Etanan kohtalo

Inhoan etanoita, jotka yrittävät vallata puutarhani varjopaikkoja ja nakertaa kuunliljamättäitäni. Yleensä sateen jälkeen poimin kourallisen etanoita, suljen ne koirankakkapussiin ja heitän roskikseen - ilman mitään tunnontuskia.

Tänään aamulenkillä Murun kanssa tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Hiekkapolulla eteni terhakas kotiloetana. "Murskaanpa tuonkin harmituksen lenkkarin alle", ajattelin. Jalan liike kuitenkin pysähtyi ja jäin seuraamaan etanan määrätietoista ponnistelua polun yli nurmikolle. Tuntosarvet hellyyttävästi heilahdellen. "Etana, etana nosta sarvess...", niinhän sitä lapsena hoettiin.

Siihen se etana sitten jäi etsimään nurmikon reunaa Mummin ja Murun jatkaessa matkaansa. Ehkä se aikanaan löytää minunkin kuunliljat...