Hertta ja Aarne

Luin kaksi kirjaa kahdesta merkittävästä suomalaisesta kommunistivaikuttajasta. Heidi Köngäksen romaanin Hertta (Otava 2015) ja Aarne Saarisen Kivimies-nimisen omaelämänkerran (toim. Pentti Peltoniemi, Otava 1995).

Hertta on fiktiivinen kertomus Hertta Kuusisen (1904-1974) ja toisen kommunistipolitiikon Yrjö Leinon (1897-1961) suhteesta 1940-luvulla. Ennen avioitumistaan 1945 ja Suomen Kommunistisen Puolueen laillistamista 1944 molemmat olivat olleet tahoillaan sekä naimisissa että vankilassa poliittisten mielipiteidensä takia.

Hertta Kuusinen muutti 18-vuotiaana isänsä Otto Wille Kuusisen perässä Neuvostoliittoon, jossa hän osallistui aktiivisesti politiikkaan, meni naimisiin ja sai vuonna 1924 ainoan lapsensa Jurin. Kuusinen palasi Suomeen 1934 suorittamaan isänsä määräämää poliittista tehtävää, josta tuli odotettua pidempi kun Hertta joutui vuosiksi vankilaan. Moskovasta lähtönsä jälkeen hän ei enää tavannut poikaansa, joka kuoli 18-vuotiaana työleirillä Siperiassa.

Köngäksen romaanin jännite rakentuu oletukselle, että Yrjö Leino olisi ollut Suomen Valtiollisen poliisin (Valpo) edeltäjän Etsivän keskuspoliisin (EK) vasikka eli ilmiantaja, ja hänen käskyttäjänään olisi toiminut EK:n päällikkö Esko Riekki (1891-1973). Vasikointia ei historian tutkimuksessa ole voitu todentaa. Leinolla oli aiemmista avioliitoistaan kaksi lasta, joista Lieko Zachovalova tunnetaan etenkin Tsekkoslovakiasta raportoineena radiotoimittajana.

Tykkäsin Köngäksen romaanista. Mukavalukuinen, vetäväjuoninen ja sodanaikaista historiaamme huonosti tuntevalle fiktionakin paljon kertova. Ja aktivoi sodanjälkeisten vuosien poliittisten faktojen (?) etsimiseen.

Aarne Saarisen (1913-2004) elämänkerran löysin divarista ja kiinnosti, miten siinä kuvataan kommunistien myöhäisempiä vaiheita Suomessa. Kivityömiehen nousu Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtajaksi (1966-1982). Kirjan ensimmäinen kolmannes oli kiehtovaa luettavaa - Saarisen lapsuutta ja nuoruutta:

Muistan kun isä teki minulle ensimmäiset, haapapuiset sukset. Laudat kuivatettiin kesäaikana, ja syksyllä alkoi hoylääminen ja muotoilu. Isä muovaili tervaskannosta kärkien taivutuslaitteen. Kärjet pehmitettiin taivutuskuntoon padan kuumassa vedessä, minkä jälkeen ne asetettiin taivuttimeen. Tämän jälkeen sukset tervattiin ja niihin kiinnitettiin nahkasiteet.

Luistimet teimme itse: tarvittiin vain koivuklapi ja vanha sahanterä. Klapi muokattiin puukolla sopivan pituiseksi ja muotoiseksi siten, että jalan etuosa ja kantapää tuli leveämmäksi ja keskusta hoikemmaksi niin, että se muistutti naisen vartaloa. Klapin alaosaan sahattiin ura, johon sahanterä upotettiin hammaspuoli sisäänpäin. Viilalla ja tahkolla pyöristettiin terän etuosa, minkä jälkeen klapiin kiinnitettiin kiinnityshihnat nahasta. 

Loppu eli kaksi kolmannesta kirjasta oli tylsää, paperista kerrontaa Saarisen poliittisesta urasta ja hänen tapaamisistaan lukuisten poliittisten vaikuttajien kanssa. Olisin kaivannut enemmän henkilökohtaisuutta. Ehkä olen liian epäpoliittinen...