Menossa yksin

Seuraan joitakin kirjablogeja, mm. Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia (täällä) ja Saran Ps.rakastankirjoja (täällä), joista kummastakin olen napannut hyviä kirjavinkkejä. Pari viikkoa sitten Sara kirjoitti, että näytelijä Hannu-Pekka Björkmanin kirjoittamat kolme esseekirjaa ovat vaikuttaneet häneen, jopa niin että lukee Björkmanin sielukirjailijakseen (täällä).

Pitäisiköhän tarttua vinkkiin, sillä Saran lainaus Björkmanin kirjasta Valkoista valoa (Kirjapaja 2007) puhuttelee minuakin:

Kun matkustaa yksin, katsoo maisemaa hetken pidempään, ehkä miettien, mitä hän, jonka kanssa näyn haluaisi jakaa, siitä sanoisi, tai miten sen hänelle kuvailisi. Hetken kuluttua kuvitteellinen vuoropuhelu lakkaa. Alkaa matkan toinen vaihe. Alkaa ystävyytemme viileisiin hämäriin kirkkoihin, tuntemattomiin maalauksiin, varhaisiin kävelyretkiin ja sateen odotukseen. Hiljaisuuteen.

Yksinäisyys pudottaa pois sosiaaliset roolimme ja kääntää huomion sisäänpäin. Asioiden katsominen hiljaisuudessa ilman ulkoisia kontakteja, ilman koetun sanallista purkamista, luo tilanteen, jossa vaikutelma kirkastuu ja syvenee.

 Olettaen, että yksinäisyys on valittua, ei pakon sanelemaa.