Harmaahaikara?

Lauantai-illan hämärässä näin sen ensikertaa. Iltalenkillä Muru pysähtyi ja alkoi tuijottaa kanavassa olevaa poijua tai kahta poijua. Minä pysähdyin viereen ihmettelemään, että mitä tuo koira tuijottaa. Aikamme tuijoteltuamme toinen poiju nousi, levitti siipensä ja lennähti vähän matkaa. Se olikin pitkäkoipinen ja -kaulainen harmahtava lintu, jota pimeässä kuvittelin kurjeksi. Ihmettelin kurkea helmikuussa...

Eilen ajaessa päivällä autolla kotiin katsahdin sillalla kanavaan. Ja siinä se oli. Sama iso lintu kyyhötti nyt sorsien seassa. Pysäköin auton - tai Ukki pysäköi - kävelimme kanavan rantaan, ja sain kännykkäkameralla kuvan "kurjestani". Rannalla seisoi toinenkin innokas kuvaaja, joka kertoi velipoikansa tietäneen, että "kurki" on harmaahaikara. Outo lintu sekin Suomen talvessa, joskin mahdollinen.

Mutta huomennahan on jo kevät...

Yllätys tanssissa

Sunnuntaina tanssitekniikkaa Puotilan työväentalolla Kimmo Luukkosen opissa. Kimmo vertasi tanssiparia vierekkäisten yksiöiden asukkaisiin, jotka koputtelevat toisilleen, mutta pysyvät tiukasti omien seiniensä sisäpuolella. Vakiotansseissakin molemmat pitävät selkeästi oman puolensa ja tilansa, mitä ns. keskivartalon kannatus helpottaa.

Apuope Ida korosti lapatuen merkitystä. Lapaluita ei puristeta lähelle toisiaan, vaan oikeassa kannatuksessa ne asettuvat mahdollisimman kauas toisistaan (mistä muodostunee selän lievä kaareus, jota eräät opet korostavat).

Kimmo muistutti - jälleen kerran - naisen pitkien taka-askelien tärkeydestä. Lyhyillä askelillaan nainen pakottaa herkästi miehenkin sipsuttelevaan askeltamiseen. Pidentäessään askeliaan nainen voi halutessaan jopa houkutella miestä rohkeampaan askeltamiseen. Ida huomautti, että useilla naisilla taaksepäin astuttaessa ensimmäinen askel suuntautuu vielä oikeaoppisesti suoraan menosuuntaan, mutta toinen askel alkaa jo harittaa sivusuuntaan. Astuessaan toisenkin taka-askeleen suoraan nainen antaa tilaa miehelle, jotta tämä pystyy astumaan oman askeleensa pitkänä ja suoraan eteenpäin.

Kimmo korosti - jälleen kerran - määrätietoista vientiä ja seuraamista. Astuessaan eteenpäin mies "jyrää", ja miehen astuessa taaksepäin nainen puolestaan astuu kanta-askelilla tomerasti suoraan eteenpäin väistämättä miestä, ja kuten Ida kuvasi "painaa miehen läpi".

Uutta ja vaikeaa oli yläkropan muuvit, joihin Kimmo kehotti. Myös vakiotansseissa naisen tulisi olla aktiivinen ja omatoiminen liikkuja, vaikka mies on nimellinen viejä. Hidastuksissa nainen voi oma-aloitteisesti jatkaa yhteistä liikettä yläkropallaan esim. pysähdys- ja käännöskohdissa, vaikka miehen liike onkin jo pysähtynyt.

Ja se Yllätys. Harjoiteltuani tovin tanssitreeneistä tutun kohteliaan miehen kanssa - nimettömän, kuten muutkin treeneistä tutut viejät - tuli parin vaihdon aika. Erotessamme ja kiittäessä toisiamme mies tokaisi: "Sulla on muuten kiva plogi." Minä äimänä: "Mitäh!" Ja hämmästyksestä toivuttuani: "Miten sen olet löytänyt?" Mutta silloin piti jo rientää uuden parin vietäväksi, ja kuulin mennessäni: "Kerron myöhemmin..."

Vaikka kirjaankin näitä tanssipostauksia pääosin muistiin itseäni varten, ja osin seuratakseni omaa kehitystäni, on tosi kiva kuulla, että joku muukin lukee kirjoituksiani. Eli terveisiä ahkeralle Tanssikaverilleni ja aurinkoista maaliskuuta!

Leffa makuuni

Kaunis, herkkä ja tosi. Lapseton isä ja isätön lapsi etsivät yhteyttä toisiinsa kuvankauniissa merenrantakaupungissa, jossa kaikki tietävät toisistaan "kaiken". Puhumaton aikuinen mies, joka ei halua elää, ja "totuuksia" laukova teini, joka pitää kiinni unelmistaan. Todenmakuinen elokuva ristiriitaisesta elämästä. Surumielinen elokuva, joka ei nujerra toivoa.

Tätä kaikkea ja paljon muuta on perjantaina Suomessa ensi-iltansa saanut Kenneth Lonerganin käsikirjoittama ja ohjaama Manchester by the sea, jossa pääosia näyttelevät Casey Affleck ja vuonna 1996 syntynyt Lucas Hedges. Molemmat ovat mielettömän hyviä.

Elokuvassa nykyhetki ja menneisyys sekoittuvat hienosti toisiinsa. Välillä jopa niin saumattomasti, että leikkauskohtaa on vaikea erottaa. Menneisyytemme elää sisässämme, ja vaikuttaa merkittävästi nykyisiin reaktioihimme ja valintoihimme. Jos elokuvaa katsoo tarkasti, menneisyydessä on kesä ja nykyisyydessä talvi. Ja menneisyydessä on tuli, nykyisyydessä suru ja syyllisyys. Vai toisin päin...

Minuun kolahti - ja kunnolla.

Pros&Cons

Oltiin Ukin kanssa viisi vuorokautta helmikuisessa Lontoossa kaupungissa asuvaa tytärtämme tervehtimässä. Ennen kuin Tyttö muuttaa huhtikuussa Bangkokiin. Saas nähdä koska sinne asti päästään.

Viimeksi olimme Aasiassa seitsemän vuotta sitten kiertäen ympäri Thaimaata viettäen viikon kaakossa Koh Koodin saarella, viikon lounaassa Ko Kradan - ja Ko Muk -saarien ympäristössä ja viikon pohjoisessa Chiang Main suurkaupungissa. Hieno ja mieleenpainunut omatoimireissu aikuisten/lähes aikuisten lastemme kanssa. Once in the lifetime -kokemus meille vanhemmille. Ehkä Lontoontyttö vetää meidät vielä kerran vierailemaan hymyn maassa...

Mutta takaisin Lontoon reissun plussiin ja miinuksiin eli Mind the gap -kaupunkiin. Joka paikassa toistuu metrosta tutut sanat "mind the... ". Hotellihuoneen oven sisäpuolella oli huomautus "mind the step", koska oven ulkopuolella oli pieni kymmenen sentin rappu. Myös please ja sorry toistuu puheessa ja kirjoituksissa kaikkialla, aina ja joka paikassa. Englantia ei voi puhua eikä Englannissa vierailla ilman please- ja sorry-sanoja. Kun siihen tottuu, muu tuntuu oudolta. Lontoontyttö käyttää jo sujuvasti ja korostamatta muitakin englannin kielen kohteliaisuussanoja ja -ilmaisuja. Hivelee kielikompura-äidin mieltä, sillä tykkään luontaisesta kohteliaisuudesta ja tuntemattomankin huomioimisesta. Eli please- ja sorry-kieli on plussaa.

Plussaa on myös suurkaupungin monikansallisuus - ainakin vierailijalle, jolle sen mahdolliset haitat eivät tule näkyväksi. Joukkoon mahtuu erilaisuutta ja omituisuutta - ainakin toistaiseksi.

Rakastan Lontoon runsaita ja siistejä puistoja, joita aina jaksan ylistää (täällä ja täällä). Ja aikaista kevättä, kevätkukkia ja nurmikenttiä. Ruuhkista ja lakoista huolimatta julkinen liikenne toimii ainakin turistin näkökulmasta hyvin, ja netistä helposti ladattavat reittiopastukset ovat ajan tasalla. Nykyään liikun aina kun mahdollista busseilla (tai kävellen), vaikka ajoittain osa matkasta kuluisikin keskustan ruuhkissa. Metroissa ihmisruuhkat tuntuvat maanpäällisiä ahdistavimmilta. Ja maanpäällä näkee ympärilleen jopa illan pimeydessä.

Halpoja, voisia short bread -keksejä ja pehmeän suklaisia brown-kakkupaloja en vain voi vastustaa. Runsaalla punnalla saa neljä paksua, aamulla leivottua voikeksiä - nam, nam...

Jos jotain cons-juttuja pitää kirjata, niin ensimmäisenä mieleen tulee keskustan jokapäiväiset ruuhkat ja käsittämätön ihmispaljous Oxford Streetin ja Piccadillyn ympäristössä. Mutta harvoin niille tienoille enää eksyy. Toki ydinkeskustassakin rähjäisissä makuupusseissa ja majakyhäilyissä nukkuvat kodittomat viestivät syvemmistä yhteiskunnallisista ongelmista, joilta lomalaismummi laiskasti sulkee silmänsä...

Varaslähtö kevääseen

Lontoon keskustan lukuisissa puistoissa kukkii jo helmikuussa. Lähes joka puistosta löytyy kukintaansa aloittavia narsisseja, lumikelloja ja/tai pikkutalvioita - ainakin auringon puoleisista nurkista. Myös monissa puissa ja pensaissa näkyy varhaisten kukkijoiden kukkia tai ainakin muhkeita nuppuja.

Lontoossa on talvikuukausina usein tuulista ja koleaa, ja tuntuu että olisi vain hieman Helsinkiä lämpimämpää. Mutta lämpötila laskee harvoin nollan alapuolelle ja lumisade on harvinaista, joten parikin aurinkoista päivää tuo keväisen henkäyksen. Ja kasvuvalmiudessa olevat kevätkukat ryntäävät pintaan.

Oli ihanaa löytää talvisen ruskeuden keskeltä keltaista, valkoista ja sinistä - pilkahduksia tulevasta.

BrittiHotelli

Lontoossa yövyimme Mondo-lehden suosittamassa Montaque on the Gardens -nimisessä hotellissa (täällä), joka sijaitsee rauhallisella kadulla British Museumin vieressä vauraassa Bloomsburyssa. Viihtyisä, vanhanaikainen ja hyvin englantilainen hotelli. Yöpyjät pääosin keski-ikäisiä ja sitä vanhempia pariskuntia. 

Saimme huoneen ensimmäisestä kerroksesta, joka ensin pelästytti. Ikkunat avautuivat kuitenkin rauhalliselle ja rehevälle korttelipihalle, eikä hiljaisempaa huonetta keskellä Lontoota olisi voinut toivoa. Iltaisin ystävällinen siivooja kävi laittamassa huoneen "yökuntoon" ja aamuisin joku ripusti nimellä varustetun Times-lehden ovenripaan. Harmikseni kylppärissä oli vain "tyylitelty" suoraan katosta tippuva suihku. Onneksi löysin suihkuhatun ja onneksi vettä tippui vanhaan englantilaiseen tapaan niukalti...

Mukava, joskin hintava hotelli. Ekstraplussaa korttelipihalle aukeavat ulkoterassit, jotka tosin helmikuussa olivat vähäisessä käytössä.

Fish and chips

Viimeksi söin aidon fish and chips -annoksen syksyllä 2014, kun Lontoontytön ja Opiskelijatytön kanssa kävimme ihastuttavassa Oxfordissa (täällä), ja tykkäsin. Tätä aikaisempi muisto taitaa olla lähes 50 vuoden takaa, kun 1960-luvun lopulla vietin kesäisen kuukauden kielikoulussa Eastburnen rantakaupungissa. 

Lauantaisessa Brightonissa aurinko ja meri kutsui jälleen kokeilemaan uppopaistettua turskaa ranskalaisilla. Olipahan herkkua - kala tuoretta, leivitys ohutta ja kuori rapeaa. Ja yksi iso kokonainen kalan pala eikä useita pikkupaloja, jolloin syötäväksi saa lähinnä rasvaista leivitystä. 

Tämän kalaherkun nautimme luksusympäristössä Atlannin pärskeitä kuunnellen tuolin jalat painuen rannan pikkukivien väleihin. Meillä kävi tuuri, kun Lontoontytön vikkelyyden ansiosta saimme kuppilan (ja rannan) parhaan pöydän - lähimpänä rantaa ja sihti aurinkoon juuri oikea. Metallinen pöytä piti tosin peittää repusta löytyneellä kartalla, jottei kirkas kevätaurinko heijastunut suoraan silmiin. 

Reissun yksi parhaimmista ruokailukokemuksista - ja ehdottomasti edullisin!

Kanaa Itä-Lontoossa

Lyhyellä Lontoon matkalla herkuttelimme kahdessa Mikko Takalan Kauppalehdessä suosittelemassa itälontoolaisessa ravintolassa. Ensimmäinen Clove Club (täällä) oli huippu ja toinen Tramshed (täällä) sinnepäin.

Käynti Shoredichin entiseen kaupungintaloon avatussa Clove Clubissa oli kympinarvoinen kokonaiselämys. Paikka oli sopivan intiimi, mutta tyylikäs. Palvelu pelasi kuin tanssi, henkilökunta oli läsnäolevaa, huomioivaa ja ystävällistä. Mikään ei tuntunut päälleliimatulta tai keinotekoiselta. Lontoontytön tiedustelemat kasvisvaihtoehdot esiteltiin numeroa tekemättä. 

Nautimme viiden ruokalajin lounasmenun, joka osottautui hyväksi valinnaksi. Kaikki maistui, vaikka kaikilla kolmella oli joukossa omat suosikkinsa. Jälkiruokafriikkinä minut lumosi yksinkertainen sitruunakreemillä peitetty pippurijäätelö, josta Takalakin tykkäsi. Sen sijaan hänen kehumat mäntypedillä tarjoillut kanapallukat, jotka meille tuotiin keittiön tervehdyksenä, olivat tällä kertaa aika valjun makuisia.

Vanhan talon arkkitehtuuri oli hyödynnetty tyylillä. Mieleenjäävä kokemus!

Kanapallukat mäntysuolan kera

Amalfi lemonade et kampot pepper ice cream  

Sunnuntaina suuntasimme taas Shoredichiin ja tällä kertaa varta vasten kanan perässä. Tramshed (täällä) on erikoistunut paistettuun/grillattuun lihaan ja kanaa - kasvisyöjät on huonosti huomioitu. Paikan erikoisuus on kokonaisena paistettu kana, josta riittää hyvin kahdelle ja säkällä kolmelle ruokailijalle. Näyttävästä ulkonäöstä huolimatta kana oli kuiva ja aika mauton - parempaa olen saanut Herttoniemen Hertasta. Ja juustokakkukin oli kaukana herkusta.

Mutta lisukkeena tilaamamme Yorshiren pudding oli herkku - rasvainen leivän ja kohokkaan välimuoto. Maistoin muuten ekaa kertaa tätä peribrittiläistä sunnuntaipaistin lisuketta, ja voisin maistaa toistekin. Paikan nimikko-olut - Hix Blonde - oli myös hyvää ja kylmää. 

Ja paikka on hieno: korkea vanha ratikkahalli, jossa on esillä paljon taidetta. Katosta mm. roikkui Damien Hirstin formaldehydiin säilötty oikea lehmä!

Grillattu ja täytetty kana

Yorkshire budding

Tate tyrmäsi

Lontoon Tate Britain -museossa on toukokuun loppuun esillä brittiläisen David Hockneyn 60-vuotisen taiteilijauran juhlanäyttely. Wau, mikä pläjäys - kymmeniä töitä 13 huoneessa aikajärjestyksessä alkaen Kaliforniassa 1960-luvulla maalatuista kuuluisista uima-allaskuvista ja päätyen 2010-luvulla ipadilla tehtyihin taidemaalauksiin. Herra on iästä riippumatta kehityksen keulassa. Ja miten upeita ja kiehtovia töitä - olin aivan myyty!

Onneksi vuokrasimme taas tutuksitulleet korvakuulokkeet, joiden kattavista selostuksista saimme paljon lisätietoa sekä Hockneyn ajatuksista että hänen taideteoksistaan. Kiehtovaa oli kuunnella taiteilijan puntaroivan toden ja epätoden sekoittumista toisiinsa niin elämässä kuin taiteessa, pohtivan, onko vedenpinta rajapinta vai ei, ja toteavan, että maalaamaan oppii katsomalla ympärilleen.

Rakastan etenkin Hockneyn isoja maalauksia, joissa hän tutkii mallina olevien ihmisten suhdetta toisiinsa ja maalariin eli itseensä. Minua puhuttelee mm. kuva taiteilijan iäkkäistä vanhemmista istumassa vierekkäin kumpikin omissa maailmoissaan - äiti lempeänä, ulkonäöstään pikkutarkkana ja kontaktia maalariin hakien, isä hieman hompsantuuna, levottomana ja omissa maailmoissaan kirjaansa keskittyen. Tykkään myös Hockneyn tilannekuvista, jotka on leikelty sadoista peräkkäin otettuista valokuvista, ja kokonaisen huoneen täyttävä luontovideo on henkeäsalpaavan kaunis ja kiehtova.

Onneksi tulimme lippujonoon riittävän ajoissa ja saimme liput - useat perässäjonottajat jäivät ilman.

Brighton häikäisi

Lontoontytön ehdotukseksta lähdimme lauantaiksi Brightonin rantakaupunkiin - tunnin junanatka Lontoosta. Ihana päivä ja rento kaupunki. Kutsuvia pikkukujia, joilla bohemi meininki. Lumoava Royal Pavilion, joka valmistui 1811 Walesin prinssin (kruunattiin 1820 kuningas Yrjö IV:ksi) loma-asunnoksi.

Kolean aamun jälkeen aurinko paistoi koko päivän pilvettömältä taivaalta ja lämmitti niin, että pystyimme jopa syömään ulkona meren rannalla, kuten kymmenet muutkin vapaapäivää viettävät lontoolaiset. Lauantai vierähtikin mukavasti rannalla - väliin istuen, väliin kävellen ja väliin olutta hörppien. Tuijotettiin merta, nautittiin meren äänistä, tuoksuista ja roiskeista, seurattiin lokkeja ja suloisia koiria. Jokunen uhkarohkea britti uskaltautui kalsareissa mereen uimaan. Ensimmäinen kevätpäivä ihmisvilinässä, mutta kuitenkin omissa oloissa.

Brighton oli ehdottomasti retken arvoinen. Vaikka illan junahässäkkä sotkikin suunnitelmiamme, ja jouduimme junaliikenteen seisoessa ottamaan taksin Gatwickin lentokentälle, jossa vasta pääsimme jatkamaan junalla Lontooseen. Onneksi lomalaisilla on aikaa...

Royal Pavilion on itämaiseen tyyliin rakennettu entinen kuninkaallinen lomarakennus, jossa kuningas  Yrjö IV (1762-1830) vietti paljon aikaa etenkin prinssivuosinaan. Hän eli värikästä elämää keskittyen ruokaan, hevosiin (tallissa oli yli 60 hevosta) ja naisiin sekä pelaamiseen ja juhlimiseen, ja syrjäisessä Brightonissa hän sai rauhassa keskittyä intohimoihinsa.

Kuningatar Victorian noustua valtaan 1800-luvun puolessa välissä hovi lomaili enää harvoin Brightonissa. Rakennus avattiin yleisölle ja se toimi mm. basaarina, konserttisalina, sotasairaalana ja yksityiskotina.

Nykyiseen kuntoonsa rakennusta alettiin restauroida 1920, ja kunnostustöitä jatketaan edelleen. Useimmat huoneet on onnistuneesti ja upeasti kunnostettu Yrjö IV:n aikaiseen loistoonsa. Etenkin suunnaton keittiö kymmenine kuparikattiloineen, ruokasali, jossa syötiin sadan ruokalajin illallisia, ja henkeäsalpaava musiikkisali - astuessamme saliin huonevahti sanoi: "Wellcome to paradise!"

Taas hyödyimme vuokrattavista opaskuulokkeista - opimme historiaa ja kuninkaallista etikettiä!

Surgery rooms and sunny parks

Vanha leikkaussali, jonka keskellä pieni, puinen leikkauspöytä.

Toista turistipäiväämme lämmitti keväinen aurinko - istuimme jopa hetken Thames-joen varrella kevätsäteistä nauttien. Aamupäivällä tutustuimme Old Operating Theatre -museoon London bridgen vieressä (täällä). Kyseessä on vanhin, alkuperäisellä paikallaan säilynyt leikkaussali, joka aikoinaan rakennettiin St. Thomasin sairaalan kirkon torniin ja jossa vuosina 1822-62 suoritettiin sairaalan leikkaukset. Alkuvuosina leikkaukset - usein erilaisia ambutaatioita - jouduttiin tekemään ilman nukutusaineita opiskelijoiden ja muiden kiinnostuneiden seuratessa amfiteatterimaisessa katsomossa. Paikka on karu ja arkinen - sterilien leikkausmenetelmien merkitystä ja yhteyttä leikkauksen jälkeisiin kuolemiin ei vielä ymmärretty. Mielenkiintoinen ja vierailunarvoinen pikku museo.

Lontoossa puistot ovat yleensä reheviä ja hyvin hoidettuja - helmikuussa löytyi jo ensimmäiset narsissit ja valkokukkaiset puut. Suuremmissa puistossa viihtyvät lapset, koirat ja lenkkeilijät, pienempien penkit täyttyvät puolenpäivän aikaan lähitoimistojen työntekijöistä, jotka nauttivat usein lounaansa puistoissa. Mekin istuimme Ukin kanssa ihmettelemässä puluja ja businessihmisiä kauniissa Hanover Square -puistossa ydin-Lontoossa Lontoontyttöä odotellessamme.

Iltapäivällä lounastimme kehutussa Pollen Street Social -ravintolassa Oxford Streetin kyljessä Mayfairissa (täällä). Iso ja valoisa, mutta yllättävän meluisa tila. Ystävällinen palvelu - ruokatilauksia tehdessä tarjoilijat ottivat kivasti kontaktia, mutta tämän jälkeen palvelu oli aika välinpitämättömiä. 

Tilasimme menuhintoihin verrattuna edullisen kolmen ruokalajin lounassetin 38 puntaa/henki. Odotuksemme olivat korkealla, sillä ravintola on 2011 palkittu yhdellä Michelin-tähdellä. Pettymykseksemme annokset eivät pystyneet kilpailemaan edellisten päivien huippuelämystemme kanssa Bucca di Lupossa (täällä) ja Clove Clubissa (täällä). Maittavimmat annokset olivatkin keittiön terveisenä tarjoillut pikkuyllätykset: alun pehmeänmakuinen sienikeitto ja lopun suussa sulava suklaaherkku. Ehkä keittiöllä oli huono päivä tai meillä liian suuret odotukset... 

Vaikuttaakohan brexit Oxfordin Streetin ainaiseen väenpaljouteen ja loputtomiin bussijonoihin :):)

Ps. Hesarissa julkaistiin 7.2.22 Annamari Sipilän pitkä artikkeli maailman vanhimmasta leikkaussalista (täällä). 

Hanover Square in Mayfair, London

Dickens, mormons and blossoms

Turistipäivä Lontoossa hurahti vauhdilla. Perinteinen brittiläinen breakfast with bacon, beans and scrambled eggs peribrittiläisessä hotellissa Bloomsburyssa. Rauhallista kaupunkilaisten tiirailua kaksikerrosbussin ikkunoista ja windowshoppingia Itä-Lontoossa. Pitkä ja herkullinen lounas Lontoontytön kanssa ihastuttavassa Clove clubissa Shoredichin entisessä kaupungintalossa (täällä). 

Iltapäivällä ehdittiin vielä Charles Dickensin kotimuseoon Doughty Streetillä (täällä), jossa kirjailija asui kaksi kirjallisesti tuottoisaa vuotta 1837-39 avioliittonsa alkuaikoina. Charles Dickens (1812-70) oli jo elinaikanaan arvostettu kirjailija ja Lontoon seurapiirien ilopilleri. Saatuaan vaimonsa Catherinen kanssa kymmenen lasta 45-vuotias Dickens ihastui nuoreen 18-vuotiaaseen näyttelijään Ellen Thernaniin ja erosi vaimostaan yli 20 avioliittovuoden jälkeen. Avioero oli 1800-luvun puolessa välissä skandaali, vaikka avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat yleisiä. Catherine otti lähtiessään mukaan vain yhden lapsensa, muut jäivät Dickensin taloon Catherinen siskon hoitoon. Jos Dickensin kirjat ovat värikkäitä ja tapahtumarikkaita, niin oli kirjailijan elämäkin.

Tykkään kotimuseoista - niissä yhdistyy historia ja ajankuva mukavassa ja helposti omaksuttavassa muodossa yksityisen ihmisen ja perheen elämään. Kapea, viisikerroksinen (= basement, ground floor and first, second and third floor) koti edustaa tyypillistä hyvin toimentulleen viktoriaanisen ajan porvariskotia ylimmän kerroksen lasten- ja palvelijainhuoneineen ja kellarikerroksen viini- ja pesutupineen. Vuokrattavista kuulokeista saa kuunnella talon ja perheen tarinaa ihanalla, helposti ymmärrettävällä brittienglannilla.

Esillä oli myös Dickensin itsesuunnittelema esiintymispöytä (reading desk), jonka takaa hän luki otteita romaaneista sadoilla esiintymismatkoilla ympäri Britanniaa ja jopa Amerikassa ja Australiassa asti. Dickens oli aikalaisten mukaan karismaattinen esiintyjä "entire theatre company under one hat", ja halusi että yleisö näkee hänet kokonaan eikä vain ylävartaloa.

Museossa on kodikas pieni kuppila ja ihana vehreä sisäpiha, jossa tarkenimme hyvin istua jopa helmikuussa. Muurien suojaamalla pihalla pilkisti jo kevät - narsissit puskivat kukkapenkeistä ja kukkanuput heräilivät.

Illalla kävimme vielä Lontoontytön kanssa katsomassa Govent Gardenissa The book of mormons -musikaalia. Hyvät paikat ja näkyvyys, varsinkin kun edessäni istunut isopäinen mies poistui väliajalla. Ehdimme Tytön kanssa vitsailla toiveesta miehen katoamisesta, ja eipähän väliajan jälkeen ilmestynyt... Nautimme humoristisestä esityksestä, jossa "mormoniveljekset" joutuvat ensimmäiselle komennukselleen Ugandaan "alkuasukkaita käännyttämään". 

Mukava päivä rakkaassa seurassa kivassa kaupungissa!

Fossiilikalaa ja donitseja

 Fossil fish - sea bream charred in a sarcophagus of salt

Lontoon matkaa varten etsiskelin blogeista ja vanhoista lehtiartikkeleista tietoa Lontoon ravintoloista. Ja ravintoloitahan kaupungissa riittää. Yleensä olemme sattumalta päätyneet maukkaisiin paikkoihin, mutta tällä kertaa päätin varata netin kautta lounaspaikat valmiiksi neljälle päivälle. Yhteen valitsemistani paikoista nettivaraus ei onnistunut, mutta Lontoontyttö hoisi asian paikanpäällä perinteisesti puhelimella.

Eilen tutustuimme keittimestari Sami Tallbergin suosittamaan italialaiseen Bocca di Lupo -ravintolaan suojaisalla pikkukadulla aivan Piccadilly Circuksen vieressä (täällä). Pieni, rento ja kodikas perheravintola - oiva valinta. Olin varannut myöhäisen lounaan, joten listan suosituin annos eli simpukkarisotto oli jo loppu. Onneksemme, sillä muutoin emme olisi päätyneet valitsemaan jokaiselle omaa herkullista merilahnaa eli pomfrettia (sea bream). Pääruoaksi vaalealihainen kala oli valmistettu perinteiseen Välimeren tapaan suolapatsaan sisällä hiillostaen, jolloin kuori tulee kivikovaksi ja sisus jää herkullisen mehukkaaksi. Kalan kanssa Ukki ja Lontoontyttö tilasivat polentaa ja minä "whole round lettuce with lemon dressing". Että voi pelkkä salaatinlehti olla herkullista!

Alkuun herkuttelimme kielen vievällä merilahnacarpacciolla ja pehmeäkuorisilla friteeratuilla katkaravuilla. Jälkkäriksi Ukki ja Lontoontyttö valitsivat kotitekoista jäätelöä ja minä lihotin itseäni suklaatäytteisellä donitsilla, joka ensisilmäyksellä uumoili pettymystä, mutta avatessa ja maistaessa yllätti pehmeydellään ja "donitsimaullaan".

Nam - herkuttelua yhdelle päivälle koko rahan edestä! Eikä täysillä vatsoilla muuta enää jaksanutkaan kuin tuijottaa Ukin kanssa hotellihuoneessa Arsenaalin murskahäviötä Bayern Münchenille Mestareiden liigan välieräottelussa.

Sea bream carpaccio with orange and rosemary

Agnes's donut

Kohti Lontoota

Lensimme tänään Ukin kanssa Lontooseen Lontoontyttöämme tapaamaan. Kun vielä ehdimme, sillä tyttö muuttaa huhtikuussa työn perässä Bangkokiin - mistä lie rohkeutensa perinyt? 

Edessä olevan pitkän viikonlopun aikana lähinnä herkuttelemme, kävelemme ja haistelemme kaupunkia. Ei pelkoa, ettemme löytäsi jotain uutta kivaa, kuten aiemmillakin kerroilla mm. täällä ja täällä.

Reissu ainakin alkoi lupaavasti. Lensimme nimittäin Helsingistä Lontooseen yllättäen Finnairin uudella jättimäisellä Airbus A350 -koneella (täällä). Tavallisesti nuo kolme sataa matkustajaa vetävät jätit lentävät Aasian kaukolentoja, mutta purserin kuulutuksen mukaan kone oli poikkeuksellisesti lyhyellä Euroopan lennolla koulutustarkoituksessa kaksinkertaisella miehistöllä. Väljää ja tyylikästä - kaksi matkustamokäytävää ja tuoleja yhdeksän rinnakkain. Ja jokaisella oma näyttöpääte, josta musiikin ja kymmenien leffojen lisäksi saattoi koko lennon ajan seurata koneen ulkopuolelle asennettujen kameroiden välittämää lentokuvaa, ks. yllä.

Lontoo tervehti meitä sateisena, mutta lämpimänä. Huomiseksi on luvattu aurinkoa:):)

Ystäviä

Minulle ystävystyminen - lähelle meneminen ja lähelle päästäminen - on vaikeaa (täällä). Ehkä arvostan ja palvon - kaipaan ja pelkään - ystävyyttä liikaa. Luonteva ja rento kaveruus jää minulta helposti huomaamatta ja saatan ohittaa sen noteeraamatta. Joskus voin tappaa orastavan ystävyyden asettamalla liian suuria odotuksia tai vaatimuksia.

Yläkerran Tytti ja talonmiehen Arja ja Tarja olivat ennen kouluikää ystäviäni Lauttasaarentien kerrostalossa 1950-luvun lopulla. Kansakoulun ensimmäiseltä luokalta muistan hiljaisen Saulin, joka istui parinani Myllykallion koulun pulpetissa syksyllä 1959 ja jolle arastellen juttelin. Seuraavat kolme kansakoululuokaa kävin Kulosaarentien vanhassa Domuksessa, jossa ystävystyin Sirpan kanssa. Sirpasta tuli minun läheisin ystäväni useiksi vuosiksi, kunnes hän perheineen muutti Jyväskylään.

Keskikoulun jälkeen vaihdoin lukioon Nervanderinkadulle Töölöön ja löysin Helenan. Hän oli sosiaalinen, suosittu ja puhelias tyttö, jonka kertomukset bileistä ja poikakavereista imin itseeni. Lihavana ja arkana hiirulaisena elin paljon nuoruuttani Helenan ja toisen ystäväni - kuvankauniin Marken - kautta.

Välivuoden jälkeen muutin 20-vuotiaana opiskelemaan Ouluun. Jo pääsykokeissa tutustuin tulevaan Paraskaveriini Siimaan. Ensimmäisenä syksynä muutimme asumaan Kaukovainion kaksioon, jossa nautimme nuoruudesta opiskellen ja juhlien, juhlien ja opiskellen. Jaoimme ja koimme paljon yhdessä. Aikuistuttuani olen Siiman lisäksi ystävystynyt työkaverini Inan kanssa, ja edelleen koen molemmat läheisiksi ystävikseni. Myös Siskosta on aikuisiällä tullut minulle tärkeä ja läheinen Ystävä.

Läsnäolo, toisen ja itsensä hyväksyminen ja henkisen tilan antaminen molemmille tukee ja edistää ihmisten välistä yhteyttä ja ystävyyttä. Vaativuus ja riippuvuus murentaa ystävyyttä - minkä herkästi unohdan.

Hyvää Ystävänpäivää 2017.

Kolme kivaa kuppilaa

Viikonvaihteessa piipahdin kolmessa helsinkiläisessä kuppilassa. Perjantaina tapasin Siskon Kalevankadun Kuppi ja Muffini -kahvilassa (täällä). Pieni, viihtyisä ja kodikas paikka, jossa ystävällinen palvelu ja paljon itsetehtyä sekä tietenkin muffinsseja joka lähtöön. Ja lounassalaattini vaihdettiin välittömästi ja mukisematta, kun sisälsi yllättäen minulle sopimattomia saksanpähkinöitä. Plussaa siitä, joskin salaattiannos oli mielikuvitukseton ja tylsä.

Lauantaina poikettiin Ukin kanssa tavoistamme ja herkuteltiin Hakaniemen hallin alakerrassa eikä yläkerrassa, kuten yleensä. Kalakauppa Marja Nätin (täällä) yhteydessä on toiminut vuosia Katiska-niminen kahvila, joka on erikoistunut lohi- ja äyriäisleipiin. Päätettiin korvata lounas isolla graavilohileivällä ja korkealla jokiraputornilla - molemmat maistuivat, vaikka olisivatkin kaivanneet kaveriksi olutta ja kylmää valkkaria. Istuimme käytävän toisella puolella olevassa pienessä alkovissa, josta uteliaina seurailimme ohikiirehtiviä halliasiakkaita - kivan kirjavaa porukkaa. Jälkkäriksi puolitettiin herkkujen herkku eli valkoiseen marsipaaniin haudattu käpyleivos.

Sunnuntaina tutustuttiin toistamiseen (täällä) Katajanokalla kaupungin puoleisessa päässä olevaan ruotsalaisketju Johan ja Nyström -paahtimokahvilaan (täällä). Vanha makasiini on tiiliseinien jylhyyden ja komeuden lisäksi leppoisa ja rento tila. Mukava meininki ja herkkukahvit.

Kauppahalliin ei saa viedä koiria, mutta KuppiMuffiniin ja JohanNyströmille koirat ovat tervetulleita, mikä passaa hyvin Murun mammalle.

Aamu Hesassa

Perunaa hellyydellä

Ukki päätti tehdä lauantaina madekeittoa, joten lähdimme aamutuimaan mateen ostoon Hakaniemen torille. Saimmekin kaksi komeaa vonkaletta - latinaksi Lota lota - toisen mätipusseilla ja toisen ilman. Ukki valitsi soppapotutkin huolella ja päätyi torimyyjän suosituksesta meille aiemmin tuntemattomaan Musica-lajikkeeseen.

Harvoin olen nähnyt juureksia kohdeltavan sellaisella lämmöllä ja ymmärryksellä. Myyjä valitsi perunat hellin käsin sinisten peittojen alta vanhanaikaisiin puukappoihin ja paperipussein, sillä perunat sun muut olivat huolella peitettyinä piiloon pakkaselta. Rauhallisesti jutustellen - osin meille ja osin perunoille.

Hakaniemen tori (mm. täällä) on ehdoton suosikkini Helsingin toreista, vaikka näin talvella myyntikojuja onkin harvakseltaan. Ja Halli, jonka remontti alkaa onneksi aikaisintaan tämän vuoden lopulla. Remontin ajaksi torille tullaan rakentamaan lasikatos, jossa hallikauppiaat voivat halutessaan jatkaa tuotteidensa myyntiä.

Torikauppa Hakaniemessä on alkanut jo 1897. Valokuvaaja Signe Brander (1869-1942) tallensi tuhansiin valokuviin Helsingin Muinaismuistolautakunnan palkkaamana 1900-luvun alun kaupunkikuvaa ja asukkaita. Alla Hakaniemen toria hänen kuvaamana nykyisen Ympyrätalon suunnalta. Signe Brander kuoli 73-vuotiaana nälkään Nikkilän mielisairaalassa, jonne helsinkiläisiä vanhuksia oli siirretty jatkosodan aikana.

Tapansa mukaan Ukki valmistaa keittoa jättikattilallisen. Onneksi herkkua tulevat Juniorin lisäksi maistelemaan Opiskelijapoika pikkuperheineen. Ja loppu kiikutetaan maanantaina Äitimuorille ja Poikakaverille.

Hakaniemen tori vuonna 1913 Signe Branderin kokoelmasta

Muistojen Helsingissä - Kuva-albumi vuosilta 1900-1939.

Lisää fokstrottia

Eilen foksia Maijan opissa (täällä) Käpylässä. Paljon väkeä, vähän ylimääräisiä naisia ja kivaa menoa. Miesassari korosti yhteisen neliöraamin tärkeyttä ja muistutti, että mies vie ylävartalollaan ohjaten. Harjoiteltiin rytmirikkoja ja ns. mannekäännöstä.

Kuusi hidasta ja nop,nop: Nainen astuu ensimmäisen normaalisti oikealla taakse ja kääntyen seuraavalla miehen viereen tämän oik puolelle. Sitten rinnakkain eteenpäin neljä hidasta naisen aloittaessa oik jalalla, minkä jälkeen mies ohjaa naisen takaisin eteensä kahdella nopealla, jolloin naisella on selkä takaisin kulkusuuntaan.

Kahdeksan hidasta ja nop,nop: Nainen aloittaa oik hitaan taakse (yks), avaten vas jalalla miehen sivulle (kaks), minkä jälkeen nainen astuu kaksi hidasta menosuuntaan miehen rinnalla (kol ja nel) ja viidennen hitaan nainen astuu oik jalalla miestä kohti pyörähtäen yhdessä niin, että kuudennen hitaan nainen astuu vas jalalla avaten miehen oik rinnalle. Tämän jälkeen nainen astuu oik (seitsemän) ja vas (kahdeksan) taaksepäin miehen rinnalla. Kahdeksannella hitaalla askeleella mies pyörähtää takaisin naisen eteen. Ja nop,nop.

Foksissa mannekäännöksen (= grapevine?) alkuun tehdään oik käännöksen alku eli nainen astuu vas hidas taakse ja oik hidas kääntäen. Tämän jälkeen nainen astuu yleensä vähintään neljä nopeaa kääntyen päkiöillä välissä - edeten kokoajan menosuuntaan - eli vas nopea eteen, oik nop eteen kääntäen samalla alakropan päkiöillä seisten, minkä jälkeen naisen pylly on menosuuntaan. Tämän jälkeen nainen astuu vas nopean taakse ja oik nopea taakse kääntäen päkiöillä itsensä takaisin lähtöasentoon. Nopeat lopetetaan astumalla (nainen) miehen edessä oik hidas oikealle sivulle ja vas hidas vain sivulle ja sitten nop,nop. Päkiäkäännöksessä nainen kohottaa vartaloaan ylöspäin. Tärkein juttu käännöksessä on säilyttää yhteinen raami eli kääntymisistä huolimatta parin yläkroppa pysyy vastakkain ja lähes neliönä.

Pari lainausta loisteliaasta Paritanssipäiväkirjasta (täällä):

Nousun ajatus foxtrotissa on ns. vartalonousu, eli nousu tapahtuu enimmäkseen vartalosta. Ei siis voimakkaita päkiänousuja, vaikka päkiäaskelia tuleekin. Vartalonousun tulee olla tapahtunut jo, ja päkiäaskel ikään kuin jatkaa tanssin energiaa eteenpäin. Tämän vuoksi on myös loogista ottaa askeleet ”ohi” eikä viereen kuten valssissa, jossa nousut ovat voimakkaampia.

Taaksepäin liikkuvan tai liikuteltavan tanssijan pitää aina muistaa, että hänen lantionsa (ja sen mukana jalkojen) tulisi liikkua taaksepäin ennen selkää – eli selkä ei saa ”kaatua taakse”.  Viejän taas tulisi harjoitella sitä, että hänen ”raaminsa” eli olkapäiden ja lantion muodostama suorakulmio on se, millä viedään, ja tämän suorakulmion tulisi liikkua (seuraajaa kohti, mikäli häntä viedään taaksepäin) ennen lantiota. 

Illan aikana sain puurtaa taas psyykeni kanssa - osa treenien "viehätystä". Tuntien välillä on aina kaksi lyhyttä taukoa, jolloin grammari soi ja lattia on vapaa parien omalle harjottelulle. Usein näillä tauoilla jään seinäruusuksi, jollen itse rohkene mennä pokkaamaan viejää. Osa seinäruusuista katoaa viereiseen kahvilatilaan, mutta jos jää seinälle istumaan ja katselemaan, saa hyvää psykologista treeniä - "Olen ihan hyvä, vaikka minua ei tanssiin haetakaan." Ja asiaanhan voi halutessaan vaikuttaa, pyytämällä itse mieluisan tanssittajan parketille...

Eiköhän näillä opeilla taas kuukausi pärjätä!

Kevään väri

Kevään väri on Valo. Ja ehkä myös Keltainen - pikkuisen...

Helmiä

Häikäisevä aurinko, ilahduttava tikan koputus ja joenjäällä kimmeltävät lumihelmet.

Onkohan se kevättä? Ja talitinttikin visersi pitkän tovin. Ainakin kevättalvea...

Tango lyhyesti

Kävele ja viivytä. Hiiii-das, hiiii-das, nopea, nopea. Hiin aikana jalka venyy pitkään askeleeseen - eteen, taakse tai sivulle - ja vasta dasin aikana etenee myös vartalo, jalkaterä painuu kokonaan maahan ja paino siirtyy uudelle tukijalalle. Nopea ei ole nop-askel, vaan viivytetty/hidastettu nopea. Eteenpäin kantapään kautta ja taakse päkiän kautta. Taakse jalka venytetään ensin lonkasta lähtien, sitten vedetään toinen jalka nopeasti viereen ja kootaan kroppa jalkojen päälle. Tahdin lopussa ei-tukijalan päkiä on tukijalan holvikaaren kohdalla.

Nainen liikkuu viejän työnnöstä liikettä kevyesti vastustaen ja antaa selkeän vasteen selällään miehen oikeaan käteen. Polvissa koukkua ja paino vaihtuvalla tukijalalla. Tunnetta peliin musiikkia tulkiten.

Pirjon tangotreenit Malmin työväentalolla. Pari hyvää viejää, joita keskittyessäni pystyin hyvin seuraamaan. Ja pystyin jopa ajoittain rentoutumaan sen verran että osasin nauttia - tangosta. Eräs nirppanokkaviejä peräti kehaisi "hyvin meni", vaikkei muuta paljon pukahtanutkaan. Eli eteenpäin on mummikin mennyt...

10.000

Tänään mittarissa on 11 920 askelta. Se koostuu kahdesta koirankävelytyslenkistä: mökillä 5 km:n kävely Kotolahden pikkusillalle ja takaisin sekä kaupunkiin tultua 2 km:n pituinen pikkulahden kierros.

Minulla on pari vuotta vanha Polarin yksinkertainen rannemittari, joka mittaa vain askeleet ja aktiviteettiprosentin. Syntymäpäivänä Ukki ehdotti modernimpaa ja monitoimisempaa mittaria, mutta toistaiseksi kevyt Polari on riittänyt mainiosti. Se toimii lähinnä muistutuksena, jos en ole saavuttanut päivätavoitettani eli 10.000 askelta tai 100 %:n aktiviteettia. Yleensä kumpikin täyttyy, kun teen kolme 20-40 minuutin reipasta kävelyä Murun kanssa (2-3 km/siivu).

Rannemittari mittaa lähinnä käden liikettä ja esimerkiksi tanssitreeneissä mittariin ei voi luottaa. Vaikka olisin tanssinut kolme tuntia hikistä tangoa kahdella 10 minuutin lepotauolla, mittari näyttää ehkä 2000 lisäaskelta - korkeintaan. Vakiotansseissahan naisen vasen käsi eli mittarikäsi lepää lähes paikoillaan miehen olkapäällä jalkojen tehdessä työtä. Tätä valittaessani joku viejistä ehdotti mittarin laittamista nilkaan :):)

Parasystävä kertoi huijaavansa omaa mittariaan kutomalla, jolloin ranteet liikkuvat ahkerasti ja mittari kerää askelia. Ketä lie huijaa :):)

Helmikuun hämyä

Sulanderit eli Pikkupojat olivat ilahduttamassa Mummia ja Ukkia yöpyen yhden yön mökillä. Kuusivuotias on sanavalmis ja tomera legotaituri, nelivuotias vienohymyinen ja ovela tarkkailija. Kumpikin tykkää hellitellä Murua ja Mummia sekä rakastaa kirjoja ja Ukin lohileipiä.

Ulkona sankka sumu, sisällä lämmittävä takkatuli. Telkusta Valioliigaa ja Ruudun tallenteista Voice of Finlandia. Ja tietenkin Ukin savustama lohi, Mummin iisi-salaatti, Kuiron leipomon (täällä) käpyleivokset ja pari lasia valkoviiniä. Siinä Ukin ja Mummin helmikuinen lauantai...