Joulun jäänteitä

Vietän uutta vuotta Ukin mökillä. Ukki ei paljoa joulusta piittaa eikä mökiltä löydy montakaan joulukoristetta. Ikkunassa on iso paperinen joulutähti, pöydillä kynttilöitä ja takan reunuksella punainen joulutonttu. Ja ulkona jouluvalot, jotka on ripustettu pihapiirin parimetriseen kuuseen (täällä).

Joulun tuntua mökille on tuonut ikkunoista avautuva luminen järvimaisema. Ja se riittää hyvin myös minulle, etenkin Taattisten touhujoulun (täällä) jälkeen. 

Tänään solahdetaan vuoteen 2024, ja mökin vähäisetkin joulujutut siirretään pian komeroon. Flunssasta huolimatta uusi vuosi on alkanut aurinkoisena ja kimalteisena…

Ukin joululahjaksi saama kivinen saunatonttu löysi paikkansa 

mökin ainoan joulutontun vierestä, ennen kuin kivitonttu pääsee kiukaan lämpöön :)

Tonttujen vieressä näiden touhuja ihmettelee vanha suojelusenkeli (täällä). 

Joulukuu.

Ukin mökki ja lastenlasten leikkimökki. Ja joulukuusi :)

”Ihana auto”

’

Ajoin eilen iltapäivällä autolla Punavuoresta Ukin mökille Saloon. Matkalla pysähdyin Lohjan ABC-asemalle tankkaamaan. Seisoin omissa ajatuksissani täyttämässä auton bensatankkia, kun viereisen auton naiskuljettaja lähestyi minua ja huikkasi: ”Sulla on aivan ihana auto!” ”Kiitos”, vastasin iloisesti yllätettynä. Nainen näytti minulle vielä peukkua ja palasi hymyillen omalle autolleen. Ja minä jatkoin minini tankkaamista.

Tuntemattoman naisen ystävällinen kehu tuntui hyvältä ja kivalta, ja nosti hymyn myös minun huulilleni pitkäksi aikaa. Tämä lyhyt kohtaaminen ja naisen mukavat sanat toivat minulle - ja uskon että myös hänelle - hyvän mielen. 

Ehkä nainen oli bensa-asemalle ajaessaan kuunnellut samaa RadioSuomen ohjelmaa kuin minä. Siinä nimittäin toimittaja ja pappi juttelivat kiitollisuudesta ja kiittämisestä. Alkuun he puhuivat siitä, että kiitollisuus voi ihmisistä tuntua liian abstraktilta ja ehkä turhan juhlalliselta, kun taas kiittäminen on konkreettisempaa, ja sopii paremmin arkiarkeen. Kiittäminen on ikäänkuin tutumpaa ja helpompaa kuin kiitollisuus. 

He aprikoivat, että kiitoksen sanominen vaatii hetkessä elämistä - läsnäoloa. Sitä, että huomaa ja tunnistaa kiitoksen aiheen, ja että sen myös haluaa, uskaltaa ja osaa sanoa ääneen.

Toimittaja ja pappi jatkoivat, miten tärkeää olisi joka päivä nähdä ympärillään asioita ja tilanteita - pieniä tai suuria - joista voisi kiittää. Ja vaikka elämä sillä hetkellä olisi vaikeaa, jaksaisi kuitenkin tunnistaa jonkun jutun josta haluaisi kiittää. Yksi pienikin kiitosjuttu riittää.

Rehellinen ja aito kiittäminen luo hyvää mieltä sekä kiitoksen saajalle että kiitoksen antajalle. Myös pieneltä tuntuva kiitos on iso juttu, sillä kiitosta ei mitata mittareilla. Yhtä tärkeää kuin kiitoksen antaminen, on oppia ottamaan kiitos vastaan. ”Eihän toi nyt ollu mitään” -lausahdus vie pohjaa kiitokselta ja sen positiiviselta voimalta. 

Tähän tapaan jutustelivat toimittaja ja pappi RadioSuomen eilisessä iltapäiväohjelmassa. Minä kuuntelin tarkasti, mutta miesten nimet menivät onnellisesti ohi. 

Kiittäminen on tietty eri juttu kuin kehuminen - tyyliin ”ihana auto”. Kehu on vähän kuin kiitoksen pikkusisko, kunhan kehu tulee sydämestä. Myös kehu tuo hyvää mieltä, mutta se ei ole niin henkilökohtainen eikä siinä ole tunne yhtä vahvasti mukana kuin kiitoksessa. 

Ja kehustakin voi kiittää :)

”Kiitos, kun ostit kaupasta ruisleipää, vaikka et itse sitä syökään.”

 ”Kiitos, kun laitoit meille ruokaa.” ”Kiitos, kun aurasit minua varten polun saunamökille.”

Kiitos, kun ulkoilutit koiran kun olin väsynyt.” ”Kiitos ihanasta joulutähdestä.”

Etsi varis :)

Tienhaaralla, 2023

Tykästyin kuvataiteilija Katarina Reuterin värikkäisiin ja yksityiskohtaisiin öljymaalauksiin, joita on esillä tammikuun loppuun asti Espoon EMMA:ssa. Black Crow Blues -nimisessä näyttelyssä teokset on aseteltu silmiinpistävän väljästi toisen kerroksen perältä - Yrjö Kukkapuron huonekalunäyttelyn takaa - löytyviin kolmeen huoneeseen. 

Huoneisiin oli ripustettu kaksi tosi isoa ja tummaa maalausta - Juoni (2023) ja Vartio (2017) - joissa molemmissa näkyi paljon vahvaa väriä ja monenlaisia lintuja - kaiken muun pikkutarkan lisäksi. Ja parikymmentä, pientä - useimmat noin 30 cm kanttiinsa - maalausta, joista lintujen lisäksi löytyi perhosia, verhoja, harsoja ja seittejä sekä paljon muuta salaperäistä. 

Pienikokoisten maalausten väljä ripustus tuntui alkuun oudolta, mutta pian huomasin että se antoi ihanasti tilaa ja rauhaa teosten tarkkaan tutkiskeluun. Ja kun huoneessa ei ollut liikaa väkeä, saatoin aina valita sen taulun jonka edessä ei ollut ketään muuta. 

Lähes jokaisessa maalauksessa istui tai lensi yksi tai useampi musta varis, mihin myös näyttelyn nimi - Black Crow Blues - viittasi. Tosin minulle selvisi vasta kotona, että crow on suomeksi varis, vaikka jo näyttelyssä ihmettelin taiteilijan ihastusta variksiin :)

Pitkään myös ihmettelin ja tutkin tauluissa näkyviä harsoja ja seittejä. Osa niistä näytti niin aidoilta, että en vieläkään ole satavarma, olivatko harsot maalattuja vai liimattuja. Ilmeisesti kuitenkin maalattuja, joskin äärettömän tarkalla siveltimellä. 

Katarina Reuterin (s.1964) Takauma-nimisen maalauksen esitetekstissä luki, että taulu oli kunnianosoitus Lauri Anttilalle. Pitihän minun selvittää, että Lauri Anttila (1938-2022) oli arvostettu kuvataiteilija ja professori, joka oli toiminut Kuvataideakatemian pitkäaikaisena rehtorina. Anttila tuli tunnetuksi etenkin installaatioista, joista tunnetuin lienee Kunnianosoitus Werner Holmbergille -niminen teos. Tämä 1800-luvulla eläneen maalarin muistoksi tehty installaatio on metrin levyinen ja yli neljä metriä pitkä, ja nykyään se löytyy Kansallisgallerian kokoelmista.

Variksia siis löytyi :) Ja myös perhosia ja muita taidokkaasti maalattuja lintuja, kuten varpusia ja tiaisia - ja tunnistinpa harmaapäätikkakin - ehkä :) 

Päivän työ, 2021

Takauma (Kunnianosoitus Lauri Anttilalle), 2023

Välipäiviä

Joulu 2023

Kohti Joulua

Hetki ennen vieraiden saapumista Tilalla eletään vielä hiljaista ja rauhallista hämäränhyssyä. Kunnes pariksi päiväksi talo täyttyy joulun juhlijoista sekä lasten jännittyneestä odotuksesta - väliin hepuliksi asti.

Ennen kuin porukka taas palaa koteihinsa. Ja elämä Tilalla jatkuu siitä mihin se oli ennen pyhiä jäänyt - toki taas yhtä joulua ja kokemusta rikkaampana.

Hyvää Joulua meille Kaikille :) 

Joulua Smörissä

Työvuosien jälkeen olen syönyt harvoin ravintoloiden joulupöydissä. Viimeksi tämä tapahtui viisi vuotta sitten, kun joulun aluspäivinä veimme Ukin kanssa Äitimuorin ja Poikakaverin herkuttelemaan Kalastajatorpan Pyöreään saliin (täällä). 

Tänä vuonna teimme sen toistamiseen, ja tällä kertaa ruokaseuranamme olivat Opiskelijatyttö ja hänen Miesystävänsä. Valitsin paikaksi turkulaisen ravintola Smörin - ensinnäkin koska Opiskelijatyttö asuu Varsinais-Suomessa eli Naantalissa ja toisekseen koska edelleen muistan herkullisen lounaan, jonka söin siellä syksyllä 2017 (täällä). Tämän jälkeen en ole Smörissä käynyt, mutta maukas muisto ei ole haalistunut :) 

Smörin ravintolasali oli aika vaatimaton - jopa vähän kolkko, kuten jo 2017 kuvailin (täällä), mutta silti tykkäsin siitä. Palvelu oli toimivaa ja mukavaa, vaikka tarjoilijaksemme sattui nuori nainen joka kertoi olevansa aloittelija, eikä osannut vastata moneenkaan ruokaa koskevista kysymyksistämme. Mutta hänelle kunniaksi, hän kävi hymyssä suin etsimässä vastauksia - joko kysyen kollegoiltaan tai googlaamalla netistä, kuten itse kertoi.

Ravintolan joulumenu alkupaloineen, pääruokineen ja pikkuisine ”jälkkäreineen” oli hyvä, muttei loistava. Loistavaa sen sijaan oli se, että alkupalat tuotiin annoksina pöytään, jossa ruokailijat jakoivat ne. Eli ei ollut perinteistä alkuruokabuffettia, josta jokainen ruokailija kävisi itse yksitellen täyttämässä lautasensa. Kymmenestä alkupalasta ehdottomasti parasta oli itsetehty ja lämmin saaristolaisleipä - superherkkua - sekä upea notkistettu voi ja savustetut punajuuret lisukkeineen. Ja oikeastaan oivia olivat kaikki muutkin lisukekastikkeet.

Pääruoan sai valita kolmesta vaihtoehdosta, joista minä valitsin Per Lanzonin tapaan valmistetun taimenen. Kala-annokseni oli taivaallisen kaunis, ja aika hyvä - ehkä noin 9- :) Muut valitsivat fasaaniwallenbergin eli fasaanista valmistetun pihvin. Opiskelijatyttö ja Miesystävä tykkäsivät, mutta kriittisestä Ukista pihvi oli liian kuiva. Tosin hän oli lukenut huonosti menun, ja oli odottanut toisin valmistettua fasaania. Eli oma vika :)

Per Janzon (1844-1889) on muuten ollut ruotsalainen oopperalaulaja, jonka mukaan väitetään nimitetyn useampikin ruokalaji, joista yhden väitetään olevan Janssonin kiusaus. Herra taitaa olleen aika herkkusuu. Tosin meidän humoristinen tarjoilija huomautti, että menussa Janzonin nimi on ”hipsuissa”, eikä ravintolan annos ehkä vastaa oopperalaulajan 1800-luvulla valmistamaa lohikalaa. 

Ihana iltapäivä. Hyvää ruokaa ja mukavaa juttuseuraa - sain tietää monia uusia asioita suurperheemme uusimmasta jäsenestä. Tervetuloa perheeseemme :)

Osa herkullisista alkupaloista, joita leivän ja perunan lisäksi oli peräti kymmentä eri sorttia.

Kotimaista taimenta ”Per Janzon”, kyssäkaalia ja kirjolohen mätiä

Hiukka tylsä jälkkärilautanen juustoineen ja makeisineen jaettavaksi neljälle.

Poistuimme tyhjentyneestä ravintolasta, sillä olimme viimeiset asiakkaat ennen joulua :)

Äiti, minä ja Muru

Olimme keskiviikkona laulamassa joululauluja Äitimuorin ja Jussin luona Tapiolassa. Tänä vuonna mukaan pääsivät minun ja Murun lisäksi Opiskelijatyttö, Juniori ja Siskon tyttö puolivuotiaan pikkutyttönsä kanssa sekä muusikko-Veljeni kitaroineen ja joululauluvihkoineen. Sisko oli flunssassa eikä omaksi eikä meidän muiden harmiksi päässyt mukaan. 

Toisin kuin vielä viime vuonna Äitimuori ei jaksanut laulaa mukana, mutta väliin hän tavaili tuttujen laulujen sanoja huulet äänettömästi liikkuen. Mutta jaksoi kuitenkin istua kanssamme lähes tunnin. 

Istuin Äitimuorin vieressä ja väliin hän tarttui tiukasti ja lämpimästi kädestäni. Ja siinä me kaksi mummia istuimme rinnakkain toistemme läheisyydestä nauttien. Laulaen, laulua kuunnellen ja menneitä jouluja muistellen. Jouluja, joiden joukkoon mahtuu niin iloisia ja riehakkaita lapsiperheen jouluja kuin myös hieman tummempia joulun aikoja.

Oli hyvä istua käsi äidin kädessä rakkauden virratessa välillämme. Ja kuunnella Velipojan komeaa lauluääntä ja taitavaa kitaran soittoa. 

Ja nähdä, että lapsemme ja lapsenlapsemme tykkäsivät laulaa kanssamme :)

Äiti 95v

Huomaamaton risti

Olen aiemmin kirjoittanut Temppeliaukion kirkosta kahdesti - ensin helmikuussa 2020 (täällä) ja viimeksi toukokuussa 2022 (täällä). Näillä kummallakaan kerralla kun kävin kirkossa, en huomannut ristiä joka on sisäänkäynnin oikealla puolella. 

Marraskuussa - ennen lumentuloa - kävelin Murun kanssa kirkon ohi ja yllättäen huomasin kirkossa lähes kiinni olevan, mutta itsenäisesti kallion päällä seisovan taotun ristin. Tai oikeastaan kyseessä on kuparista taottu kehikko, joka muodostaa ristin muotoisen aukon. 

Kaunis ja ilmava risti, jonka on työstänyt taidetakoja ja seppä Kauko Moisio (1928-2007) vuonna 1969. Moisio on tehnyt myös kirkon sisätiloissa olevat taontatyöt, kuten kivenlohkareilla lepäävän kastemaljan ja alttarilla olevan ristin.

Kaunis yksityiskohta arkkitehtiveljesten Timo (1928-1921) ja Tuomo Suomalaisen (1931-1988) suunnittelemassa komeassa kalliokirkossa. Tosin rakennus on nykyään - etenkin kesäisin - ensisijaisesti ruuhkainen turistikohde kuin hiljentymispaikkana toimiva kirkko.