Paimion parantola (täällä) rakennettiin luonnon keskelle. Luonto oli - ja on edelleen - lähellä ja aistittavissa rakennuksen joka puolella.
Parantolan isoista ikkunoista luonto näkyy ja ”tulee sisälle” potilashuoneisiin, käytäviin ja yhteisiin tiloihin. Ylimmän kerroksen yli sata metriä pitkällä ulkoiluparvekkeella luonnon saattaa paitsi nähdä niin kuulla, haistaa ja tuntea.
Rakennusta ympäröi mäntymetsä, minkä raikkaan ilman uskottiin 1930-luvulla edistävän keuhkotuberkuloosiin sairastuneiden potilaiden paranemista. Ehkä hoitavan myös eristyksissä elävien, pääosin nuorten ja keski-ikäisten ihmisten koti-ikävää ja lepuuttavan heidän sairauden rasittamaa mieltään.
Vaikea tietää, miten Paimiossa tuberkuloosin takia pitkiä aikoja asuneet potilaat tuolloin kokivat ja näkivät ympäröivän luonnon ja rakennuksen kauneuden. Vai kokivatko ja näkivätkö he vain oman vaikean sairautensa, ja kenties kanssapotilaansa? Ehkä läheisen luonnon kauneudella tai sairaalan tyylikkyydellä ei ollut heille niin väliä.
Uskon kuitenkin, että ympäristöllä oli - ja on - väliä ja vaikutusta…
Luonnonvalo kaunistaa potilashuoneen.
Yhteisen lepohuoneen suuret ikkunat avautuvat suoraan mäntymetsään.
Nauhamaiset ikkunarivit valaisevat potilaskäytävää.
Ylimmän kerroksen ulkoiluparveke.
Näkymä parantolan parvekkeelta alas pihalle ja koristealtaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti