Aamunrepäisy 5

Lempeä Leposaari

Olen ärtynyt ja kiireinen - arkiset asiat hankaavat mieltä. Aamulla mökiltä kaupunkiin lähtiessä ajattelin muiden asioiden lisäksi käydä hautausmaalla katsomassa, miten kukat Isän haudalla ovat selvinneet helteistä. Päivä kaupungissa kului odotettua nopeammin. Kaipasin jo takaisin mökille, eikä ajatus hautausmaasta enää kiehtonut. Päätin kuitenkin pistäytyä Kulosaaren kyljessä olevassa Leposaaressa (täällä).

Avaan korkean ja painavan, hanhilta suojaavan rautaportin. Astun narskuvalle soratielle, jonka päässä, loivassa ylämäessä kohoaa pieni, sopusuhtainen ja kaunis kappeli. Aurinko kultaa terävän tornin päässä näkyvän ristin. Tavallisesti kuljen ensin suoraan soratietä kappelille ja vasta kappelin portailla käännyn oikealle kohti Isän hautaa. Nyt räväytän ja käännyn oikealle heti portilta ja kuljen haudalle pitkin rantaa.

Ja näen uusia juttuja :):) Kauniin, ympäristöstään poikkeavan haudan, joka on kokonaan upeasti kukkivien keltaisten suikeroalppien peitossa. Hetken päästä jään ihailemaan sulavalinjaista hautakiveä, jonka päälle on kasattu irtonaista luonnonkiviä - toista kymmentä erimuotoista kiveä. Liekö lastenlasten tuomia? Autolle palatessani huomaan keikkuhäntäiset västäräkit ja kappelin tornia kiertävät pääskyset.

Ärtynyt mieleni rauhoittuu lempeän Leposaaren suojissa.

Golfareiden Bistro

Kierreltyämme Ukin kanssa Wiurilan tilukset (täällä) tapasimme Esikoisen perheineen ja menimme porukalla syömään kartanon Bistroon. Ravintola Bistro (täällä) on kartanon entisissä talousrakennuksissa aivan golfkentän ”aloituspaikan” vieressä. Kodikkaan Bistron etuosassa on pari sohvaa ja löhötuoleja ja edessä vajaa kymmenpöytäinen katettu ulkoterassi.

Lauantaina puolen päivän jälkeen ravintolassa oli lisäksemme vain jokunen ruokailija: yksinäinen golfari, nuoripari vauvan kanssa ja kuusihenkinen rouvaseurue. Ruokalista oli pitsapainotteinen. Joskin Ukille löytyi menettelevä burgeri ja minulle punajuuri-chevrerisotto, joka oli harmittavan vetinen ja polttavan tulikuuma (mikrossa käytetty?). Esikoisen porukka tyytyi pitsoihin, jotka suolalisäyksen jälkeen maistuivat.

Alkuun jakamamme Bistron alkupalalautanen osoittautui nappivalinnaksi. Ensin tilasimme vain yhden, mutta heti lautasen nähtyämme pyysimme toisen - ja kaksi riitti hyvin kuudelle. Herkullisen maistuvaa, tuoretta ja kaunista. Muutama eri kinkku, pari tahnaa, sinihomejuustoa, miniminichilejä, paahdettuja pähkinöitä ja raikasta vihersalaattia maukkaalla kastikkeella ja sormisuolalla. Ja erikoisuutena naapuritilan pikkelöityjä omenanraakileita :):)

Bistron palvelu oli mutkatonta ja ystävällistä. Joskin ruokailun lopussa palvelu tuntui loppuvan kokonaan, ja jälkkärikahvit jäivät saamatta. Mutta siitäkin selvittiin tarjoilijan ystävällsellä, monisanaisella anteeksipyynnöllä.

Ja Murukin pääsi nukkumaan jalkoihini pöydän alle.

Wiurilan Bistron helmi: Runsas alkupalalautanen kymmenellä eurolla.

Kartanoelämää museossa

Elsa Ekkvistin ateljeessa Turussa valmistettu mekko. 

Ukki halusi Wiurilan kartanoon itse kartanomiljöön takia (täällä). Minua rakennusten ja ympäristön lisäksi paikalle veti kartanon kotimuseo. Enkä pettynyt.

Kotimuseon lukuisissa vitriineissä on esillä kartanossa käytössä olleita, Armfeltin suvun esineitä ja suvun historiasta kertovia valokuvia. Viereisellä vintillä on näytteillä myös kattava kokoelma Wiurilan kartanon ja viereisen Joensuun (Åminne) kartanon vanhoja hevosvaunuja ja rekiä.

Mielenkiintoista ja kiehtovaa. Lukemattomia kartanon arkeen ja juhlaan kuuluneita käyttöesineitä. Suosittelen :):)

Kartanon ensimmäinen jääkaappi.

Kaapin jäähdyttämiseen käytettiin jäälohkareita, joita laitettiin sen yläkannen allaolevaan laatikkoon. Jäät kerättiin talvella ja kesällä niitä säilytettiin kellarissa sahanpurujen peitossa. 

Mustia lastenvaunuja käytettiin kartanon kaikilla lapsilla vuodesta 1894 lähtien1950-luvulle asti. 

Hupullinen reki 1700-luvulta.

Visiitti Wiurilaan

Olemme mökkeilleet pitkälti yli 30 vuotta Salon seudulla, mutta emme ole koskaan käyneet Salon Halikossa olevassa Wiurilan kartanossa (täällä). Osin tämä johtunee siitä, että kartano on alkanut avautua yleisölle vasta 2000-luvulla ja osin siitä, että golf ei kiinnosta. Ainakin aurinkoisena kesälauantaina golf tuntuu olevan Wiurulan ytimessä: Wiurila Golfin 18-reikäinen nurmikenttä ympäröi kartanon ja pelaajien klubitilat ovat keskeisissä yleisölle avoinna olevissa rakennuksissa.

Ukki on kuitenkin pitkään halunnut käydä Wiurilassa lähinnä tutustumassa arvokkaaseen kartanomiljööseen. Joten lauantaina toteutimme hänen haaveensa.

Kartanoon saapuessa komeat keltaiset rakennukset näkyvät jo kaukaa. Ensimmäisenä vastaan tulevat kartanon vanhat puiset talousrakennukset ja niiden ympäröimä sisäpiha. Huomiota herättävät mahtipontiset julkisivut ovat arkkitehti CL Engelin suunnittelemat. Engelin ehdottamat pylväät olivat alkuun nykyisiä kapeammat ja kevyemmät, mutta silloinen omistaja Magnus Armfelt vaati arkkitehdilta tukevampia ja näyttävämpiä pylväitä. Talousrakennukset valmistuivat 1800-luvun puolivälissä parikymmentä vuotta kartanon päärakennuksen jälkeen. Nykyään rakennuksissa on taidenäyttelyitä, ravintola ja golfkeskus sekä kokous-, juhla- ja majoitustiloja.

Etäämmällä puiden siimeksessä häämöttää Charles Bassin suunnittelema päärakennus, joka on edelleen Armfeltin suvun yksityiskäytössä. Italialainen Charles (Carlo) Bassi (1772-1840) oli ensimmäinen Suomessa vakinaisesti toiminut ammattikoulutuksen saanut arkkitehti ja vaikutti lähinnä Turun seudulla. Hän muutti 8-vuotiaana Ruotsiin ja myöhemmin työn perässä Suomeen. Kartanorakennukseen pääsee vierailemaan vain ennakkoon varatuilla opastetuilla kierroksilla, joita järjestää mm. Kartanomatkat.

Historian kirjoissa Wiurilan kartano mainitaan jo 1400-luvulla ja nykyinen Armfeltin omistajasuku osti sen 1787. Anna-Louise Standertskjöd-Bruninghaus (s.1930) asui lapsuutensa kartanossa ja muutti sinne uudelleen 1968, jolloin hän aloitti pitkään tyhjillään olleiden rakennusten mittavat kunnostus- ja rakennustyöt. Nykyinen omistaja, Anna-Louisen tytär Anne-Marie Aminoff on avannut kartanoaluetta yleisölle 2000-luvulla laajentaen toimintaa taidenäyttelyillä, golfkentällä sekä koti- ja hevosvaunumuseoilla. Kartanon alueella on vuosia toiminut myös ratsastuskoulu ja ravintola.

Johtuen ehkä siitä, että kartanon tilat ovat osin yksityisessä ja osin julkisessa käytössä, alue kokonaisuudessaan oli makuuni sekava ja epämääräinen. Selkeän ja tiiviin (ja tutun) Mustion (täällä) jälkeen Wiurila oli pettymys.

Eniten ihastutti se, miten kauniisti ja vanhaa kunnioittaen entiset varasto- ja viljamakasiinit olivat kunnostettu. Aikoinaan upeasti rakennetut, sokkeloiset hirsi- ja puurakenteet pääsivät hienosti oikeuksiinsa. Tiloissa esillä olevat taideteokset jäivät auttamatta kakkosiksi. Mutta kiitos taiteen, vanhat rakennukset olivat entisöity:):)

Näkihän Ukki Engelin pylväät, vaikkei pettymyksekseen itse kartanoon päässytkään.

Tuija Lampinen: Muisti katoaa (2014)

Kahvia asemalla

Istun keltaiseksi maalatun puurakennuksen seinustalla. Rakennus hohkaa auringon lämpöä ja suojaa kaupungilta kantautuvilta liikenteen ja ihmisten ääniltä. Edessä kivinen asemalaituri ja parit raiteet, joiden yläpuolella oleva ilma väreilee lämmössä. Raiteiden takana kookkaita puupinoja, joiden edessä ja väleissä huojuu pitkiä maitohorsmia. Ihmisiä matkalaukkuineen valuu pikkuhiljaa laiturille odottamaan Helsinkiin ja Turkuun matkaavia junia, jotka pysähtyvät Salon asemalla.

Pistäydyin perjantain Salo-reissulla Salon asemalla olevassa Asema-kahvilassa Classic-jätskillä ja lepuuttamassa jalkojani. Yllättäen aseman raukea tunnelma vei minut lapsuuteeni ja Karkun asemalle.

Karkku ja sen asema tulivat tutuksi 1960-luvun alussa, kun Siskon kanssa matkustimme lomilla junalla Helsingistä Tampereen kautta Karkkuun ja takaisin Taatan ja Mummin luokse (täällä). Alkuun kolmisin Mummin seurassa ja myöhemmin kaksin Siskon kanssa. Aina mukana polakkaa tai ranskanleipää kinkulla ja hiilihapotonta keltaista Step- tai Siesta-limonadia.

Kiva rauhallinen hetki muistojen keskellä.

Mökillä klo 03.55

Vihreä syli

Punavuoren ja Eiran rajalla Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmassa on pieni Eiranpuisto, joka kansan suussa on vuosikymmeniä tunnettu kukkapuistona. Ja oiva nimi onkin, sillä Eiranpuistossa on tänäkin vuonna upeat kukkapenkit. Etenkään kahta sykähdyttävää ruusupenkkiä ei voi pysähtymättä ohittaa.

Puisto istutuksineen on Helsingin ensimmäisen vakinaisen kaupunginpuutarhurin Svante Olsonin (1856-1941) luomus. Tämä saksalaistyylinen kaupunkipuisto valmistui 1915 ja oli alkujaan tarkoitettu ”parempiosaisten” kaupunkilaisten levähdyspaikaksi. Edelleen pienessä puistossa on 12 valkoista puupenkkiä. Vuosien kuluessa puisto on ulkoisesti säilynyt lähes muuttumattomana - runsaskukkaisena ja kauniina istuskelukeitaana.

Kaunista, siistiä, rauhoittavaa - sananmukaisesti yksi Helsingin vihreistä syleistä (täällä).

Paras punajuuri

Kesäherkkujen herkkua on punajuuri. Pehmeäksi (pitkään - 30-40 min) keitettynä ja voinokareen kanssa nautittuna. Joka kesä tykkään syödä uuden sadon punajuuria, mutta tänä kesänä olen saanut aivan erityisen hyviä punajuuria.

Salon torilla myydään Eskolan puutarhan salaatteja, vihanneksia ja juureksia. Eskolan tomaatit ovat hyviä, mutta Eskolan punajuuret vievät kielen: makeita ja pehmeitä - sanoinkuvaamattoman hyviä.

Maanantaina kuusi juurikasta maksoivat yhteensä 1,45 euroa :):)

Tornin tarinaa

Punavuoren kotini ikkunasta näkyy Mikael Agricolan kirkon korkea torni. Arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema punatiilinen kirkko valmistui vuonna 1935. Sen 97-metrinen torni on edelleen Suomen korkein kirkontorni.

Tornin 30-metrinen kupariverhottu piikki pystyttiin alkujaan tarvittaessa laskemaan tornin alaosan sisään. Näin on tehty yhden kerran - talvisodan syttyessä marraskuussa 1939. Takaisin korkeuksiin piikki nostettiin vasta vuonna 1953. Tämän jälkeen sitä ei ole laskettu, eikä laskumekanismi ole enää edes toimintakykyinen.

Syyskuun alussa 1992 Etelä-Suomessa riehuneen ukkosmyrskyn jälkeen tornin piikin kärki huojui edestakaisin noin kolmen metrin säteellä. Onneksi huojuminen loppui itsestään, eikä tornissa eikä piikissä todettu vaurioita. Kesällä 2014 salama iski kirkon torniin. Torni säilyi vaurioitta, mutta iskun voimasta kirkon kellot alkoivat soida :):)

Kirkoista riittää juttuja...

Kirkon kainalossa

Agricolan kirkon siivestä löytyy viehättävä kahvila Blossom (täällä), joka kesäisin laajenee syreenien valtaamalle kirkon sisäpihalle. Poikkeuksena Punavuoren monista kuppiloista Blossomin sisätiloihin ei saa tuoda koiria, mikä ystävällisen myyjän mukaan johtuu pääosin kirkkotilojen yleisistä säännöistä. Pihalle koirat ovat enemmän kuin tervetulleita. Osin tästä syystä vierailin Blossomissa ensi kertaa vasta lauantaina.

Ja olipa kiva yllätys. Itseleivottuja ja -valmistettuja, trendikkäitä tuotteita: tuorepuuroa, smootheja, jugurttiannoksia, avocadoleipää ja banaanikakkua - muun muassa. Ja hyvää kahvia. Ja ihanan rauhallista.

Murun kanssa istuin pihalla, jossa oli kuutisen metallipöytää (ja lämmittäviä peittoja) kirkon punatiilisten seinien ympäröimänä. Syreenit olivat jo kukkineet, joten tällä hetkellä piha ei näyttänyt erityisen kauniilta. Sen sijaan sisällä olevat upottavat nojatuolit vaikuttivat ihanilta ja kutsuvilta, mutta Murun takia tuolit jäivät kokematta.

Tykkäsin tosi paljon - vaikka en sisälle päässytkään :):) Tykkäsin sekä fiiliksestä että tarjolla olevista tuotteista. Tosin täyden vatsan kanssa tullessani maistoin vain jugurttimaljan, joka maistui. Palaan varmasti.

Bulgarian jugurttia, omenasosetta ja granolaa.

Punavuoren pömpeli

Kävellessäni Murun kanssa Punavuori/Eira -akselilla kuljen usein Tehtaanpuiston nurkassa Laivurinkadulla olevan graniittisen muuntajarakennuksen ohi. Sen seiniin on kultaisin kirjaimin kirjoitettu lyhyitä mietelauseita. Alkuun mietin, mikä tuo kivipömpeli oikein on, mutta nykyään ohitan pömpelin kummempia miettimättä. Outo rakennelmahan ”kuuluu kalustoon”.

Tänä aamuna lenkitin Murua jo seitsemän jälkeen, ja jäin tavaamaan kivirakennelmaan hakattuja mietelauseita. Mikään niistä ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta kiinnostuin selvittämään rakennuksen funktiota. Helsingin taidemuseon (HAM) veistospankista (täällä) selvisi, että hautakirjoitusten tekniikkaa jäljittelevät yhdeksän kultatekstiä muodostavat kuvanveistäjä Bjarne Lönnroosin (s. 1959) seinäteoksen vuodelta 1998.

Alkukesästä muuntajateoksen katolle on ilmestynyt puinen rakennelma. Se on Päivi Raivion ja Daniel Bomannin Pölytysasema-niminen installaatio, joka on paikallaan vain tämän kesän. Paikalla olevassa esittelylapussa sanotaan mm.:

Tällainen installaatio kohdistaa huomion unohdettuun paikkaan ja kaupunkiluonnon tilaan: miten arvotamme ja kohtelemme epätiloja ja villejä kasveja esimerkiksi hoidettuihin puistoihin verrattuna ja miten havainnoimme luontoa kaupunkitilassa. Tämän muuntamon katolla kasvaa jo ennen installaatiota kymmeniä eri kasvilajeja, joista osa on syötäviäkin.

 Tällaista tänään tyhjässä aamuvarhaisessa Punavuoressa.

Seinäteoksen mukavin kultalause.

Kirkko kutsui

Hämärää, keskittynyttä ja harrasta. Heinäkuinen ilta Espoon tuomiokirkossa. Kuunnellessani puolitoista tuntia sopraano Jutta Holmbergia, joka lauloi mielenkiintoisen nuoren (ja laihan) bassolaulaja Visa Kohvan kanssa dramaattisia ja herkkiä ooppera-aarioita, ymmärsin mitä tarkoittaa dramaattinen sopraano. Holmergin korkea ”dramaattinen” ääni kaikui välillä jopa liian voimakkaana, vahvana ja kovana kivikirkon seinistä. Kokonaisuutena ilta oli mielenkiintoinen ja mukava kokemus, vaikka seikkailinkin mukavuusalueeni rajoilla.

Ensimmäistä kertaa osallistuin Urkuyö ja aaria -festivaaliin (täällä), jota on järjestetty Espoon tuomiokirkossa jo yli 30 vuotta. Toivottavasti en viimeistä. Tykkäsin illan tiiviistä tunnelmasta.

Ensimmäistä kertaa vierailin myös Espoon tuomiokirkossa, jota vuoteen 2004 asti kutsuttiin nimellä Espoon vanhakirkko. Upea harmaakivikirkko on alkujaan rakennettu 1400-luvun lopulla, minkä jälkeen sitä on useita kertoja laajennettu, muuteltu ja korjailtu. Kirkko lumosi minut täysin - niin ulkoa kuin sisältä - sopusuhtainen sekä jämäkkyydestään huolimatta kutsuva, lämminhenkinen ja elävä. Kauniilla kukkulalla Espoonjoen kainalossa hyvin hoidetun hautausmaan ympäröimänä.

Kirkon sisällä katseeni kiersi kauniisti valaistusta betonisesta tähtiholvikatosta raajarikkoiseen puiseen krusifiksiin, joka oli kiinnitetty kattoon alttarin yläpuolelle. Netistä selvitin, että vaatimaton krusifiksi eli ristiinnaulitun veistos on ollut kirkossa jo 1400-luvulla. Jostain syystä 1800-luvun alussa siitä luovuttiin ja sitä säilytettiin mm. Kansallismuseossa. Viimeisten korjaustöiden yhteydessä 1982 vanha krusifiksi palautettiin takaisin entiselle paikalleen - tosin jalattomana ja yksikätisenä.

Kirkoissa on jotain taianomaista, meditatiivista ja kiehtovaa, vaikka en perinteisen uskonnollinen olekaan. Kirkot kutsuvat rauhoittumaan - yksin tai yhdessä.

Heinäkuu 1954

Minä (2v) ja Sisko (4kk) köllöttelemässä isän (28v) kanssa Lauttasaaren uimarannalla.

Patsaspuistosta lummesillalle

Herkuteltuamme Ukin kanssa Mustion linnan ravintolassa (täällä) autossa odottaneet koirat vaihtoivat paikkaa Ukin kanssa ja pääsivät kävelemään kanssani kartanon kauniiseen puistoon. Jalkavaivainen Ukki tyytyi jäämään autoon - liekö ottanut pikkutirsat.

Koirien kanssa nautimme kartanoa ympäröivästä puutarhasta ja puistosta, johon kivan lisän toi puiston halki kiemurteleva Mustionjoki. Joen ympäriltä löytyi useampi silta, viehättävä pieni huvimaja ja paras kaikista eli kelluva pontonipolku, joka kulki joen pinnalla lumpeiden ja ulpukoiden keskellä yli sata metriä.

Puutarhasta löytyy myös kauniita isoja ja vanhoja jalopuita, kuten upeita tataarivaahteroita ja saksapähkinäpuita sekä ainakin parikymmentä erityylistä patsasta - mm. useita kopiota antiikin alastonpatsaista. Puutarha on alkuaan 1600-luvulla, ja 1800-luvulla siitä ryhdyttiin määrätietoisesti muotoilemaan englantilaista maisemapuistoa, missä mikään ei saa olla järjestyksessä. Puisto on edelleen yksi Suomen suurimmista yksityisistä puistoista, ja auki yleisölle ympäri vuoden. Johannan Hernepensaselämää-blogissa voi ihailla hänen ottamiaan valokuvia talvisesta Mustiosta tammikuulta 2018 (täällä).

Silmänruokaa tarjoava leppoinen ja mielenkiintoinen kävely herkullisessa puutarhapuistossa kruunasi aiemmin syömäni herkullisen aterian Linnankrouvi-ravintolassa. Koiratkin tykkäsivät...

Empivä impi Mustionjoen rannalla. 

Lumoavia tataarivaahteroita kartanon puutarhassa.

Voiko tätä ohittaa

Maanantaina ajoimme Ukin kanssa mökille vaihteeksi Inkoon ja Karjalohjan kautta. Matkalla päätimme pysähtyä syömään Mustion linnan Linnankrouvi-ravintolaan (täällä). Edellinen käyntimme Linnankrouvissa viime marraskuussa on jäänyt mieleen kaikin puolin mukavana ja maukkaana kokemuksena (täällä). Eikä Mustion kokit tälläkään kertaa pettäneet :):)

Heinäkuussa ravintolan viehätystä lisäsi rakennusta kiertävä upea köynnöshortensia ja iltapäivän aurinkoon avautuva ulkoterassi. Tullessamme lounasaika oli jo ohi, joten valittavana oli vain illallismenuita: neljän tai kuuden ruokalajin menut, joista ensimmäistä tarjoiltiin myös kasvisvaihtoehtona. Mustioon poiketessamme olimme ajatelleen hieman pienimuotoisempaa syömistä, mutta yhteistuumin päätimme vaihtaa arjen juhlaan ja rauhoittua herkutteluun. 

Ja kyllä kannatti - neljän ruokalajin Menu Signature oli täyttä herkkua: graavattua ahventa ja kuusenkärkkähyytelöä, parsaa ja kuivattuja turskalastuja, kanaa ja uppopaistettua kukkakaalia sekä raparperia lakritsalla. Pitkästä aikaa ravintolassa syömäni menun paras osio oli pääruoka, etenkin ruiskuoreen piilotettu ja uppopaistettu uuden sadon kukkakaali oli rasvalla terästettyä rapeaa herkkua. Ekstraherkku oli kauniin beigen värinen mallasvoi, jota tarjoiltiin itsetehdyn maukkaan saaristolaisleivän kanssa.

Onneksi Linnankrouvin menukokonaisuudet vaihtuvat parin kuukauden välein, joten pian voimme uudelleen mökkimatkalla ”eksyä” herkuttelemaan. 

Niittylinnuntilan kananpoika, ruiskuoressa uppopaistettua kukkakaalia ja 

setsuaninpippurilla maustettua hollanninkastiketta. 

Raparperia, lakritsia ja kvinoaa. 

Sigrid nukkuu Liperissä

Tanssitreenien välissä pistäydyin Liperissä - ilman mitään kummempaa päämäärää. Tunnettu tanssilava jäi näkemättä, kun keskustan korkeatorninen punatiilikirkko ja sitä ympäröivä hautausmaa vetivät puoleensa.

Liperin pitkälle näkyvä kirkko valmistui 1858 viidentenä samalle paikalle rakennettuna kirkkona. Vastoin seurakuntalaisten toiveita se rakennettiin vaikeammin palavasta tiilistä eikä perinteisestä puusta ja oli ensimmäinen kivikirkko Pohjois-Karjalassa. Edelleen Liperin kirkko on merkittävimpiä 1800-luvulta säilyneitä pohjoiskarjalaisia rakennuksia.

Uusgoottilainen kivikirkko oli jykevä ja mahtipontinen - jopa hieman luotaantyöntävä. Harmikseni 1500 ihmistä vetävään kirkkoon ei päässyt sisälle, sillä uskon että kirkon aistiminen sisältä olisi voinut pehmentää vaikutelmaani.

Hautausmaalla vanhat hautakivet ja rautaristit olivat asettuneet sopuisasti jylhien ja kauniiden havupuiden lomiin. Ja Julkusia vanhalla puolella riitti - joka kolmannessa hautakivessä tuntui lukevan Julkunen :):)

Joensuun Bistro

Vihreää parsaa ja Luumäen ilmakuivattua kinkkua - nam.

Joensuussa söin pääosin joko majoituspaikkani hotelli Kimmelin ravintolassa - kallista ja keskinkertaista. Tai hotkin tanssin lomassa S-Marketista ostamiani, liperiläisen kotileipomo A-L Sorsan (täällä) valmistamia maailman parhaita karjalanpiirakoita - voilla voideltuja, ohutkuorisia ja rapeita - ja torilta hakemiani Kesälahden tosimakeita Polka-mansikoita.

Kerran kävin keskustan Amarillossa kanasalaatilla - ihan ok - ja kerran torin kulmassa olevassa Local Bistrossa (täällä). Jälkimmäinen yllätti positiivisesti. Runsaat kolme vuotta toimineessa, kotoisessa ravintolassa oli vastaanottavainen ja minuun uppoava ilmapiiri: valoisa ja sopivan kokoinen sisätila, aurinkoinen ja kiva terassi, rauhallinen taustamusiikki ja tukevat, vanhoista lankuista tehdyt pöydät. Ja ennen kaikkea supersuloinen naistarjoilija ja maittava ruoka.

Etenkin alkuun tilaamani grillatut vihreät parsat paikallisen ilmakuivatun kinkun ja herkullisesti valmistettujen minitomaattien kanssa vei kieleni. Pääruokana söin bistron salaatin, jonka chilikatkaravut olivat minulle hieman liian tulisia (pikku miinus siitä, että chilistä ei mainittu ruokalistalla) eikä uppomuna (jonka valkuainen ei ollut kokonaan hyytynyt) salaatinlehtien päällä purrut minuun. Mutta vadelma-marenkijälkkäri sai nopeasti unohtamaan salaatin ongelmat.

Kokonaisuutena olin tosi tyytyväinen Bistron konseptiin ja ruokakokemukseen. Viimeistään ensi vuonna - kun osallistun taas Joensuun tanssileirille - palaan myös Local Bistroon.

Kaunista Karjalaa

Joensuun tanssileirin (täällä) lomassa ehdin ja jaksoin parina päivänä tutustua myös Joensuun ympäristöön - kuvankauniiseen pohjoiskarjalaiseen luontoon.

Edelleen elättelen toivoa, että saisin toteutettua parin päivän tai viikon kävely/vaellusretken Savonlinnan, Punkaharjun tai Lieksan tienoilla. Toive alkoi itää jo viime vuonna käydessäni Punkaharjulla (täällä) ja vahvistui entisestään viettäessäni vajaa viikon Joensuussa.

Vielä on kesää jäljellä...

Maitikka