kotimuseo Ett hem hurmaa - jokaisen, uskoisin :) Kaksisataa vuotta vanhaan, yksikerroksiseen puutaloon on sisustettu Alfred ja Helene Jacobssonin sekä heidän kahden tyttärensä porvariskoti. Koti, joka perheen elinaikana sijaitsi kaksi kertaa suuremmassa kivitalossa Hämeenkadulla ja jonne 36-vuotias vastavihitty Alfred muutti 23-vuotiaan tuoreen vaimonsa Helenen kanssa vuonna 1877 ja jossa he asuivat yli 50 vuotta, kuolemaansa asti.

Puutavara-alan liikemiehenä vaurastunut Alfred ja varakkaaseen perheeseen syntynyt Helene olivat laatineet yhteisen testamentin. Sen perusteella Hämeenkatu 30:ssa sijaitseva kotitalo irtaimistoineen ja taidekokoelmineen lahjoitettiin heidän kuolemansa jälkeen Åbo Akademin säätiölle ja koko koti  ”säilytettäisiin vastaisuudessakin muuttumattomana Ett hem -nimisenä museona”. Näin tehtiin, ja Ett hem avattiin yleisölle vuonna 1932.

Ajatuksen kotinsa lahjoittamisesta museoksi Jacobssonien uskotaan saaneen Helenen ruotsalaiselta ystävältä Wilhelmina von Hallwylilta (1844-1930), joka miehensä kanssa oli 1921 laatinut samanlaisen testamentin. Testamentin, jonka seurauksena Tukholman keskustassa oleva yksityispalatsi avattiin vuonna 1938 Hallwylin taidemuseona.

Toisen maailmansodan alkaessa 1939 Ett hem -museo jouduttiin sulkemaan, ja sodan päätyttyä Hämeenkadun rakennus todettiin niin huonokuntoiseksi, että se määrättiin purettavaksi. Museon irtaimisto ja lukuisat taideteokset oli osin jo ennen sotaa sijoitettu joko muihin turkulaisiin museoihin tai varastotiloihin. 

Åbo Academin säätiö alkoi 1950-luvun lopulla harkita, että yksi sen omistamista Piispankadun kiinteistöistä kunnostettaisiin Ett hem -museon käyttöön. Museoksi valikoitui Turun palon jälkeen 1831 rakennettu tilava puutalo, jonka huonejako muistutti Jacobssonin entisen kotitalon kakkoskerrosta, jossa oli mm. isännän ja emännän huoneet, yhteinen makuuhuone sekä ruokailu- ja edustustilat. Uuteen museotaloon saatiinkin mukavasti sijoitettua iso osa entisessä kodissa Hämeenkadulla olleita huonekaluryhmiä, koriste-esineitä, käsitöitä ja taideteoksia, ja vieläpä pitkälti alkuperäistä sisustusta vastaavassa järjestyksessä. Uusi Ett hem -museo avattiin yleisölle vuonna 1965. 

Piispankadun kotimuseo kertoo vauraasta ja yltäkylläisestä elämästä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Turussa. Hyväosaisen, ruotsinkielisen perheen tarinaa kaupungista, jossa tuolloin oli 30 000 asukasta ja josta tuhoisan tulipalon jälkeen oli tulossa merkittävä rautatieliikenteen ja teollisuuden keskus.

Ett hem i Åbo - Yks koti Turus.

Salin seinällä oli Albert Edelfeltin (1854-1905) Kesäiltana vuodelta 1883, 

joka oli maalattu Alfred Jacobssonin tilauksesta Haikossa.

Veneen perässä istuvan punatukkaisen tytön mallina oli ollut

taiteilijan 14-vuotias sisko Bertha Edelfelt (1869-1934).

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Omakuva, 1878

Lyijykynäpiirros, joka on 16-vuotiaan taiteilijan ensimmäinen tunnettu omakuva.

Akseli Gallen-Kallelan (1865-1930) Jean Sibeliuksen ajoittamaton muotokuva.

Helene Jacobssonin kirjailema tulisuoja.

Emännän huoneessa oli alkuperäinen beigekuvioinen kokolattiamatto,

joka oli osin suojattu viinipunaisilla kävelymatoilla. 

Huoneessa oli säilynyt myös alkuperäiset kuvioidut kangasverhot.

 Isännän työhuoneessa oli Felix Nylundin (1878-1940) tekemä marmorinen rintakuva 

nuoresta, alle nelikymppisestä Adolfista vuodelta 1914.

Sohva ja tuolit ovat perimätiedon mukaan kuuluneet Aurora Karamzinille ja 

saattaneet kuulua Hakasalmen huvilan hävinneeseen sisustukseen. 

Toistamiseen täälläkin

Maanantaisella Turun reissulla kävin tuomiokirkon (täällä) lisäksi toistamiseen myös kesäkähvila Ankassa. Jos kahden kirkkovisiitin välissä ehti kulua peräti kahdeksan vuotta, niin onneksi kahvilakäyntien väliin jäi vain kolme vuotta (täällä). 

Edelleen tykkäsin Ankan tunnelmasta, palvelusta ja sijainnista. Rentoa ja ystävällistä - plussana loistopaikka Aurajoen töyräällä. Muhkea munkkirinkilä oli öljypaistosta vielä lämmin, mutta - kuten viimeksikin - niin minun makuuni sisältä hieman liian taikinamainen ja ”raaka”. Mutta tämä lienee tarkoituskin, sillä munkkimakuja on moneksi :)

”Raakamunkista” huolimatta aion palata Ankkaan, sillä parempaa fiilistä ja joenrantapaikkaa on vaikea löytää :) Ja toivottavasti aiemmin kuin vasta kolmen vuoden päästä…

Urut pääosassa

Turussa on toinen toistaan ihanimpia kirkkoja. Erilaisia, mutta kukin omalla tavallaan kauniita, tasapainoisia ja rauhoittavia - esimerkkeinä Mikaelinkirkko Port Arthurissa (täällä), Ylösnousemuskappeli Vasaramäessä (täällä), Maarian kirkko Räntämäessä (täällä) sekä ortodoksinen Pyhän Aleksandran kirkko kauppatorin laidalla (täällä). 

Maanantaina kävin Turun tuomiokirkossa - ja yllätyin positiivisesti. Edellisestä vierailustani oli venähtänyt peräti kahdeksan vuotta (täällä), vaikka ulkoapäin kirkkoa tulee ihailtua lähes joka Turku-reissulla (täällä). 

Tänä aikana olin ehtinyt unohtaa, miten mukavan pieneltä ja sympaattiselta kirkko sisällä ollessa tuntuu, vaikka ulkoa katsoessa se vaikuttaa epämiellyttävältä jättikirkolta. Ja miten vahvasti lehteriltä näkyvät mahtavat - ja jopa kauniit - pääurut ovat läsnä kirkkotilassa ja luomassa tunnelmaa. Ne ovat muuten Suomen toiseksi suurimmat urut Lapuan tuomiokirkon (täällä) urkujen jälkeen! 

Vilkaistessani aiempaa Turun tuomiokirkosta kirjoittamaani postaustani (täällä) huomasin, että myös silloin - kuten tälläkin kertaa - olin halunnut valokuvata näkymän alttarilta urkulehterille enkä toisinpäin, kuten useimmiten kirkkoja kuvatessani :) Sunnuntaina urkujen vahvaan läsnäoloon vaikutti todennäköisesti myös se, että vieraillessani sain kuunnella upeaa ”urkukonserttia”, sillä samanaikaisesti urkuri Jan Lehtola harjoitteli lehterillä tiistaista konserttiaan varten :)

Toki pidin myös alttaripäädystä - komeine alttaritauluineen. Ihastuin etenkin pääkuoren tummanpuhuviin kattomaalauksiin, jotka ovat ensimmäiset Suomessa maalatut freskot :) Nämä samoin kuin kuoriosan komeat seinäfreskot ovat 1800-luvun puolivälistä ja aikansa ehkä tunnetuimman kirkkomaalarin Robert Wilhelm Ekmanin (1808-1873) maalaamat. 

Yllätin itseni tykästymällä myös saarnatuoliin :) Yleensä ne ovat minusta tylsiä ja huonosti ympäristöönsä sopivia - jotenkin pakkopullaa. Mutta tuomiokirkon kermanvärinen ja kevyt saarnatuoli oli ihana koristeellinen lisä goottilaistyylisessä pylväskirkossa. Ovella ja kierreportailla varustettu saarnatuoli oli muuten arkkitehti Carl Ludwig Engelin (1778-1840) käsialaa 1830-luvulta. 

Onneksi tuli taas vierailtua Aurajoen rannalle Unikankareen kummulle :) rakennetussa ihastuttavassa tuomiokirkossa. Onneksi etenkin siksi, että kirkko suljetaan ensi helmikuussa yli kahdeksi vuodeksi perusteellista korjausta varten. 

Eli kipikipi - kuukaudet kuluvat…

Carl Ludwig Engelin suunnittelema saarnatuoli kiehtoi minua.

Kirkosta löytyi myös modernimpaa taidetta, kuten vuodelta 1972 oleva

Antero Ruotsalaisen (1937-2024) marmorinen Ylösnousemuskrusifiksi.

Ihastuin pääkuoren sinisävyisiin kattofreskoihin.

Love laatikossa

Anna Lisa Salossa

Onneksi sain aikaiseksi käydä Salon taidemuseossa ennen elokuun loppua ja ehdin nähdä Erika Adamssonin upeat maalaukset. Taiteilijan Paikan henki - genius loci -niminen yksityisnäyttely on nähtävillä enää pari viikkoa. Eli pitäkääpä kiirettä, sillä väliin ei kannata jättää :)

Ihastuin minulle aiemmin tuntemattoman turkulaisen 52-vuotiaan Adamssonin öljymaalauksiin, joista monet oli kankaan sijaan maalattu alumiinipinnalle, mikä teki teoksista mukavasti erilaisia. Osassa maalauksissa öljyvärin alla oleva kirkas alumiini kuulsi maalin alta ja vilkkui enemmän tai vähemmän  värin välistä. Tämä sai aikaan sen, että tauluun osuva valo korostui ja taittui eri tavoin riippuen valon suunnasta ja määrästä. Ja myös siitä mistä suunnasta teosta katsoi :)

Ihastuin myös maalausten nostalgisiin ja osin surullisiin tunnelmiin - huolimatta niiden keveästä ja osin kirkkaastakin värimaailmasta. Paljon turkoosia, vihreää, keltaista. Paljon tuttua Turkua ja paljon kuvia mm. kotimuseoista, kuten turkulaisesta Ett hem -museosta ja Amos Anderssonin kesäkodista Söderlångvikissä (täällä). 

Tällä kertaa minua puhutteli ehkä eniten melankolinen Anna Lisa -niminen teos vuodelta 2019. Se toi mieleeni pienen 7-vuotiaan Anna-Liisan, joka syksyllä 1959 aloitti koulutiensä Lauttasaaren kansakoulussa paripulpetissa alkuun tuntemattoman Saulin vieressä. Perheen esikoisena - pidättyväisenä, mutta innokkaana, odottaen kauhulla laulukoetta :) 

Anna Lisan lisäksi minua puhutteli pikkutytön yksinäisyys Ekdahlien salissa -nimisessä maalauksessa, johon ilmeisesti on ikuistettu kohtaus Fanny ja Alexander -elokuvasta. Ja nuorten suru ja kaipaus Jokela II -nimisessä maalauksessa. Ihastuin myös enkeliin, joka hieman huomaamattomana lenteli Pyhän Aleksandran kirkon yllä Turun kauppatorin laidalla Torilla-nimisessä maalauksessa.

Vuonna 2011 maalattu Jokela II oli oikeastaan koko näyttelyn koskettavin teos. Pysähdyttävä ja samalla upean värinen, mitä tumma esittelyhuone hienosti vielä korosti.

May, 2018

Torilla, 2020

Adelen sinisessä salongissa II, 2024

Ekdahlien salissa, 2024

Mansikkapaikka, 2025

Jokela II, 2011

Perhosten tanssia

Kolmantena retkipäivänä pyöräilimme runsaat 60 kilometriä Kuresaaresta Luonteis-Saarenmaalle Kärlan, Kihelkonnana, Kureveren ja Veeren sataman kautta Odilätsille.

Kärlassa ostimme sunnuntainakin auki olevasta Coop-kaupasta virolaiset jäätelöpuikot, Kihelkonnassa kävimme Mihklin viehättävässä maatilamuseossa ja söimme borssikeittoa Köstrimajan viehättävässä ”perhetavontolassa”. Kureveren ja Veeren välisellä pätkällä humalluimme perhosista :) Ja Odilätsissä ihmettelimme metsässä porisevia lähteitä. 

Parasta päivässä olivat - pyöräilyn lisäksi - kuitenkin perhoset. Parinkymmenen kilometrin pituisella metsätiellä törmäsimme satoihin erivärisiin perhosiin. Aurinko paistoi ja kesä lämmitti - ja kymmeniä uusia perhosia pyrähti metrin välein lentoon ohittaessamme kesäkukkien täyttämiä tienpientareita. Eikä virolaisilla pientareilla näkynyt yhtäkään lupiinia :)

Saimme lähes tunnin pyöräillä keskellä keijukaissatua ja tanssia perhosten kanssa. Lopuksi osa meistä kävi vielä uimassa tien vieressä kimmeltävässä meressä. Kesä, meri ja perhoset - ja päivä oli täydellinen :)

Kuusen kylän bussipysäkki matkalla Kärlaan :)

Mikhlin maatilamuseon rakennukset ja esineistö olivat 1800-luvulta. 

Tila rakennuksineen on ollut saman suvun omistuksessa kahdeksan sukupolven ajan. 

Viimeiset asukkaat jättivät tilan vasta vuonna 1987. 

Kaunista ja hyvin hoidettua - vierailun väärtti - ehdottomasti :)

Mihklin museon kiehtovaa, käsintehtyä esineistöä.

Saarenmaa on kuuluisa komeista kiviaidoistaan. Ja niitä todella riitti. Jumalaisen kauniita :)

Köstrimaja oli pyöräilyreissun mukavin ravintola. Suosittelen, jos Kihelkonnaan satutte :)

Odalätsin lähteillä pohjavesi pulppusi parissa kohdassa maanpinnalle - 

ruskeahko kohta kuvassa :)

Alueella oli pari lähdettä vierekkäin helposti saavutettavissa tien vieressä. 

Kiva luontokohde, mutta muuta ei järin kiinnostavaa…

Kuressaaresta Kärlan, Kihelkonnan, Kureveren ja Veeren kautta Odalätsin lähteille.

Pyöräilyä yhteensä runsaat 60 km :)

Sörve tuletorn

Merkittävä syy, miksi osallistuin nelipäiväiselle pyöräretkelle Kuressaaressa, oli - pyöräilyn lisäksi - se, että retkellä käytiin Sörven majakalla Sörvenniemen kärjessä - Saarenmaan eteläisimmässä kolkassa. Yli 50 kilometrin pyörämatka Kuressaaresta majakalle täytti odotukseni, vaikka meri niemen länsirantaa kulkevalta tieltä näkyikin vain parin viimeisen kilometrin matkalta, jolloin komea majakkakin näkyi jo horisontissa  :)

Toisena pyöräilypäivänä ajoimme porukalla Kuressaaresta Sörven majakalle. Tosin pääosin ajoin yksikseni, sillä erkaannuin muista jo alkumatkasta. Tykkään kulkea ja myös pyöräillä yksin (tai kaksin), sillä rakastan pysähdellä ja poiketa reitiltä ihmettelemään - ja ehkä myös valokuvaamaan kaikkea näkemääni kaunista, jännää ja mielenkiintoista. Kotiaan kantavaa etanaa, unikkojen täyttämää niittyä, apilanmuotoista ikkunaa, ukkosta ennustavaa taivaanrantaa sekä toinen toistaan oudompia bussipysäkkirakennelmia, joita Saarenmaalla ja myös muualla Virossa riittää :)

Matkalla huomasin, miten tärkeitä asfalttitien reunassa olevat valkoiset reunaviivat ovat myös pyöräilijöille. Autojen ohittaessa selkeästi merkatut reunaviivat helpottavat pyöräilijän tasapainon pitämistä. Tosin Virossa pääosa autoilijoista kiertää pyörät riittävän kaukaa. Kiitos heille siitä :) Yksin pyöräilyä Virossa helpottaa - ja luo turvaa - myös se, että GoogleMaps toimii lähes kaikkialla, kuten jo viime vuoden pyörämatkoilla totesin. 

Reitti Kuressaaresta Sövren majakalle oli suoraa ja mäetöntä eli helppo ja mukava pyöräillä. Ensimmäiset 20 kilometriä Salmen kylään asti oli hyvää pyörätietä - jees - ja loppu 30 kilometriä päällystettyä, reunamerkattua maantietä. Ja takaisin Kuressaareen pääsimme halutessamme Launokorven bussin kyydissä. Ja kaikki paitsi kaksi sinnikästä pyöräilijää halusivat…

Opin taas lisää viroa - tuletorn :) Sörven majakan lisäksi Virossa on kesäisin auki 12 majakkaa, joista lisätietoa saa mm. Viron majakkaseuran sivuilta www.etts.ee. 

Pysähdys paikallisessa kahvilassa Salmen kylässä. 

Sörven korkea majakka näkyy sitä lähestyessä jo pitkältä.

Sörvenniemen kärjessä on ollut majakka 1600-luvulta alkaen. 

Nykyinen 52 metriä korkea, teräsbetoninen majakka - Itämeren korkein - valmistui vuonna 1960.

Kesäisin majakka on avoinna yleisölle. Ylöskipuaminen kannattaa - ja mummikin jaksoi :)

Kapenevaa niemen kärkeä majakan huipulta :)

Artikkelista Mikko Virta: Majakat kutsuvat kesäretkelle. The Baltic quide, heinä-elokuu 2025

Pysähdys Lihulassa

Vihdoinkin olen ehtinyt vähän rauhoittua ja saanut kirjoittua elokuun alun pyöräretkestä Kuresaaren ympäristössä (täällä). Olimme Kuressaaressa kolme yötä, joten meillä - kymmenen hengen ryhmällä - oli kaksi kokonaista ja kaksi puolinaista pyöräilypäivää - perjantaista maanantaihin. 

Ensimmäisenä retkipäivänä eli perjantaina pyöräilimme vain noin 25 kilometriä. Syötyämme keittolounaan Tihusen hevostilalla Saarenmaan länsiosassa Tallinnan satamasta lähtenyt Launokorven bussi jätti meidät ja pyörät kyydistä Koljalassa, josta pyöräilimme Pihtlan ja Vaiveren kautta Kuressaareen - osin rauhallista päällystettyä pikkutietä ja osin erillistä pyörätietä pitkin. Bussin kyydissä jatkoivat vain pyörättömät kylpylämatkailijat :)

Tätä ennen mantereen puolella - parikymmentä kilometriä ennen Virtsun lauttasatamaa - olimme pysähtyneet lyhyesti pienessä, runsaan tuhannen asukkaan Lihulassa. Aikoinaan 1200-luvulla Lihula oli ollut merkittävä paikkakunta, sillä siellä oli joitakin vuosia toiminut Saarten ja Länsi-Viron piispan hallintokeskus eli piispanistuin. Tätä varten sinne rakennettiin vuonna 1238 piispanlinna, jonka rauniot ovat nykyään Lihulan merkittävin nähtävyys. Me tosin näimme raunioista vain vilauksen bussin ikkunasta.

Piispanistuin toimi 1200-luvulla Lihulan linnassa vain lyhyen aikaa, sillä jo 1200-luvun lopussa se siirrettiin ensin Pärnuun ja edelleen Haapsaluun ja viimein Kuressaareen, jonne 1300-luvulla alettiin rakentaa uutta, entistä komeampaa linnaa. 

Keskiajalla piispa oli merkittävä vallanpitäjä, sillä hän oli sekä hiippakuntansa hengellinen johtaja että alueen maallinen hallitsija omine sotajoukkoineen. Parhaimmillaan Virossa oli noin 200 (piispan)linnaa, joista jäljellä on enää kolme eli Kuressaaren piispanlinna, Narvan linna ja Tallinnan linna Toompean mäellä. 

Nykyisen Lihulan pienessä ja hiljaisessa keskustassa ehdin pistäytyä levollisessa kivikirkossa ja vaatimattomassa taidegalleriassa. Keskusta löytyi myös pari kauppaa, kuppila ja kirpputori sekä komea kartanorakennus, jotka tosin kaikki jäivät minulta tutustumatta :)

Pienimuotoista virolaista maaseutua - tosin kylällä törmäsimme muihinkin turisteihin…

Pyhän Elisabetin kirkko valmistui 1870-luvulla 

sodissa tuhoutuneen 1200-luvulla rakennetun kirkon paikalle.