Louise, Louise ja Louise

Myrskyävä, kuohupäinä hyökkäävä meri ja äänekkäästi vihmova tuuli lähes pieksevät kulkijaa. Puutarha, jossa vanhojen paksurunkoisten ja lehdettömien puiden kiemurtelevat oksat hipovat maata ja koputtelevat ikkunoita. Nurmikentät, joilla Henry Mooren mustat massiiviset ihmisfigurit tekevät kaikkensa, jotta kävelijä lankeaisi kosketelemaan patsaiden sileää pintaa - ehdottomasti kiellettyä :):) Maastoa myötäilevä käärmemäinen matala museorakennus, joka puoliympyränä suojaa mylvivää merta ja kutsuvaa puutarhaa, ja jonka kolme päägalleriaa yhdistyvät toisiinsa ja ympäröivään luontoon pitkillä lasiseinäisillä käytävillä. 

Tätä kaikkea ja paljon muuta on Louisianan modernintaiteen museo (täällä), joka sijaitsee meren rannalla Humblebaekissa noin 30 kilometriä Kööpenhaminasta pohjoiseen. Museo ja sen puutarha lumosivat minut välittömästi.

Louisiana-nimi juontaa juurensa 1800-luvulta. Nykyisen museon paikalla oli tuolloin Alexander Brunin (1814-93) rakentama huvila, jonka hän oli nimennyt kolmen (!) Louisa-nimisen vaimonsa mukaan Louisianaksi. Kun Knud W Jensen (1916-2000) rakennutti ja perusti vuonna 1958 paikalle modernin taiteen museon, hän halusi nimetä museon vanhan rakennuksen mukaan. Nykyisen muotonsa museo sai 1990-luvun alussa. 

Edellisellä Köpis-reissulla emme ”ehtineet” Louisianaan (täällä), joten tällä kertaa lyhyen reissumme päämäärä oli vierailu tässä kehutussa tanskalaismuseossa. Sateesta, tuulesta ja myöhäissyksyn lehdettömyydestä ja ruskeudesta huolimatta luontoon istutettu museorakennus ja näyttelyistä etenkin englantilaisen Cecily Brownin värikylläiset maalaukset veivät heti sydämeni.

Marraskuista torstaita ei voisi paremmin viettää! Etenkin kun museossa on myös tilava kahvila/ravintola, josta on isot ikkunat merelle, ja josta saa kohtuuhintaista hyvää tanskalaista ruokaa. Ja jossa tanskalaiseen hygge-tyyliin paloi tuli isossa takassa...

Sveitsiläinen Giacometti tutkii tanskalaista luontoa. 

Museon lasikäytävillä on ainakin kymmenen ovea, joista pääsee vaivattomasti piipahtamaan puutarhaan ja takaisin. Ja joka ovelta lähtee pieni polku, joka kutsuu seikkailulle.   

Meri hipoo museon nurkkia. 

Vesisäiliöstä museoksi

Söndermarkenin puistossa Köpiksen Frederiksbergissä on 1800-luvulla kaivettu maan alle kolme isoa vesisäiliötä, joista vuoteen 1933 asti johdettiin juomavesi kaupunkilaisille. Luolasto tyhjennettiin ja otettiin museokäyttöön 1990-luvulla.

Cisternerne-nimellä tunnettu näyttelytila toimi alkuun lasimuseona, mutta nykyään siellä järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. Luolasto on ympäri vuoden kostea ja kylmä ja sen epätasaisilla kivilattioilla on pari senttiä vettä. Katossa ja pylväissä on joitakin tippukivimuodostelmia - ainoat Tanskassa.

Käydessämme luolastossa siellä oli viimeisiä päiviä esillä tanskalaisen Jeppe Heinin (s. 1974-) tilateos, joka leikitteli peileillä, valoilla ja äänillä. Luolaston katosta roikkui pyöriviä, upeasti valoa heijastavia isoja peilejä ja ajoittain holvisto täyttyi kumeista, kaukaisia kirkonkelloja muistuttavista äänistä, kun rataa pitkin pyörivät pallot osuivat valaistuihin metallikulhoihin. Silloin tällöin nurkista singahti pitkiä tulenliekkejä, joiden valo voimistui peilipinnoilla. Nautittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa - näyttely sopi tilaan paremmin kuin hyvin.

Hämäränä, tuulisena ja kosteana loppusyksyn päivänä Cistercernen näyttelytila ei tosin paljoa eronnut Köpiksen jouluvalojen sävyttämästä maanpäällisestä tunnelmasta. Vähän eri tilanne kuin aikoinaan keväisessä Istanbulissa, jossa myös vierailimme maanalaisissa vesisäiliöissä (täällä).

Aamulla Köpikseen

Pitkästä aikaa ollaan Ukin kanssa parin päivän pikavisiitillä Kööpenhaminassa. Aamuhämärässä lähdettiin Suomesta ja sama hämärä tuntui jatkuvan Tanskassa koneen laskeutuessa Kastrupiin hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Ehdittiin sopivasti hotelliin aamupalalle :):)

Hyvä näin, sillä hotelli Strandin (täällä) aamiainen oli tanskalaiseen tapaan runsas ja monipuolinen - täynnä tuoretta ja maittavaa. Minulle maistui etenkin suussasulavan pehmeä sinihomejuusto, lasiin annosteltu löysähkö munakas, ihanankirpeä inkivääri-karpaloshotti, kypsät persimonin palaset ja ihanan rapea suklaakroisantti. Muun muassa...

Eikä itse hotellissakaan ole valittamista. Saimme toisen kerroksen kauniin ja korkean huoneen, jossa on kolme isohkoa ikkunaa Kööpenhaminan kauniiseen satamakanaaliin lähellä Nyhavnia. Kyllä täällä kaksi yötä porskuttaa sääennustuksen lupaamasta sateesta huolimatta :):)

Osa aamiaistani hotelli Strandissa...

Näkymä hotellin ikkunasta aamuhämärässä.

Vielä vesille?

Tuijottaja

Muru, Murtsi, Murtsikka...

Muru ja Michelle

Nautin viikonlopun auringosta istuen sisällä ja parannellen flunssanpoikasta. Onneksi Punavuoren kaksiossa on isot ikkunat etelään ja aurinko pääsee hellimään myös sisällä istujaa. 

Auringon lisäksi minua ilahduttaa syliin käpertyvä Muru-koira ja Michelle Obaman omaelämänkerta Minun tarinani. Mukaansa tempaavaasti ja hyvin kirjoitettu tarina chigacolaistytön kasvusta SouthSiden sisäänlämpiävästä mustien yhteisöstä Yhdysvaltojen ensimmäiseksi naiseksi. Olen vasta sivulla 100, mutta rehellinen kerronta kiehtoo ja vetää mukaansa. Tähän mennessä olen tutustunut Michelle Robinsonin upeisiin vanhempiin, urheilijaveljeen, sekalaiseen sukuun ja lukuisiin, pääosin mustiin ystäviin. Barack Obamasta ei ole vielä tietoakaan...

Auringon, Murun ja Michellen lisäksi olen viikonloppuna inspiroitunut toisesta kiehtovasta naisesta - Elisabeth Kroghista, joka on tanskalaisen Huuto pimeydestä -sarjan päähenkilön pappi Johanneksen opettajavaimo ja kahden aikuisen pojan Augustin ja Christianin äiti. Elisabethia näyttelee Michellen tavoin 1960-luvun alussa syntynyt Ann Eleonora Jorgensen. Sarjan 2. tuotantokautta esitetään parhaillaan TV ykkösellä, ja kymmenosainen ykköskausi on nähtävissä Areenassa vielä viikon ajan. Rakastuin sarjaan päätäpahkaa.

Mieluinen viikonloppu flunssasta huolimatta. Hyvääoloa edistävät myös Jouluradio ja kynttilät - joskin pienhiukkaset pistävät ajattelemaan niiden sisäpolttoa.

Tonttu tuli taloon

Löysin Puhoksen Fida-kirpputorilta Helsingin Puotinharjusta metrin mittaisen tonttupojan, 

joka nyt istuu tyytyväisenä seuranani Punavuoressa joulua odottelemassa.

Yksi 207:sta

Viime viikolla kerroin, että osallistun koreografi Hanna Brotheruksen vetämään ikäihmisten tanssityöpajaan Helsingin työväenopistolla, ja vihjasin että juttuun liityy jotain jännää ja suurta (täällä). Tämän suuren Hanna paljasti meille osallistujillekin vasta ensimmäisellä pajatunnilla: Pääsemme kaikki osalliseksi Hannan tanssiteokseen ”Oodi metsälle”, joka esitetään Helsingin uuden keskuskirjasto Oodin avajaisissa itsenäisyyspäivän aattona 5.12 (täällä):

Oodin avajaisissa nähdään kaksi tilausteosta: koreografi Hanna Brotheruksen Oodi metsälle -teos sekä harmonikkataiteilija Kimmo Pohjosen sävellys Ultra Organ Oodille.

Hanna Brotheruksen teoksen keskiössä on metsä: sen ydinteemoina ovat siementen kasvu taimiksi, puiden taival paperiksi ja kirjoiksi sekä ihmisen ja luonnon välinen vuorovaikutus. Oodi metsälle -teos etenee ulkolavalta Oodin kolmeen kerrokseen kuvastaen sivistyksen ja lukutaidon syntyä.

”Metsä edustaa ihmiselle samanlaisia arvoja kuin kirjasto: hengittämisen ja omien tunteiden sekä ajatusten vapautta, mutta myös muiden ihmisten kohtaamista. Teen tämän työn rakkaudesta elämää, taidetta, sivistystä ja Helsinkiä kohtaan”, sanoo Hanna Brotherus.

Teoksessa nähdään yhteensä 207 esiintyjää: mukana on ammattitanssijoita, ikäihmisiä eri puolilta Helsinkiä, oppilaita Kaisaniemen ala-asteelta, Kallion lukiosta ja Sibelius-lukiosta sekä Reijo Aittakummun johtama Sibelius-lukion kamarikuoro.

Teoksessa on meidän yli 60-vuotiaiden innokkaiden amatööritanssijoiden lisäksi pari ammattitanssijaa, kymmeniä tanssivia lapsia ja nuoria sekä Sibelius-lukion kamarikuoro. Me ikäihmiset olemme opetelleet osin improvisoinnin kautta Hanna metsäaiheista koreografiaa. Harjoitusprosessi on ollut hurmaavaa itsetutkiskelua sekä sen etsimistä ja löytämistä että rohkeaa ilmaista omaa luovuuttaan ja liikkua ja tanssia ikiomalla tavallaan. Olen nauttinut joka hetkestä - sekä itse tanssista että Hannasta ja hänen suloisesta assistentistaan Johannasta. Miten ihanasti he molemmat auttavat ja kannustavat meitä usein ilmaisussaan arkoja ja kömpelöitä amatöörejä.

Ja paras on vielä edessä: Loppua kohden tiivistyvät treenit yhdessä nuorten tanssijoiden ja kuorolaisten kanssa. Sekä tietenkin itse esitys Oodin avajaisissa keskiviikkona 5.12. Ohjelmaa uudessa kirjastossa on koko päivän - meidän ikäihmisten tanssiesitys alkaa rakennuksen kolmannessa kerroksessa kuudelta illalla. Ja kaikki on ilmaista...

Tervetuloa katsomaan meitä valkoisiin käärittyjä tanssivia kelohonkia :):):) Oodin avajaisten koko ohjelma löytyy täällä.

Aamu Punavuoressa

Tähti löysi paikkansa Punavuoren kaksiossakin.

Lapsen oikeus

Jokaisella lapsella pitää olla oikeus lähiaikuiseen, 

joka haluaa, ehtii, jaksaa ja osaa rakastaa juuri tätä lasta

ja joka haluaa, ehtii, jaksaa ja osaa kuunnella juuri tätä lasta 

sillä tavalla että lapsi tuntee että häntä rakastetaan ja kuunnellaan.

Jos näin ei ole, aikuisia pitää auttaa ja opettaa
rakastamaan ja kuuntelemaan - ja pysähtymään. 

Korpihotelli 50v

Viikonlopun tanssireissulla (täällä) yövyin Saarijärven Summassaaren kylpylähotellissa (täällä). Outo aikahyppy menneeseen - etenkin pitkistä käytävistä tuli mieleen entisaikojen (parempi) neukkutyyli. Hotelli on avattu tasan 50 vuotta sitten alkuaan Rantasipi-hotellina, ja sisustuksen oli suunnitellut Muurame-huonekaluista tuttu Pirkko Stenroos. Liekö edelleen samaa sisustusta tai värimaailmaa?

Hiljaista, asiakkaina lähinnä joitakin eläkeläisseurueita. Kuuden aikoihin olin hotelliravintolan ainut ruokailija. Alacarte-listan vuohenjuustohampurilainen bataattiranskiksilla oli ruokaisa, mutta yllättäen myös maittava: sämpylä tuore ja rapeaksi grillattu, punasipulit makeita ja pehmeitä, bataattiranskikset kuumia ja vuohenjuustoa riittävästi. Väliin lisätty majoneesisörsseli ei pilannut - kuten usein tapahtuu - vaan täydensi makunautintoa. Ja palvelu oli suloista ja ystävällistä.

Summassaaressa ehdottomasti parasta oli ympäröivä luonto. Sunnuntaiaamuna ehdin kävellä saaren kapeaan Haikankärkeen hienoa harjua pitkin - auringonpaisteessa. Lyhyt mutta mielenkiintoinen, noin kilometrin reitti suuntaansa.

Summassaaren vuohenjuustoburgeri

Mentiin Aitoon

Mennä viikolla Parasystävä piipahti työreissullaan pääkaupungissa ja ehdimme lounastaa yhdessä Museokadun Aito-ravintolassa. Kesäkuisella ensivisiitillä ihastuin Aitoon (täällä), ja edelleen ravintolan kodikkuus ja eleetön palvelu tehosivat minuun. Kolmen ruokalajin lounasmenu (25 euroa) oli ihan OK, mutta parasta paikassa oli ehdottomasti sen koko. Hullua ja outoa, mutta pienet ruokapaikat vetoavat aina minuun :):)

Ihan siistiä, kuten Uotinen sanoisi Tanssii tähtien kanssa -tuomaristossa. Finaalia odotellessa...

Lounasmenun alkuun tarjoiltu kirkas simpukkakeitto oli setin parasta antia.

Kahvit Kappelissa

Esplanadin puistossa 150 vuotta sitten avattu ravintola Kappeli kutsuu edelleen. Etenkin syksyllä ja talvella tulee mieli astua sisälle, kun valo hohtaa kahvila/ravintolan isoista lasipaviljongeista. Nimi kappeli juontaa juurensa ravintolan paikalla aiemmin olleesta kojusta, jossa myytiin leivonnaisia ja limonaadia. Helsinkiläiset alkoivat 1840-luvulla kutsua myyntikojua kappeliksi, koska rakennelma muistutti kirkkoa, ja nimi periytyi paikalle 1867 rakennetulle ravintolalle.

Viikolla piipahdin pitkästä aikaa Kappelissa Äitimuorin ja Siskon kanssa. Tarjoilussa - mozzarellasalaattia, katkarapuvoileipää ja sitruunamarenkipiirakkaa - eikä palvelussa ollut valittamista. Mutta ainakin kahvilapuolen sisustus oli tylsän sterili, eikä mielestäni mitenkään hyödyntänyt upeaa, historiallista rakennusta.

Sata vuotta sitten Kappeli oli helsinkiläisten taiteilijoiden suosikkikapakka. Tällä kertaa emme törmänneet yhteenkään taiteilijaan :):) 

Kaunista Kalliosta

Olen tänä syksynä käynyt tiistaiaamuisin koreografi Hanna Brotheruksen ikäihmisille tarkoitetussa työpajassa Työväenopistolla Helsinginkadulla. Sekä Juttu että Hanna ovat vieneet sydämeni, mutta siitä lisää lähipäivinä.

Tanssipajan jälkeen olen usein jäänyt hetkeksi kiertelemään Kallion suunnalle - ja löytänyt kaikkea kivaa. Viime viikolla törmäsin Kaarlekadulla Wanha Kaarle -nimiseen iki-ihanaan pikkuruiseen ja täpötäyteen vintagekauppaan. Paljon mm. 1960-luvun kattiloita, muoviastioita ja koriste-esineitä. Tavaroita tutkiessa vierähtää helposti pidempikin aika.

Minä en päässyt lähtemään kaupasta ilman keltamustaa muovijakkaraa, josta maksoin 35 euroa. Mutta kyllä kannatti, sillä jakkara sopii täydellisesti uuteen Punavuoren kämppään - piste iin päälle.

Kaarlen kamaa

Iki-ihana jakkaralöytö 

Espa marraskuussa

Liuska lumosi

Syyskuussa tutustuin ekaa kertaa uuden kotikulman eli Viiskulman Skifferiin (täällä). Tykästyin ja päätin tulla toiste kokeilemaan paikan nimikkopitsoja - liuskoja (täällä). Sunnuntaina toteutin aikeeni ja pistäydyin Ukin kanssa lounaspitsalla.

Lapsiperheet olivat heti avaamisen jälkeen varanneet ikkunapöydät, joten asetuimme baarin puolelle jossa mahduimme vielä ikkunan viereen. Tietenkin Murun kanssa, kuten yhä useammassa Punavuoren (ja Kallion) kapakassa. Baarituolit olivat tarkoitettu lähinnä löhöilyyn, mutta lisätyynyillä vanhuksetkin onnistuivat petraamaan asentonsa syöntikuntoon :):)

Koska iltasella meitä odotti nuorison järjestämä IsänpäiväDinneri, päätimme tyytyä yhden liuskapitsan puolittamiseen. Ja juhlapäivän kunniaksi lasilliseen sampanjaa :):) Keskustelun jälkeen Ukkikin suostui ”kevyeen” vaihtoehtoon, jossa perusjuuston lisäksi oli vuohenjuustoa, rukolaa, pinjansiemeniä ja mansikoita - sampanjan kaveriksi :):) Valinta osui nappiin: hyvä rapea ja ohut pohja, pehmeää Soignon-vuohenjuustoa ja runsaasti tuoretta rukolaa. Tykkäsin kovasti.

Liuskan puolikkaalla jaksoin hyvin odottaa iltaa...

Isä

Isä, Veli ja Karkun taata kevättalvella 1957.

Isä kuoli keuhkosyöpään vuonna 1984 mielestäni kesken elämänsä 58-vuotiaana. Minä olin silloin 32-vuotias kahden pienen tytön äiti. Isä ehti sairastaa runsaan vuoden, joten voisi kuvitella että kuoleman ajatukseen ehti tottua, mutta silti Isän kuolema yllätti. Silloin en osannut enkä uskaltanut antaa surun tulla. Elämä jatkui...

Isä oli alkoholisti. Raitistuttuaan hän ehti ennen kuolemaansa kymmenisen vuotta uudelleen nauttia työstään, joka oli hänen intohimonsa. Hän ehti myös saattaa hautaan molemmat vanhempansa ja kokea ensimmäisten lastenlastensa syntymän. Isänä hän oli arka ja etäinen isä, jonka ajatukset olivat paljon hänen omissa henkilökohtaisissa ongelmissaan. Tyttärieni Taatana hän yritti hellyyttävästi omalla kömpelöllä tavallaan lähestyä heitä (täällä). Koin että Isä iloitsi lapsistani, mikä tuntui hyvältä.

Käyn Isän haudalla Kulosaaren hautausmaalla useamman kerran vuodessa joko yksin tai Äitimuorin kanssa (täällä). Tuntuu hyvältä muistella Isää ja palauttaa mieliin hänen positiivisia puoliaan (täällä) ja tuntea epämääräistä kaipausta. Vanhetessa - olen nykyään vanhempi kuin Isä kuollessaan - tunnistan itsessäni myös Isän ”huonoja” puolia - mm. vaikeutta ilmaista tunteita edes lähimmilleen ja kaipuun yksinoloon.

Syötyäni Ukin ja aikuisten lasteni kanssa IsänpäiväDinnerin taidankin käydä Ukin kanssa vielä hautausmaalla...

Muru ravintolassa

Punavuoressa on useampi ruoka- ja kahvipaikka, jonne voi mennä koiran kanssa. Toistaiseksi paras on ollut Tehtaankadun ja Perämiehenkadun kulmassa vuosi sitten avattu ravintola Fabrik. Eka paikka jossa hiukka pelokas Muru pystyi relaamaan ja nukahtamaan pöydän alle ruokailun ajaksi.

Muutenkin ranskalais-italialaisskandinaavinen Fabrik oli makuuni, joskin yllättäen tiistai-iltana aika tyhjä. Mutta Ukkia ja minua se ei haitannut. Saimme kahdenhengen pöydän ison ikkunan äärestä - ja minähän rakastan ikkunoita, joista voi tiirailla ohikulkijoita. Plussana pöydän ja ikkunan alla oli patteri, joka lämmitti minua ja edisti Murun nukahtamista :):) Englantia puhuva tarjoilijamme oli ihana ja otti sopivasti kontaktia. Ainoa mitä jäin kaipaamaan, oli annosten tarkempi esittely pöytiin tuotaessa. 

Fabrikin ruoka ei jättänyt moitteen sijaa ja tarjoilijan suosittama ranskalainen valkoviini oli erinomaista. Alkuun tilaamani kurpitsakeitto oli kuumaa ja samettisen pehmeää, ja keiton kruunasi ihanan rapeat ja rasvaiset krutongit ja runsaat oivalliset juustolastut. Ja Ukille maistui tartar sinapin ja kermaviilikastikkeen kanssa. Pääruokana söimme molemmat savustettua siikaa äyriäiskastikkeen ja fantastisen kukkakaalipyreen kanssa. Lopuksi herkuttelin vielä pavlovalla, jossa oli valkosuklaata ja tyrnisorbettia. Tällä kertaa jälkkäri taisi olla mukavan herkkuillan heikoin lenkki, ja kurpitsakeitto ehdoton ykkönen.

Fabrik on valoisa ja rento kortteliravintola, jonka kruunaa valtavat ikkunat, joista päivisin tulvii sisälle auringon valo ja iltaisin katulamppujen ja pimeyden kiehtova yhdistelmä. Palaan varmasti, enkä vähiten siksi että Murukin mahtuu mukaan...

Muru nukkuu jaloissani. Hämärä kuva, koska en uskaltanut liikahtaakaan, jottei koira herää :):)

Eiran villoja

Kävelen päivittäin Murun kanssa Punavuoren puolelta Eiran läpi meren äärelle. Monesti olen ihaillut Laivurinkadulla komeaa kivitaloa, jonka kulmassa lukee kohokirjaimin Villa Johanna.

Googlettamalla selviää, että suomalainen liikemies Uno Staudinger (1861-1912) rakennutti talon 1905 ja nimesi sen vaimonsa Hannan/Johannan (1869-1958) mukaan. Unon ja Hannan Ensi-niminen tytär syntyi vuonna 1909 sairaanhoitajasisarusten Ida ja Maria Rytkösen ylläpitämässä sairaskodissa Laivurinkadulla. Tyttären synnyttyä Uno rakennutti Merikadulle sisarusten käyttöön uuden, ajanmukaisen ja komean synnytyssairaalan, jonka nimeksi tuli Villa Ensi. Rakennus toimi 1930-luvulle asti synnytyssairaalana ja tämän jälkeen yksityisasuntoina. Mm. Unon tytär Ensi Karasuo/Lahdensuu (1909-2002) asui talossa perheineen, kunnes myi talon 1987.

Molemmat rakennukset on suunnittellut arkkitehti Selim A. Lindqvist. Ne ovat ainakin ulkoisesti edelleen loistokunnossa. Villa Johanna on nykyään yksityisomistuksessa ja Villa Ensissä toimii säätiön ylläpitämä vanhusten palvelutalo.

En lähde

Olin sunnuntaina aamupäivällä lähdössä kahden koiran - Murun ja Chloen - kanssa takaisin kaupunkiin. Muru nukkui jo tyytyväisenä auton kuljetuskopassa, mutta Chloe oli jumittunut mökin rappusille. ”En lähde täältä paratiisista”, tuntui koira ajattelevan.

Vähän siltä minustakin tuntui kauniin auringonnousun jälkeen. Onneksi kaupungissa minua odottivat mukavat valssitreenit, toisin kuin koiria...

Haamuilua Mustiossa

Vietimme pyhäinpäivää mökillä Ukin ja kahden koiran kanssa. Lauantaina Ukki alkoi kaivata ”ihmisten ilmoille”. Päätimme käväistä kolmen vartin ajomatkan päässä olevassa Mustion linnassa ja Linnankrouvi-ravintolassa (täällä), jossa viimeksi olemme käyneet viitisen vuotta sitten.

Olipa kiva päätös, sillä jo ajomatka pikkuteitä pitkin syksyisen luonnon läpi oli retken arvoinen. Varsinkin kun matkan aikana pilvet karkasivat ja syysaurinko sokaisi ja kultasi maisemaa. Mustion linnan puistossa meidät yllätti useampi puista roikkuva valkoinen kummitus ja ravintolan väki oli pukeutunut Halloween-teeman mukaisesti. Ilmeisesti juhlapäivän takia ravintolassa oli tarjolla ainoastaan 3-5 ruokalajin menukokonaisuuksia, josta valitsimme lyhyimmän.

Emmekä pettyneet - Linnankrouvin ruoka oli herkkua. Alkuun tarjoiltu ilmakuivattu kinkku tyrnillä maustetun kimchin eli korealaisittain hapatetun kaalin kanssa oli mielenkiintoinen, yllättävän miedon makuinen, mutta maukas yhdistelmä. Pääruokana syömämme hiillostettu siika-annos rapeine kuorineen oli herkullinen ja tietenkin myös sopivan makea jälkkäri punaisen, kuplivan ja kylmän jälkiruokaviinin kanssa maistui minulle enemmän kuin hyvin. Pää- ja jälkiruoan väliin tilasimme vielä (viiden euron lisähintaan) pienen juustoannoksen. En ole mikään juustoekspertti, mutta harvoin olen syönyt yhtä hyvää juustoa kuin tuo tanskalainen Bovbjerg-niminen pehmeä juusto, joka tarjoiltiin praliinin (pähkinä-sokeritahna) ja saksanpähkinäpalojen kanssa.

Tervetullut lisä oli ravintolassa kiertelevä ”noita-akka”, joka tarjoili halukkaille paahdettuja sirkkoja. Ekaa kertaa maistoin, ja olivatpa sirkat rapeita ja peräti maukkaita.

Ennen herkuttelua teimme lyhyen kävelyn linnan laajassa ja kauniissa puutarhassa, joka ilahduttaa vuodenajasta riippumatta. Taas tuli todettua, että Mustio on aina päiväretken arvoinen.

Hiillostettua siikaa, siikalientä ja savustettua perunaa. 

Karpaloa, valkosuklaata ja pistaasia

Syys sytyttää - edelleen

Sadetta, räntää, sumua, tuulta ja myrskyä. Myöhäissyksyssä ruskean ja vihreän kaikki sävyt kilpailevat komeudessaan keskenään. Hehkuva keltainen on lehtien tippumisen myötä jo lähes kadonnut. Mutta välillä kaiken kultaa upea matalalta paistava aurinko - tänä syksynä lähes joka päivä. Hämärää, pimeää, koleaa ja kylmää. Luonto on hiljaisimmillaan, ja välillä joskus tuntuu että paljaudessaan jopa parhaimmillaan.

Työikäisenä syyspäivistä ehdin tavallisesti nähdä vain koleat aamut ja pimeät illat. Eläkkeellä pystyn nauttimaan päiväsaikaan upeasta syysluonnosta. Jopa myrskyiset syyspäivät tuntuvat upeilta - niin sisältä ikkunasta seuratessa kuin ulkona kävellessä, kunhan on kunnon varusteet. 

Myöhäissyksyn(kin) värit sykähdyttävät - levollisina ja rauhoittavina. 

Punainen Angry birds

Vihonviimein laiska mummi sai koottua palat puseroksi. Valmiit puserokappaleet ovat odottaneet yhteenneulomista keväästä asti. Onneksi pusero oli vielä sopiva ja kelpasi punaista väriä rakastavalle Pikkupojalle. Ja pakkasethan ovat vasta tulossa - toivottavasti!

Aikaisemmin valmistunut sininen Angry birds -pusero (täällä) jää odottamaan pikkuveljen kasvamista. Helppo ja kiva neule, jonka ohje löytyy Novitan sivuilta (täällä).