Helmikuu.

Aamiaisen voimalla

Confit portobello mushrooms, sourdough, eggs, mushroom ketchup

Home cured trout, scrambled eggs, beef fat croutes, crispy kale

Avocado, smoked yogurt, dukkah

Kun on Opiskelijatytön kanssa matkoilla, niin aamiaiset/brunssit valitaan huolella. Lontoon reissulle Tyttö oli varannut viikonlopun brunssipaikat etukäteen. Ja sehän sopi minulle, joka myös rakastan pitkiä ja rauhallisia aamupaloja - päivän tärkein ateria :):)

Lauantaina ennen Tate Modernia (täällä) söimme aamiaista lähellä olevassa 26 Grains -nimisessä kahvilassa. Ja sunnuntaina sanan mukaisesti herkuttelimme Etelä-Afrikan makuihin nojaavassa pienessä ravintola Kudussa Peckhamissa, runsaan puolen tunnin kävelymatkan päässä Lontoontytön asunnosta. Kudu on myös suosittu illallisravintola.

Molemmat paikat olivat herkullisia, kivan pieniä ja tosi mukavia, vaikka erilaisia. 26 Grains oli tanskalaistyylinen hyggepaikka kukka-asetelmineen ja Kudu modernin tyylikäs ja karun minimalistinen.

Runsaat aamiaiset täyttivät vatsat pitkäksi aikaa, mutta siitä huolimatta parin tunnin päästä taisimme pysähtyä kahvikupillisille. Naisten ruokamatkailua...

Kudu, Queens Road Peckham

Crepes with autumn plum compote, strained yoghurt, lemon and rosemary sugers

26 Grains of Stoney Street

Ilta teatterissa

Olin Lontoossa kolme yötä ja kaksi päivää. Lähtiessä suunnittelin, että yhtenä päivänä kävisin katsomassa nykytanssia. Ennen matkaa ostin netistä umpimähkään lipun Maliphantworks3-nimiseen tanssiesitykseen pieneen teatteriin lähellä Notting Hilliä - tietämättä esityksestä tai teatterista sen enempää. Mutta aika nappiin meni :):)

Kahden tanssijan plastisen rauhallinen esitys oli kaunista ja nautittavaa katseltavaa, vaikka ei ihan täysillä täräyttänytkään. Musiikki oli monotonista, mutta meditatiivisen kiehtovaa. Ja valaistus jännittävine rytmityksineen toimi ikäänkuin esityksen kolmantena tanssijana.

Esityksen nähtyäni luin netistä, että tanssimassa oli aviopari: Dana Fouras ja Russel Maliphant, joista jälkimmäinen oli myös suunnitellut ja ohjannut esityksen. Valaistuksesta vastasi Michael Hulls, jonka kanssa Maliphant on tehnyt yhteistyötä parikymmentä vuotta. Ja että Maliphant on 58-vuotias, mitä en katsomossa istuessani olisi arvannut.

Myös esityspaikka - The Coronet Theatre - oli Kokemus. Se on perustettu 1898, mutta muutettiin jo 1916 elokuvateatteriksi, jona se on toiminut viime vuosiin asti. Vasta viisi vuotta sitten tila otettiin uudelleen teatterikäyttöön ja sitä on entisöity muistuttamaan mahdollisimman paljon alkuperäistä, vanhaa teatteria.

Komea ja ihanan pieni (alle 200 istumapaikkaa), mutta ”juhlallinen” auditorio. Entisaikojen teattereiden tapaan paljon viininpunaista ja paljon samettia. Ja paljon sokkeloita sekä epämääräistä hämäryyttä. Pisteenä iin päälle pitkien, kapeiden käytävien ja portaiden perälle oli piilotettu ihastuttava salabaari pianoineen ja keikkuvine tuoleineen.

Tykkäsin esityksestä, tykkäsin teatterista ja tykkäsin baarista :):) Ja ilokseni sain jakaa kokemuksen kahden tyttäreni kanssa...

Näkymä salabaarista.

Picasson muusa

Pablo Picasso: Portrait of Dora Maar, 1937. 

Kaiken muun (täällä) lisäksi valokuvaaja Dora Maar (1907-97) oli alle 30-vuotiaana häntä 26 vuotta vanhemman Pablo Picasson ystävä, innoittaja ja rakastaja. Suhde toimi kymmenen vuotta, vaikka myös Marie-Therese Walter (1909-77) - Picasson vuonna 1935 syntyneen Maya-tyttären äiti - oli edelleen mukana kuvioissa. Olga-vaimon lisäksi...

Vuonna 1944 Picasso jätti Dora Maarin tutustuttuaan uuteen muusaan, nuoreen taideopiskelijaan Francoise Gilotiin. Erottuaan Maarista Picasso ei ollut naisen kanssa enää tekemisissä, mikä oli Doralle vaikeaa ja mm. pahensi hänen masennussairauttaan. 

Picasson ja Maarin suhteen aikana Picasso maalasi naisesta kymmeniä muotokuvia, joista kuuluisin lienee Weeping Woman vuodelta 1937. Samana vuonna Dora Maar puolestaan ikuisti valokuviinsa Picasson työskentelyä Pariisissa, kun tämä maalasi yhtä tunnetuimmista töistään, valtavaa sodanvastaista seinämaalausta Guernica. Nykyään tämä jättityö on espanjalaisen Picasson toivomuksesta Madridin Reina Sofia -museossa. 

Aiemmin Dora Maar on ollut tunnettu lähinnä Picasson muusana. Onneksi tämä Pariisista Lontooseen siirtynyt, ja edelleen Los Angelesiin jatkava valokuvanäyttely tuo upeasti näkyville Dora Maarin oman taiteellisen lahjakkuuden ja kunnianhimon (täällä).

Valokuvaaja Man Ray: Dora Maar, 1936

Picasson ”muotokuvia” Dora Maarista.

Doran valokuvia

Valokuvaaja ja taidemaalari Theodora Marcovitch syntyi 1907 Pariisissa, mutta jo vuoden ikäisenä muutti arkkitehti-isänsä työn takia Argentiinaan. Perhe asui Buenos Airesissa vuoteen 1926 asti, minkä jälkeen 19-vuotias Theodora aloitti valokuvaus- ja taideopinnot Pariisissa. Ranskan vuosina hän lyhensi nimensä Dora Maariksi.

Pariisissa Dora Maar valokuvasi modernilla otteella muotikuvia ja alastonmalleja sekä Euroopan suurkaupungeissa kierrellessään laitapuolen asukkien elämää. Yksi hänen suosikkimalleistaan oli ukrainalaissyntyinen Assia Granatouroff (1911-82), josta Taten näyttelyssäkin oli useita upeita alastonkuvia.

Monen eurooppalaisen taiteilijan tavoin Dora Maar omaksui 1930-luvulla tyylisuunnakseen surrealismin ja osallistui aktiivisesti antifasistiseen toimintaan sekä liittyi kommunistiseen liikkeeseen. Sotien jälkeen Dora Maar jätti lähes kokonaan valokuvauksen ja keskittyi maalaukseen palatakseen yli 70-vuotiaana uudelleen valokuvauksen pariin. Viimeiset vuosikymmenensä Dora Maar eli hiljaiseloa Pariisissa, jossa hän kuoli 89-vuotiaana vuonna 1997. Hän ei ollut naimisissa, eikä hänellä ollut lapsia.

Kaiken tämän ja paljon muuta sain tietää tutustuessani Lontoon Tate Modern -museossa taiteilija Dora Maarin kiehtoviin valokuviin. Tykkäsin ja nautin.

Dora Maar: The Years Lie in Wait for You, 1936.

Dora Maarin surrealismia 1930-luvulta.

Dora Maarin nimeämätön valokuva 1980-luvulta

Dora Maarin työhuone Pariisissa 1930-luvulla.

Päivä museossa

Kara Walkerin (s 1969) 13-metrinen Fons Americanus Tate Modernin valtavassa ala-aulassa.

Rakastuin Tate Moderniin - Lontoon nykytaiteen museoon. Tämä maailman suosituin modernin taiteen museo avattiin vuonna 2000 Thames-joen rannalla, vastapäätä St Paulin katedraalia olevan, entisen voimalaitoksen tiloihin. Voimala savupiippuineen on alkujaan rakennettu kahdessa osassa 1947 ja 1963, ja käyttö voimalana lopetettiin 1981. Museon uusi 10-kerroksinen lisärakennus Blavatnik Building avattiin entisöidyn voimalarakennuksen viereen 2016 ja nimettiin Venäjällä syntyneen monimiljonäärin ja museon suurrahoittajan Len Blavatnikin (s 1957) mukaan. 

Huolimatta viime vuosien Lontoon matkoista edellisestä käynnistäni Tate Modernissa on aikaa. Se ajoittuu vuosille ennen museon lisärakennusta, eikä vierailusta ole edes muistikuvaa.

Lauantaina ihastuin välittömästi, vaikka yleensä en tykkää suurista ja ruuhkaisista museoista. Taten fiilis muistuttaa mielestäni Helsingin Oodia (täällä): Kaupungin ydinkeskustassa, rakennuksena mielenkiintoinen ja moderni, sisältä avara ja ilmava. Helposti saavutettava ja lähestyttävä, kaikenikäisten suosiossa, perusnäyttelyt maksuttomia. 

Kävin katsomassa Dora Maarin (1907-97) valokuvanäyttelyn ja ohjaaja Steve McQueenin (s 1969-) lähinnä videoista koostuvan näyttelyn. Kumpikin käsitti useita huoneita sekä valtavasti katseltavaa ja jälkimmäinen myös kuunneltavaa. 

Steve McQueenin videot olivat pääosin seinän kokoisia - jokaisessa huoneessa pyöri keskeytyksettä ja samanaikaisesti 1-4 videota (kesto 5-20 min). Osaa en ymmärtänyt yhtään, osa oli makuuni liian osottelevia, osa häiritsevän äänekkäitä, osa pitkäveteisiä, osa ärsyttäviä. Eniten puhutteli Etelä-Afrikassa kuvattu, maailman syvimmän kultakaivoksen työntekijöiden karmivia työolosuhteita kuvaava video - videona loistava ja sisältö ajatuksia herättävä. Ranskassa syntyneen Dora Maarin valokuvista lisää jatkossa...

Brittiläinen, tummaihoinen Steve McQueen on videotaiteen lisäksi tunnettu elokuvaohjaajana (mm. 12 Years a Skave, 2013). Eikä häntä pidä sekoittaa amerikkalaiseen näyttelijään Steve McQueeniin (1930-80) :)

Kiinnostavien ja aikaa vievien näyttelyiden lisäksi kävin mm. Blavatnik-rakennuksen ylimmässä kerroksessa, josta sekä sisältä että rakennusta kiertävältä ulkoparvekkeelta on tyrmäävät näköalat Lontoon ydinkeskustaan. Ehdottomasti käymisen arvoinen hissijonoista huolimatta. Nautin myös kahvila/ravintolasta Natalie Bell -rakennuksen 6. kerroksessa näköaloineen ja viinilasillisineen. Ja ruuhkasta huolimatta mummille löytyi rauhallinen istuimapaikka :):)

Onneksi :):) museon perusnäyttelyt jäivät käymättä. Onhan seuraavalla Lontoon matkalla hyvä syy vierailla uudelleen Tate Modernissa. Vaikka paljon jäi vielä näkemättä, niin pilvisenä ja tuulisena lauantaina viihdyin museossa aamukymmenestä pitkälle iltapäivään. 

Tate Modern -museon Natalie Bell -rakennus valmistui vuonna 2000 ja

kymmenkerroksinen Blavatnik-rakennus 2016. 

Väliin jää ns turbiinihalli ja kaksi rakennuksia yhdistävää kävelykäytävää/siltaa.

Näkymiä uuden museorakennuksen ylimmästä kerroksesta.

Lontoon värejä

Helmikuisena viikonloppuna Lontoo oli tuulinen, pilvinen ja tositosi kolea - huolimatta lähes kymmenestä lämpöasteesta. Mutta sateilta säästyimme :):) Sukkikset housujen alla, lisävillatakki sekä myssy, korvalaput ja hanskat suojasivat mummia tukalalta tuulelta - nuoriso kulki kevyemmin.

Tällä kertaa liikuin alueilla, jossa kevään merkit olivat vielä vähäisiä: Kirsikkapuut kukkivat vaaleanpunaisina, mutta magnolian kukat olivat vasta puhkeamassa ja lehtipuut ja pensaat vain pienillä hiirenkorvilla. Näin ainoastaan joitakin kukkivia narsisseja ja voikukkia, mutta useamman upean runsaskukkaisen pensaan, jossa ruusumaiset kukat ja nahkeat lehdet (mikä,mikä?).

Mukava, pikkuruinen huoneeni (täällä) oli Peckham Ryessä lähellä Tyttäreni Lontoon kotia (täällä) runsaan tunnin metro/bussi-matkan päässä ydinkeskustasta - värikästä, eläväistä ja monikansallista aluetta. Kuten muutkin Lontoon esikaupunkien ”cityt” myös Peckham-city eli metroasemiem ympäristö tuntuu hukkuvan roskiin. Erikokoisia roska-astioita on kaikkialla, mutta silti kaduilla on kasapäin tölkkejä, pulloja, pahvisia kahvimukeja, sipsipusseja, tyhjiä lounaslaatikoita ja muuta roskaa. Tosin asutetut rivitaloalueet ovat pääosin siistejä ja tauhallisia.

Valtava kaupunki, jossa liikkuminen vie aikaa ja vaatii hermoja. Onneksi Tyttäreni tuntee jo yllättävän hyvin suurkaupungin eri osia ja osaa neuvoa toimivimmat yhteydet. Liikuimme pitkiä matkoja niin busseilla, metroilla, overground-junilla kuin uber-autoilla ydinkeskustan, Peckhamin, Pimplicon, Shoredichin ja Kensingtonin välillä.

GoogleMapit olivat ahkerassa käytössä. Ja tarpeen, vaikka paperikarttaa kannoinkin repussa :):)

Ps. Takkutukalta sain tietää, että komea kukkiva pensas on kamelia. Kiitos!

Peckham Rye Rd early in the Saturday morning. 

Later and in the evenings it’s full of life and people.

Barforth Rd in Peckham

Huone Lontoossa

Lennän tänään Lontooseen kaupungissa asuvaa tytärtäni katsomaan. Tällä kertaa meitä on Lontoossa suurempikin porukka: Eilen sinne lensivät Opiskelijatyttö ja Esikoinen 7- ja 9-vuotiaiden hiihtolomalaisten kanssa. Kaikki tulemme takaisin sunnuntaina, joskin eri lennoilla ja lentoyhtiöillä.

Opiskelijatyttö asuu Lontoontytön luona tämän kimppakämpässä ja Esikoinen poikineen on vuokrannut airbnb-asunnon Pimlicosta. Minua odottaa Lontoontytön airbnb:n kautta varaama yhden hengen pieni huone 10 minuutin kävelymatkan päässä hänen asunnostaan rauhallisessa East Dulwichissa.

Illalla paljastuu, millaisen majoituksen Tytär on äidilleen järjestänyt. Ainakin huone on edullinen (alle 40 puntaa/yö), ja tuntien tyttäreni uskon sen olevan myös siisti ja rauhallinen. Nähtäväksi jää...

Bagels in Viiskulma

Brooklyn Cafe Fredrikinkadulla oli ensimmäinen kuppila, jossa kävin muutettuani 1,5 vuotta sitten Punavuoreen (täällä). Viihdyin heti ja viihdyn edelleen, vaikka pääosa kahvilan porukkaa onkin lasteni ikäisiä nuoria ja keski-ikäisiä aikuisia.

Kahvila pursuaa kivaa, kutsuvaa energiaa. Nuoret pitäjät puhuvat pääosin englantia - kovaäänisesti, iloisesti ja ystävällisesti. Ja koirat ovat enemmän kuin tervetulleita: jokaiselle nelijalkaiselle löytyy alta aikayksikön isompi tai pienempi herkkupala.

Brooklyn on erikoistunut omassa leipomossa tehtyihin bageleihin, jotka täytetään paikalla asiakkaan toiveiden mukaan. Ja ikkunoista (ja kesällä parista ulkopöydästä) saa ilmaiseksi seurata Viiskulman vilinää.

Roosaa Rööperissä

Neitsytpolulla

Nautin kävellä yksin, kaksin tai Murun kanssa metsässä ja merenrannassa - lumoutua luonnon moninaisesta kauneudesta, lintujen äänistä ja meren kohinasta ja tuoksusta. Vuodenaikojen seuraamisesta ja muurahaisten ihmettelystä.

Mutta nautin suuresti myös kaupunkikävelystä - rakennusten yksityiskohtien tutkimisesta, porttikonkeihin kurkistelusta ja ikkunoista pilkistävien sisätilojen tiirailusta. Tutuilla reiteillä löytyy joka kerta jotain yllätyksellistä, jännää tai kaunista.

Ja etenkin Punavuori-Eira-akselilla paljon ihanaa rosaa.

Tehtaankadulla

Eläkeläisen iloja

Eläkkeellä on aikaa ja tilaa koota ihanan isoja palapelejä :):) Punavuoren pienen ruokapöydän toisessa päässä palapelin tuhat palaa voi olla levällään ja odottaa hidasta kokoamista parikin kuukautta. Ympärillä ei hyöri porukkaa, joka tarvitsee pöytätilaa syömiseen, akuankan lukuun, jutteluun, piirtämiseen, tietsikan näpläämiseen, läksyjen tekoon, istuskeluun. On vain Mummi ja Muru...

Viimeksi varhaisteineinä kokosimme Siskon kanssa isoja palapelejä lapsuudenkodissamme Kulosaaressa. Meillä oli kaksi 500 palan palapeliä, joita kokosimme kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan. Lopulta osasimme koota ne jopa väärinpäin eli palojen kuvapuoli alaspäin - en voi enää käsittää miten se oli mahdollista. Teini-ikäni jälkeen olen ostanut isoja palapelejä joskus joulun pyhiksi, joilloin olen koonnut niitä yhdessä perheeni kanssa. Tietty 20-100 palan lastenpalapelejä olen aina tehnyt niin omien lasteni kuin lastenlasteni kanssa.

Kokoomani Ravensburgerin lintuaiheisen 1000 palan palapelin ostin viime kesänä Hietsun kirppikseltä kolmella eurolla. Se valmistui hissukseen vuoden vaihteen jälkeen runsaan kuukauden aikana. Tänään palapeli valmistui, ja ilahduin kun kaikki palat olivat tallella.

Seuraava jättipalapeli odottaa jo kirjahyllyssä...

Aamunrepäisy 12

Yksi psykologian emeritusprofessori Markku Ojasen onnellisuuden avaimista (IS 31.12.19)

Löyly lämpiää

Ystävänpäivän aamuna yhdistetty kahvila/ravintola/sauna Löyly kylpi helmikuun auringossa. Piiput tuprusivat ja Löyly lämpeni sekä ulkoa että sisältä.

Olin aamukävelyllä Murun kanssa, ja poiketen useista muista Kaivopuiston rannan kuppiloista koirat eivät saa tulla kahvilan sisätiloihin. Ostin latten - pieni ja kallis - ja jäin istumaan ulkopenkeille. Eikä ollut valittamista: Aurinko lämmitti, meri kimalsi ja näköala hurmasi.

Löylyn löylyt ovat vielä kokematta. Ehkä sekin päivä - tai ilta - vielä koittaa...

Kylkimyyryä

Ystävysten lempiasento :):) Opiskelijatytön Chloe ja Mummin Muru :):)

Kallioon piilotettu

Yllätyin miten sopusuhtainen ja intiimi Temppeliaukion kirkko on - tosin vierailin siellä turistiaikojen ulkopuolella Arja Korisevan iltakonsertissa. Edellisestä käynnistäni lienee kymmenkunta vuotta. Kivikirkon kallioseinät sulkevat sisällä olijan ihanasti pehmeään syliinsä. Uskomatonta, miten kivikova kallio voi tuntua pehmeältä, lämpimältä ja turvalliselta, jopa ”voimaannuttavalta”.

Helsingin Temppeliaukion kirkko on Helsingin kolmanneksi suosituin nähtävyys Linnanmäen ja Suomenlinnan jälkeen. Kirkko on Töölön seurakunnan arkikäytössä, minkä lisäksi siellä käy lähes miljoona turistia vuosittain.

Valmistuessaan 1969 kirkon nimi oli Taivallahden kirkko, mutta jo kahden vuoden kuluttua nimi muutettiin Temppeliaukion kirkoksi. Yli 60 vuotta aikaisemmin vuonna 1906 kyseinen kallioaukio oli kaupungin asemakaavassa vahvistettu kirkon paikaksi, mistä juontaa nimi Temppeliaukio. Kirkon suunnittelusta järjestettiin 1930-luvulla kaksi arkkitehtuurikilpailua, joissa kummassakaan ei jaettu ensimmäistä palkintoa eikä suunnitelmat edenneet rakentamiseen. Vasta kolmannessa kisassa 1960-luvulla löytyi voittaja - arkkitehtiveljesten Timo ja Tuomo Suomalaisen Kivikirkko, joka ikäänkuin upotettiin aukion kallioihin.

Arja laului tapansa mukaan komeasti ja karismaattisesti. Mutta enemmän minua puhuttelee tanssilava-Arja kuin kirkko-Arja. Hänen puheensa uskosta ja Jumalasta eivät minua koskettaneet, vaikka laulajasta edelleen tykkäänkin.

Nautin ja rauhoituin, kun konsertin lopuksi Arja lauloi vanhan ja tutun lastenvirren Suojelusenkeli. Töölön pimeässä illassa laulu kaikui kauniisti ja lohduttavasti.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,

vaan ihana enkeli kotihin vie.

Niin pitkä on matka, ei kotia näy,

vaan ihana enkeli vieressä käy.

Kivikirkon vaatimaton sisäänkäynti

Eilisen myrskyä

Lisää sukkia

Jättikorillinen vanhoja seiskaveikka-lankoja hupenee pikku hiljaa. Se on uskottava, vaikka tuntuu että kymmenet lankakerät eivät katoaisi mihinkään.

Lankoja riittää vielä ainakin pariksi vuodeksi - uskon. Väriyhdistelmiä riittää, mutta jokunen perusväri - harmaa, metsänvihreä, murrettu keltainen - täytynee ostaa kirjavien kuviolankojen rauhoittamiseksi.

Hiljakseen täytyy kutoa, jotta kuluneet olkapäät kestävät...

Lumikelloista hiilijalanjälkeen

Lumikelloja Punavuoren puistikossa.

Tiukasti keväässä kiinni ollaan edelleen - auringonpaistetta ja lumikelloja. Mieltä se piristää, mutta toisaalta lämpö, lumettomuus ja aikaiset kevätkukat pistävät mummin miettimään ilmaston muutosta ja omaa hiilijalanjälkeään. Se taas nostaa syyllisyyttä siitä, miten vähän olen vielä valmis muuttamaan omia tapojani ilmastoystävälliseen suuntaan.

Asiaa pohtiessani päädyin Greenpeacen sivuille, josta  löytyi mm. Viisi arkista ilmastotekoa:

• Matkusta ilmastoystävällisesti.
• Syö enemmän kasviksia ja heitä pois vähemmän.
• Säästä energiaa, esim lämmitys.
• Käytä valtaasi, esim vaalit, taloyhtiöt.
• Kuluta vähemmän.

Listaa lukiessani ajattelin, että hyvinhän tässä pärjätään ja ilmastotekoja tulee tehtyäkin. Mutta listan ympäripyöreys helpottaa itsensä huijaamista. Asiasta innostuneena päätin kokeilla netistä löytyviä ilmastolaskureita. WWF:n laskuri vaikuttaa turhan monimutkaiselta - sopinee ilmastoasioihin jo hyvin perehtyneille, ei tällaisille uusinnokkaille. 

Onneksi löysin Sitran lyhyen, nopean ja yksinkertaisen elämäntapatestin (täällä) ja täytin sen rehellisesti. Tuomio oli karua luettavaa: hiilijalanjälkeni on yli 12.000 kg Co2e, kun se testin tehneillä keskimääräärin on vähän yli 7.000. Etenkin oma auto, lentomatkailu, ravintolassa syönti sekä juustojen ja maitotuotteiden runsas käyttö näyttivät lisäävän hiilijalanjälkeäni.

Pistää mummin miettimään lumikellojen ja lapsenlasten tulevaisuutta.

Helmipäiviä

Eilen tiistaina pääkaupunkiseudulla oli yksi tammi-helmikuun upeimmista päivistä. Pari plus-astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Meren rannassakaan ei tuullut liikaa, ja maa oli kuiva ja lumeton.

Kävelin sekä Kaivarin kaunista rantaa että Itä-Helsingissä, jossa yli 20 koskelon parvi kiisi nytkähtäen edestakaisin kadoten välillä salamana pitkille sukelluksille. Ja päivän valoa riitti jo yllättävän pitkälle :):)

Yö Tampereella

Viikonloppuna olin kaksi yötä hotellissa Tampereella, kun osallistuin paikallisen tanssiseura Hurmion järjestämään Nääs-tanssitapahtumaan (täällä).

Hotelliksi valikoitui Scandic-ketjun perushotelli Koskipuistossa, koska ketjun hotelleissa saa 20 %:n seniorialennuksen. Ja ovathan ne perusmukavia ja siistejä. Tällä kertaa hotelli tosin oli ääriään myöten täynnä, koska kaupungissa oli mm. jotkut rakennusalan messut. Etenkin sunnuntaiaamun aamiaisella oli valtava ruuhka, eikä ravintolassa riittänyt istumapaikkoja kaikille halukkaille.

Olin ajatellut mennä Tampereelle perjantaina hyvissä ajoin ja käydä Sara Hildenin museossa. Onneksi edellisenä päivänä tarkistin netistä museon aukioloaikoja ja huomasin, että museo on kiinni tammikuun ja avataan vasta 1.2 eli lauantaina. Jo toistamiseen minulle kävi niin, että aikeeni vierailla ko. museossa kariutui siihen, että museo oli kiinni näyttelyn vaihdon takia. Eli odotukset vaan nousee, kun museo jäi edelleen näkemättä :):)

Onneksi Sacandic-hotellin ikkunasta oli upea iltanäkymä kauniisti valaistuun Koskipuistoon ja Koskikeskuksen padolle. Siinä riitti ihailtavaa parinkin maalauksen edestä.

Muuten en Tamperetta ehtinyt enkä jaksanut katsastaa, sillä kaksi päivää kului tiiviisti Hurmion harjoitussaleilla Tesomassa. Tangoa, rumbaa ja valssia - Tampereen tyylillä.