Isän haudalla

Helsingissä käydessäni pistäydyin myös isän haudalla Kulosaaren hautausmaalla. Menin aika kiireessä muuttosiivouksen lomassa, mutta - kuten aina - lyhytkin kävely pienellä ja kauniilla Leposaaren hautausmaalla rauhoittaa, rentouttaa ja lohduttaa. Yksi lempipaikkojani Itä-Helsingissä.

Leposaari antoi taas parastaan: Sopusuhtainen ja pieni kappeli vehreällä pikkusaarella. Kymmenet rodot olivat juuri aloittamassa kukintaansa ja tiheä, täysvalkoinen narsissimatto reunusti lyhyttä sankarihautariviä. Tällä kertaa saaren ehdoton kaunotar oli kuitenkin koristeomenapuu, jonka upeista, purppuran värisistä kukista en pystynyt irroittamaan katsettani.

Vasemmalla isän äiti Martta ja hänen lapsuuden perhettään vuonna 1913:

Martasta oikealle Vieno-sisko (1902-15), Ida-äiti (1863-1924), 

Eino-veli (1897-1918) ja Emil- eli Eemeli-isä (1866-1923). 

Kuvasta puuttuu Lammille muuttanut Vilho-veli.

Isä lepäsi tutulla paikallaan kappelin takana meren rannalla. Haudalla mieleeni tuli valokuva, jonka vanhaa kotiamme raivatessa olin löytänyt. Isäni Emil-isoisä oli ajan tavan mukaan lähettänyt valokuvan postikorttina opettajana työskennelleelle Signe-sisarelleen.

Kuvassa isäni 18-vuotias Martta-äiti (täällä) seisoo lapsuuden perheensä kanssa kotitalonsa edessä Karkussa. Eipä Martta aavistanut, että kymmenen vuoden kuluttua sekä vanhemmat että molemmat sisarukset ovat kuolleet kulkutauteihin.

Isäni syntyi vuonna 1926 yli 30-vuotiaan Martan esikoisena. Mieleen tulee, että Martta - joka oli nuorena menettänyt lähes kaikki läheisensä - ladannee aikamoista tunneskaalaa pieneen poikaansa. Karkun mummon raskaista menetyksistä ei koskaan perheessämme puhuttu, ei mummin eikä isäni kanssa. Vasta heidän kuoltua 1980-luvulla kuulin kuolemista ensimmäistä kertaa. Tietyn pinnan alla uinuvan surumielisyyden ja alistuvuuden olen sekä mummissa että isässäni aina vaistonnut. Toki niihin vaikutti monet asiat...

Kahvilla Kivinokassa

Helsinki-viikolla (täällä) kävin Murun kanssa lenkillä myös Kivinokassa, joka on ihana, vanhanaikainen siirtolapuutarha-alue Herttoniemen metroaseman kupeessa. Ohi ajavasta metrosta voi nähdä alueen etuosassa olevat fiinisti hoidetut ”isot” siirtolapuutarhamökit, mutta kauempaa Kivinokan niemen perältä löytyvät kymmenet metsään piilotetut, vaatimattomat ja pikkuriikkiset kesämajat.

Kivinokka kuului 1960-luvulla lapsuuteni alkukesiin. Ennen juhannusta pyöräilimme monena kesänä Siskon ja parin pihakaverimme kanssa Kulosaaresta Kivinokkaan uimakouluun - repussa lauantaimakkaraleipiä ja hiilihapotonta keltaista Stepiä. Kesäkuun alussa merivesi oli vielä kylmää, mutta muistaakseni sain suoritettua alimman maisterimerkin :)

Vuosikymmenien jälkeenkin Kivinokka vaikuttaa lähes samalta kuin lapsuudessani. Sama pölyävä hiekkatie, sama uimaranta ja samat puiden välissä pilkottavat mielikuvitukselliset kesämajat, joiden enimmäiskoko on edelleen 12 neliömetriä :):)

Pari sataa metriä uimarannan jälkeen löytyy Elannon vanha kauppa, jossa herttoniemeläinen Maija on jo vuosia pitänyt omaleimaista kesäkioskia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kauppaa enkä kioskia muista lapsuuteni uimareissuiltani - ehkä en koskaan pyöräillyt uimarantaa pidemmälle.

Kivinokassa kaikki on kaikkien nähtävillä, sillä pienissä mökeissä eletään pakosti pääosin mökin ulkopuolella - ohikulkijoiden silmien edessä. Kiehtovaa katseltavaa...

Uutelan uumenissa

Hektisen siivoamisen (täällä) lomassa kävin Helsinki-viikon aikana kävelemässä mm. Uutelan ulkoilualueella Vuosaaressa. Etsiessäni alueella parkkipaikkaa ehdin jo miettiä kääntyväni takaisin, sillä aurinkoisena toukokuun arki-iltana Uutelan näytti keksineen moni muukin helsinkiläinen. Paikalla oli kasapäin innokkaita lapsiperheitä, auringon herättämiä nuorisoryhmiä ja reippailevia eläkeläispariskuntia.

Onneksi päätin kuitenkin jäädä. Aluetta kiertävän ruuhkaisen hiekkatien sijaan lähdin heti parkkipaikalta pienemmälle, osin umpeen kasvaneelle metsäpolulle. Ruuhka ja ihmiset jäivät hetkessä taakse ja minut ympäröi rauhaisa lehtometsä. Joitakin ketunleipä-ryppäitä (uutta korona-sanastoa :):) ja paljon rakastamiani valkoisia kevättähtimöitä. Seuraavaksi sain ihmetellä käsittämättömien kukkamäärien täyttämiä mustikan varpuja, kunnes tieni johti keto-orvokkien valtaamille kallioille. Ja takaisin autolle.

Nautin ilta-auringosta ja ajatuksistani, ennen kuin palasin jatkamaan Itä-Helsingin kodin raivaamista. Ilahtuneena ja virkistyneenä.

Käynti kaupungissa

Siellä ne taas tervehtivät - tutut vaaleanpunaiset vuokot Itä-Helsingin kotimme pihalla. Lumoavan kauniit ja koskettavan herkät ilon tuojat. Entisestään lisääntyneinä ja vuosi vuodelta punaisimpina.

Olen ollut runsaan viikon siivoamassa Itä-Helsingin kotiamme, jonka myynnistä olemme Ukin kanssa viimein päässeet yhteisymmärrykseen. Nyt myös Ukki on henkisesti pystynyt luopumaan ja irrottautumaan entisestä kodistamme. Kodista, jonka olemme yhdessä rakentaneet ja jossa olemme asuneet elämämme tapahtumarikkaat (ja parhaat) vuotemme. Muistojen täyttämä, kaunis ja rakas kotimme, jossa olemme viettäneet lukuisia hauskoja ja lämminhenkisiä illanistujaisia ja perhedinnereitä, juhlineet kymmeniä synttäreitä ja viettäneet monet ristiäiset, rippiäiset ja ylioppilasjuhlat. Kotimme, jossa viisi lastamme ovat kasvaneet aikuisiksi. Jossa on yhdessä ja erikseen naurettu ja murjotettu, iloittu ja surtu, riidelty ja sovittu sekä unelmoitu ja petytty. Ja josta me kaikki - niin vanhemmat kuin viisi lastamme - olemme yli 30 yhteisen vuoden jälkeen ponnistaneet seuraaviin ”koteihimme”.

Siivoamiseni on ollut niin hektistä ja intensiivistä, että en ole edes blogia jaksanut/ehtinyt päivittää :):) Mutta sainpa asunnon siistittyä huippukuntoon. Istutin mm. kymmeniä kesäkukkia parvekkeen ja terassin ruukkuihin. Homma, jonka vuosikausia olen tehnyt vähitellen huhti-kesäkuun aikana, tuli nyt tehtyä parissa päivässä :):)

Jos/kun saamme asunnon myytyä, siirrän näitä minulle rakkaita vuokkoja sekä Salon mökillemme että ehkä ainakin Esikoisen mökille ja Opiskelijatytön puutarhapalstalle. Pitäähän perinteen eli vaalenpunaisten vuokkojen kevätkuvauksen jatkua :):) Olen nimittäin ikuistanut vuokkoja blogiini joka kevät viimeisen seitsemän vuoden aikana (täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä).

Ensi (koronatonta) kevättä ja vuokkokuvia odotellessa...

May in Salo

Elämää pelon kanssa

Korona ja kaikki siihen liittyvä ylläpitää minussa pelkoa. Pelko on pääosin pinnan alla, eikä merkittävästi häiritse perusarkeani. Mutta se on olemassa ja vaikuttaa harmittavasti elämääni: Olen ”vasta” 68-vuotias, mutta tapaan vain harvoin - edes turvavälillä - lapsiani tai lastenlapsiani. Ystäviäni tai tanssikavereitani en tapaa lainkaan. Saatan hypähtää metrin, jos vieressä oleva asiakas yskähtää kaupassa. Ärsyynnyn, jos ulkona kävellessäni takaatulija ohittaa minut mielestäni liian läheltä.

Pelkään mm. sitä, että saan vaikean, sairaalahoitoa vaativan korona-taudin, taikka jopa kuolen. Pelkään sitä, että joku läheiseni joutuisi koronan takia sairaalaan tai kuolisi - enkä edes saisi (tai jos saisin, uskaltaisinko?) tavata häntä, olla hänen vierellään, kuten haluaisin.

Pelkään myös sitä, että joudun pitämään etäisyyttä ihmisiin ja välttelemään läheisten tapaamista pitkälle syksyyn tai ensi vuoteen tai vieläkin kauemmin. Minulle niin fyysinen kuin psyykkinen läheisyys sekä vanhojen tuttujen että satunnaisten ”törmäystuttujen” kanssa on elämän suola, jopa elinehto - ”omaa elämääni”.

Lähes 70-vuotiaana jokainen eristyksissä eletty kuukausi - vuodesta tai kahdesta puhumattakaan - muuttaa ja eristää minua, eikä paluu ”omaan elämääni” ole itsestäänselvyys. Tarkoitan mm. sitä vääjäämätöntä fyysistä vanhenemista ja psyykkistä väsymistä, mikä 70-vuotiaana tapahtuu paljon nopeammin kuin esim. 40-vuotiaana.

Haluaisin elää jokaisen jäljellä olevan elinvuoteni tavaten ja kohdaten ihmisiä sekä harrastaen intohimojuttujani, kuten tanssia. Ilman pelkoa. Enkä elää passissa odottaen koronan ohimenoa. Mutta en voi valita, korona on täällä - halusin tai en. Ainoa, mitä voin (tai voisin) valita on se, kuinka paljon annan pelon hallita elämääni.

Hesarin torstailiitteessä (14.5.20) itsekin yli 70-vuotias psykoanalyytikko Pertti Simula muistutti, että koronan mahdollisesti aiheuttamasta pelosta ei tarvitse pyristellä eroon: ”Sitä ei tarvitse kontrolloida, sen voi vain antaa olla. Pelolla on sama logiikka kuin surulla: kun sitä vastaan ei taistele, se vähenee luonnonmukaisesti.”

Rennompaa korona-elämää odotellessa...

Puolensa sateessakin

Pari viime päivää on satanut - vuorotellen vettä, rakeita, räntää ja/tai lunta. Puhumattakaan jäätävästä tuulesta. On pitänyt kaivaa sadetakkia, saappaita, pipoa ja hanskoja.

Mutta myös sateessa on puolensa - kunhan todella pukee päälleen sen sadetakin ja sateen kestävät jalkineet :):) Olen nimittäin aina rakastanut noita lumoavia vesihelmiä, joita sadepisarat (ja loppukesän aamukaste) muodostavat kasvien lehdille. Ja viime päivinä olen sydämeni kyllyydestä saanut ihailla noita kauniita luonnon timantteja.

Eikä sade näytä haitanneen käkeäkään, jota olen kuunnellut jo toista viikkoa. Eikä rantakäärmettä jonka eilen näin luikertelevan mökin viereisellä kalliolla. Kevät keikkuen tulevi...


PS. Kotimaisten kielten keskuksen mukaan sanonta ”Kevät keikkuen tulevi” on liittynyt karjaan eikä kevään hyppelehtivään etenemiseen, kuten olen kuvitellut. Keväällä karjanrehu on ollut vähissä ja heikossa kunnossa olevat lehmät ovat hoiperrelleet pahasti päästessään navetasta laitumille.

Äitimuori ja Isä onnellisina

1970-luvun loppuvuosia - ennen Isän sairastumista...

Ukin piirakat

Ukki päätti osallistua korona-ajan ”leivontatalkoisiin” ja teki elämänsä ensimmäiset karjalanpiirakat yli 70-vuotiaana :) Vuosien aikana meillä on usein syöty Ukin tekemiä sämpylöitä ja herkullisia ruispaloja (täällä), mutta pullat, piirakat ja täytekakut Ukki on jättänyt osaavimpiin käsiin eli Esikoiselle ja Opiskelijatytölle.

Epämääräisestä ulkonäöstään huolimatta riisipiirakat maistuivat yllättävän hyviltä. Ukki lupasi yrittää uudelleen - josko lopputulos olisi kauniimpi. Hän tietää että harjoitus tekee mestarin :):)

Aamunrepäisy 14

Kuuntelun tärkeästä taidosta Kodin Kuvalehdessä (8/2020) teologian tohtori Raili Gothonin sanoin.

Lohta ja Siniraitaa

Uuniperuna lohisörsselin kanssa

Karanteeniviikkoina olemme syöneet useita kertoja viikossa lohta tai kirjolohta - paistettuna, savustettuna, keittona. Hyvää on ollut, eikä vieläkään olla kyllästytty.

Mökillä olemme vuosia aterioineet vanhoista siniraitaisista lautasista, jotka kuuluvat Arabian Sinivalko-nimiseen astiastoon. Ensimmäiset raitakoristeiset lautaset ja tarjoiluastiat sain 1980-luvulla äidiltäni, joka oli jo 1960-luvulla vaihtanut lapsuudessani ahkerasti käytetyt siniraidat Arabian ”modernimpiin” Kilta-astioihin. Lisää siniraitaisia lautasia, kulhoja ja kannuja olen vuosien varrella ostanut ahkerasti kirpputoreilta (täällä). Nykyään mökin siniraidoilla ruokkii helposti yli 20 henkeä :):)

Moniosaisen Sinivalko-astiaston suunnitteli keramiikkataiteilija Kurt Ekholm (1907-75), joka toimi Arabian tehtaan taiteellisena johtajana vuosina 1932-48. Astioiden kohderyhmänä olivat kaupunkilaistuneet nuoret perheet ja suunnittelun tavoitteena oli käytännöllisyys, pinottavuus ja halpa hinta. Sinivalko oli Arabian tuotannossa 1936-56. Sotien jälkeen Ekholm muutti Ruotsiin, missä hän toimi Göteborgin taideteollisuuskoulun opettajana ja rehtorina vuoteen 1966 asti.

Lemmikinsiniset raidat huokuvat tuttuutta, rentoutta ja lempeyttä. Ne herättävät muistoja hyvästä ruoasta, jonka ääressä on vietetty useita mukavia hetkiä - pääosin perheemme yli 30 mökkivuodelta, omasta lapsuudestani ruokamuistoja on vähemmän.

Savulohta ja paistinperunoita

Lohimedaljonki sitruunarisoton kanssa

Aamu sumussa

Kirkkoja matkalla

Koskella käydessämme (täällä) halusin kiertää myös paikkakunnan kirkot. Onneksi Ukki suostui kurvaiseen matkantekoon, vaikka kirkot eivät hänen ykköskiinnostuskohde olekaan.

Ensin kierrettiin kävellen arkkitehti Toivo Paatelan (1890-1962) suunnittelema betonipäällysteinen kivikirkko ulkoa - kaikki kirkothan ovat koronasulussa. Kirkko on vihitty käyttöön 1935 ja suunnittelussa on Museoviraston mukaan sovellettu ”uusasiallisen selkeitä arkkitehtuurimuotoja” :) Kirkko onkin sopusuhtainen ja yksinkertaisen tyylikäs kauniin puistomaisen mäntymetsän keskellä.

Uuden kirkon valmistuttua paikkakunnan vuonna 1817 valmistunut (järjestyksessä 4.) puukirkko purettiin. Onneksi vanhan kirkon kellotapuli - vuodelta 1777 - päätettiin säilyttää. Punamultainen, sipulitorninen puutapuli kohoaa kosken vieressä, kuntaa halkovan Hämeen härkätien varrella. Vuonna 1947 tapuli muutettiin kappeliksi, ja etenkin kesäisin siellä voidaan järjestää pieniä kirkon tilaisuuksia.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Kuusjoella kuvaamaan tien varressa olevaa pientä ja vaatimatonta puukirkkoa ja kellotapulia. Samoin kuin ennen Koskella myös Kuusjoella 1800-luvulla rakennetut kirkko ja kellotorni ovat erilliset rakennukset. Lienee yleisempikin puukirkkojen rakennustapa (?)

Toivottavasti kesällä ainakin ns. tiekirkoihin pääsee kurkkaamaan myös sisälle, kun noita koronarajoituksia lähiviikkoina aletaan pikkuhiljaa purkaa...

Kosken uusi kirkko

Kuusjoen puukirkko ja kellotapuli

Käytiin Koskella

Sunnuntaina tehtiin Ukin kanssa Matka. Ajeltiin autolla Salon laitamilta Salon länsipuolella olevaan Kosken kuntaan - 60 km suuntaansa. Hiljaa köröteltiin - pikkuteitä - ja nautittiin karunkauniista, keväisistä peltomaisemista.

Matkalla ihmeteltiin mm. symmetristä Kalaton-nimistä pyöreää metsälampea Hongistontien varressa. Vauhtia oli pakko hiljentää myös Rekijoella olevan Haalin Hiehohotellin kohdalla - kylmäpihatto, jossa kasvatetaan satoja hiehoja eli poikimattomia naaraslehmiä.

Perillä Koskella tavattiin Esikoinen perheineen ja heillä viikonloppua viettävä Opiskelijatyttö. Yhdessä käveltiin Paimionjokea myötäilevä lyhyt luontopolku, jossa Kosken kohdalla on pitkä Patakoski ja pienempi Myllykoski. Kumpikin koski juoksee nykyään vapaana ja ainakin näin keväällä ne olivat runsasvetisinä. Koskella saatiin ihailla myös kaunista lehtometsää, jossa runsaasti mm. rakastamaniani mukulaleinikkejä.

Kiva tavata perhettä - edes etäältä. Ja koskikin oli ajamisen arvoinen :)

Ihme ja kumma

Kevät hellii mökkiläistä. Joka päivä maasta puskee uusia ihmeitä. Ja varhaisaamuissa kuulee moniäänisiä kummia konsertteja. Näin keväällä meikäkin jaksaa ennen unen tuloa ihmetellä auringon laskua ja ajoittain myös herätä kummastelemaan auringon aikaista nousua.

Tällä viikolla äkkäsin ekaa kertaa kuulevani taivaanvuohen kummaa määkinää. Ja eräänä iltana jopa näin tuon pitkänokkaisen pienen koikkeliinin kiirehtivän lentoon tien penkalta :)  Eräällä aamuisella kävelyllä jäin ihmettelemään lähistöltä kuuluvaa outoa kurnutusta ennen kuin äkkäsin, että sammakkokuorohan se siellä avaa ääntään :)

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,

se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Heräileviä lupiineja

Esikoisen mökkirantaa

Koronasta mieleen

Kauppias Emil Wainio kuoli tapaninpäivänä 1923 kotonaan Karkussa ”kulkutautiin”. Vuoden vaihteessa paikkakunnalla riehuvaan tautiin - ilmeisesti influenssa - sairastui myös hänen vaimonsa Ida ja kahdesta elossa olevasta lapsesta kotona asuva 29-vuotias esikoistytär Martta. Alkujaan neljästä lapsesta kaksi oli kuollut jo pari vuotta aiemmin, Vieno-tytär 13-vuotiaana koululaisena ja Eino-poika 21-vuotiaana ylioppilaana. Yhdeksän päivää Emilin kuoleman jälkeen kulkutauti tappoi myös Emilin vaimon Idan. Martta-tytär parani, mutta rajun tautinsa takia ei pystynyt osallistumaan vanhempiensa hautajaisiin 12.1.1924. Vanhempia oli saattamassa vain taudilta säästynyt Vilho-veli.

Martta (1894-1975) on isäni Eskon äiti (täällä), ja Emil (2.5.1866-25.12.1923) ja Ida Wainio (14.11.1863-4.1.1924) hänen vanhempansa eli minun isoisovanhempani. Pari vuotta sitten kävin Karkun hautausmaalla, josta löytyvät sekä isovanhempieni että isoisovanhempieni hautakivet (täällä).

Yllä näkyvät Ida ja Emil Wainion valokuvista piirretyt, isokokoiset muotokuvat olivat salin seinällä Martan lapsuudenkodissa, jossa Martta - vanhempiensa kuoltua - asui loppuelämänsä miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Martan kuoltua 1970-luvulla taulut periytyivät hänen pojalleen eli isälleni (joka säilytti niitä kotinsa kellarikomerossa Kulosaaressa), ja isäni kuoltua edelleen minulle.

Parikymmentä vuotta Ida ja Emil ovat tarkkailleet elämää Salon mökkimme seinällä Ukin ja minun makuuhuoneessa :):) Muotokuvat on signeerannut John L. Böök, joka nettitietojen mukaan oli lahtelainen valokuvaaja. Taulut on tehty vuonna 1903, jolloin Ida ja Emil olivat alle 40-vuotiaita, neljän 1-9 -vuotiaan lapsen vanhempia.

Tulipahan koronasta mieleen - kulkutauteja on ollut aiemminkin...