Savea Somerolta

Someron savea suoraan maasta

Someron seutu on (entistä) savipitäjää. Alueella on kaivettu, valettu ja poltettu savea yli 150 vuotta. Nykyisin toiminta on pienimuotoista, mutta parhaimmillaan alueella oli useita tiilitehtaita ja viisi savenvalajan verstasta, joissa tehtiin lähinnä saviastioita.

Tänä päivänä Somerolta kaivettua punasavea käyttävät pääosin enää keraamikot ja taideoppilaitokset. Savi on väriltään punaista, koska alueen maaperässä on paljon rautaa.  

Viime viikolla pääsin Lontoontytön kanssa vierailemaan edelleen pystyssä ja osin toiminnassakin olevaan Kultelan tiiliputki -nimiseen vanhaan tehtaaseen Hämeen Härkätiellä Somerolla. Lontoontyttö haki Kultelan punasavea sekä omaan että Taattisten kurssilaisten käyttöön. 

Nykyään Kultelan tehtaan ylläpidosta ja keramiikkasaven tuotannosta vastaa sivutoimisesti Anu, joka on tehtaan perustajan Urho Kankaren (1909-?) pojan tytär. Urho Kankare osti tehdasalueen 1937, mutta suuremmassa mitassa hän aloitti tiilien valmistamisen vasta sotien jälkeen. Parin vuoden päästä eli 1950-luvun alussa tiilistä siirryttiin kuitenkin tiiliputkiin, joiden kysyntä salaojaputkiksi oli alkanut lisääntyä vauhdilla.

Tiiliputkien tehdasmainen valmistus loppui 1980-luvun alussa, kun salaojaputkia alettiin tehdä muovista. Joitakin vuosia Kultelan tehtaassa valmistettiin vielä käsintehtyjä ns. antiikkitiilejä, joita käytettiin vanhojen tiilirakennusten korjaamiseen. Tehtaalta toimitettiin suuret määrät tiiliä mm. Hämeenlinnan ja Turun tuomiokirkon restaurointitöihin.

Käsintehtyjen antiikkitiilien valmistus aloitetaan sekoittamalla punasaveen hiekkaa. Saviseos isketään puumuotteihin, joissa se saa kuivua 3-4 viikkoa. Tuoreet tiilit irroitetaan muoteista ja poltetaan puilla lämmitettävissä isoissa uuneissa 1000 asteen lämpötilassa useita päiviä.

Mielenkiintoinen retki. Sain paljon tietoa tiilistä ja niiden valmistuksesta - asiasta, josta en ollut aiemmin tiennyt mitään.

Käsin lyötyjä tiilejä ja niiden puumuotteja.

Kultelan tehtaassa oli kaksi lieskauunia (kooltaan 2-4 m) tiilien ja putkien polttamiseen.

”Ei niin hienoa”

Alkuviikon lounas ravintola Einissä oli ihana kokemus (täällä), mutta Einin kaksi illallista peräkkäisinä päivinä olivat vielä enemmän. Ne olivat elämyksiä. Tosin olen hiukka puolueellinen arvioija, sillä ravintola Eini toimi - tosin toisten toimesta - Tyttärieni ylläpitämällä Tilalla Merimaskussa :) Mutta en ollut kehujen kanssa yksin - moni moni moni muukin kävijä ja syöjä tuntui tykkäävän. 

Elämyksestä vastasivat kahdeksan innokasta kaverusta, joilla kaikilla oli enemmän tai vähemmän ruoka- ja/tai ravintolakokemusta, ja joilla oli yhteinen tavoite ja periaate ei niin fine dining -ruokailusta. Eli hyvää ruokaa ilman fine dining -kiemuroita, mistä juontaa myös ravintolan nimi Eini. Tätä kirjoittaessa Eini on jo suljettu, sillä se toimi Merimaskussa pop-up -periaatteella vain heinäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa. Toivotaan, että Taattisille tulee toistekin jotain samanlaista. 

Torstai-iltana illastin Tilalla asuvien tyttärieni Opiskelijatytön ja Lontoontytön kanssa ja söimme kaikki Einin kolmen ruokalajin kasvismenun. Perjantaina taas herkuttelin Ukin kanssa ja maistoimme ravintolan toista illallis-vaihtoehtoa eli kalamenuta, jossa pääruokana oli hyvin paistettu kokonainen siika. Osaavista tekijöistä kertoi sekin, että lappeelleen avatusta kalasta oli poistettu niin selkäruoto kuin muutkin suuremmat ruodot. 

Harvoin voin ravintolassa syödessäni sanoa, että kaikki mitä sain oli kekseliästä, hyvin valmistettua, kauniisti esille laitettua, maukasta ja herkullista. Ja kaikkea oli sopivasti ja riittävästi, vaikka joku kävijä olikin toivonut suurempia annoksia. Ja kaiken kukkuraksi kaikki oli ihanasti tarjoiltua - rennosti, mutta huomaavaisesti ja ystävällisesti.

Talon oma foccacio tuhkavoilla vei taas sydämeni, kuten lounaallakin (täällä). Ja jälkkärinä tarjotut tattariletut kivasti rapsahtavien raparperipalojen (inhoan kovaa raparperia, mutta nämä olivat superia) ja lähirannasta kerätyistä mesiangervoista valmistetun moussen kanssa muodostivat taivaallisen hyvän kokonaisuuden. Perjantaina sama lättyjälkkäri oli vielä torstaistakin parempaa, mikäli mahdollista :)

Tilaan harvoin drinkkejä - edes nuorena en ollut niiden ystävä. Ihana nuori tarjoilijamme onnistui usuttamaan myös vanhan rouvan tällä kertaa kokeilemaan hänen suosikkidrinkkiään, jonka Einin porukka oli nimennyt borkkamartiiniksi. Viinan lisäksi ko drinkki sisälsi kahvilikööriä, kahvia ja appelsiinimehua. Borkka on stadin slangia ja tarkoittaa kahvia - never heard :) Olipa namia - kevyttä ja raikasta, mutta ei liian makeaa eikä liian ”viinaista”.

Kiitos Kaverit ja kiitos ihana Liinu :):) Toivotaan, että törmätään ruoan merkeissä toistekin. 

Kasvisvaihtoehto

Kokonaisena paistettu siika - tässä puolikas, Ukki ehti ottaa jo oman osuutensa :):)

Uusia perunoita lähitilalta vihreässä mojo-kastikkeessa

Tattarilettuja, mesiangervovaahtoa ja raparperia

Borkkamartiini

Drinkkimiehen valtakunta

”Ei niin hienoa”, mutta ihanaa.

Turun taloja

Aurakatu 11

Pistäydyn nykyään usein Turussa. Syynä on Tyttärien muutto Naantalin Merimaskuun runsas vuosi sitten (täällä). Vähintään kerran kuussa ajelen Punavuoresta Naantaliin - päiväksi tai pariksi taikka koko viikoksi. Matkalla pysähdyn lähes aina joko Ukin mökillä Salossa tai Turussa taikka molemmissa. Ja loppumatkasta käyn vielä (lähes) aina ruoka- ym ostoksilla Naantalin S-marketissa Tuulensuunkadulla :)

Turussa olen toistaiseksi liikkunut pääosin akselilla Kauppatori - Taidemuseo, väliin on tosin tullut pistäydyttyä myös Aura-joen rannassa. Menneellä viikolla jäin Aurakadulla torin ja museon välissä ihailemaan katuremontin keskellä olevaa komeaa jugend-rakennusta, jonka seinässä lukee Handelsinstitut - Kauppaopisto. 

Luin netistä, että kyseessä on arkkitehti Eskil Hinderssonin (1869-1941) suunnittelema kivirakennus, jonka vuonna 1839 toimintansa aloittanut Turun kauppaopisto rakennutti kasvaviin tarpeisiinsa. Ruotsinkielisenä aloittaneessa opistossa ryhdyttiin 1884 opettamaan myös suomenkielellä, ja naisia opistoon oli hyväksytty jo vuodesta 1870 alkaen. Kauppaopisto toimi Aurakadun rakennuksessa vuoteen 1968 asti ja vuodesta 2008 kivitalo on palvellut Puolalanmäen lukion päärakennuksena.

Torilta taidemuseolle johtavalla Aurakadulla on muitakin komeita jugendrakennuksia, kuten museota lähes vastapäätä Aurakadun ja Torninkadun risteyksessä oleva Vuorilinna. Talon suunniteli arkkitehti Frithiof Strandell (1865-1925), jolla oli oma arkkitehtitoimisto Turussa. Nykyään Strandellia pidetään kaupungin merkittävimpänä jugend-arkkitehtina. Aurakadulla hänen suunnittelemiaan taloja on Vuorilinnan lisäksi ns. Uuden Auran talo (nro 14) ja ns. posteljooni Danielssonin talo (nro 20). 

Tunnetuin Strandellin edelleen pystyssä olevista rakennuksista on ehkä Vartiovuorenmäelle 1904 rakennettu asuintalo Hjorten (peura), jossa arkkitehti itsekin asui perheineen. Rakennuksen nimi tulee asemakaavan korttelin nimestä.

Turussa on paljon kaunista katsella ja ihmetellä. Historia havisee Suomen entisessä pääkaupungissa :)

Vuorilinna, Aurakatu 15

Aamuyö Tilalla

Heräsin ja jäin ihailemaan valoista yötä makkarin ikkunasta. Hiljaista, tyyntä ja kaunista.

Lounas Einissä

Istun lasitetulla terassilla maatilan pihalla. Ruskeita kanoja ja valkoisia ankkoja kävelee vapaana pihalla. Viereisestä lammasaitauksesta kuuluu leppoisaa määkinää. Kille-pässi löntystelee laiskana ikkunoiden edessä odotellen rapsutuksia. Läheisellä pelolla lepäävät viime viikolla kasatut heinäpaalit.

Odottelen ravintola Einin lounasta Taattisten tilan isossa piharakennuksessa, jossa on vuosikymmeniä - edellisten omistajien aikana - ollut erilaista ravintolatoimintaa. Kivat tilat sisällä ja terassilla, toimiva ravintolakeittiö ja riittävä serviisi. 

Tänä kesänä Tilalla pyörii useampi pop up -tyyliin nuori kahvila- ja/tai ravintolayrittäjä. Kesäkuussa helsinkiläiset ystävykset Outi ja Ida olivat pitämässä Niitty-Nyytti -kahvilaa (täällä), jonka täytekakkuja moni maistanut päätti tilata omiin juhliinsakin :) Heinäkuun ensimmäiset viikot kahdeksan enemmän ja vähemmän ravintolakokemusta omaavaa kaverusta on luotsannut suuren suosion saanutta Eini-ravintolaa. Tämän jälkeen kahdeksi viikoksi paikalle tulee vielä kokki Joona Sorsa pitämään ystävänsä kanssa kuppilaa, josta kahvin ja virvokkeiden lisäksi saa paikalla tehtyä suolaista ja makeaa. Ja jos kysyntää, niin ehkä myös lounasta…

Tykkäsin kovasti Einin paahteisesta kukkakaalisosekeitosta - olisin syönyt hiukka enemmänkin. Itse tehty foccacia-tyylinen vaalea leipä oli ihanaa ja sen kanssa tarjoiltu pehmeä tuhkavoi vei kielen. Alkuun pöytään tuotiin pieni salaattilautanen, jossa oli pelkkiä tuoreita salaatinlehtiä ja sinappi-dressing. Herkkua sekin. Juomaksi maistoin ihanan nuoren tarjoilijan suosittamaa Kakolan Metka-gose-olutta, jonka sitruunaisen ja hieman suolaisesta mausta tykkäsin.  

Ihana kokemus ja maittava lounas rentojen ja ystävällisten nuorten yrittäjien ravintolassa luonnon keskellä. Harmi, että tämän hurmaavan pop-up -ravintolan viimeinen päivä on lauantaina 16.7.

Einiin ehti tutustua Riku Eerolakin - yksi Naantalin ruokakummeista (täällä). Ja tykkäsi :)

Paahteinen kukkakaalisosekeitto 

Herkkuleipää ja tuhkavoita

Kappelin kulmilla

Ajaessani jälleen kerran Punavuoresta Tyttärien Tilalle Merimaskuun päätin poiketa Paraisilla. Keväällä ihastelin kaupungin vanhaa kivikirkkoa, mutta viereinen siunauskappeli jäi silloin näkemättä (täällä). Päätin korjata asia, kun minulle jäi sopivasti aikaa ennen (lähes) vieressä olevalla Littoisten lavalla alkavia tangotreenejä :):)

Valkoiseksi rapattuun kappeliin ei päässyt sisälle, mutta ulkoakin rakennus oli kiva nähdä. Sanotaan, että kappeli on yksi vaikuttavimpia esifunktionaalisia rakennuksia Suomessa. Rakennuksen on suunnitellut turkulainen arkkitehti Erik Bryggman (1891-1955) ja se on valmistunut 1930. 

Yksinkertainen ja suoraviivainen - jylhä ja kaunis. Pitkän Kirkkoesplanadin varrella keskellä Naantalin vanhaa puutaloaluetta. Tykkäsin :)

Pieniä jänniä

Ihastuin olohuoneen takan edessä olevaan luonnon muovaamaan puueläimeen :)  

Villa Kokkonen oli yllättävän tyhjä (täällä). Ehkä kyse on epävarmuudesta Villan tulevaisuudesta - en tiedä. Edelliset vuokralaisethan - Viitaila-Pesonen -taiteilijapariskunta - luopuivat viime vuonna Villan hoitamisesta, ja tulevat järjestelyt ovat kenties vielä epäselviä...

Tästä huolimatta Villa Kokkosesta löytyi useita kivoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia, etenkin suunnittelusta ja talon rakenteista. Tässä niistä joitakin…

Upotettu eteisritilä ja vino lattialista, jonka alla pieniä tuuletusaukkoja - kuvattu ylhäältä päin.

Työ- ja olohuoneen välillä on äänen (täydellisesti) vaimentava lyijyveto-ovi 

tavallisen valkoisen haitarioven lisäksi.

Kapea pystyyn ladottu ulkolaudoitus, jossa oli tyylikkäästi toteutettu lovitus :)

Aallon tuttu pergola villiviineineen yhdistää päätalon viereiseen hirsisaunaan.

Kokon pesä

Musta komea flyygeli, jonka kiiltävästä pinnasta peilautuu osa viereistä kirjahyllyä, katosta roikkuva mobile ja lähellä seisovien ihmisten ylävartaloita. Vastapäisessä nurkassa on luontoon avautuva ikkunarivi, josta valo tulvii korkeaan ja tilavaan huoneeseen. Ikkunoiden oikealla puolella on lähes seinän korkuinen piirros siipensä levittäneestä kotkasta ja vasemmalla seisoo kiehtova puuveistos. 

Olen säveltäjä ja akateemikko Joonas Kokkosen (1921-1996) kotitalossa Tuusulanjärven länsirannalla Järvenpään Vanhankylänniemessä. Talossa, jonka Kokkosen ystävä 70-vuotias Alvar Aalto suunnitteli vuonna 1969 Kokkoselle ja tämän Else-Maj -nimiselle toiselle vaimolle sekä heidän kahdelle tyttärelleen. Talossa, jonka ensimmäiset luonnokset piirrettiin läheisen Perhelän ravintolan pöytäliinaan, joka muuten on nähtävillä yhdessä talon makuuhuoneista. Talossa, joka nimettiin Villa Kokkoseksi ja jonka Järvenpään kunta osti säveltäjän perikunnalta tämän kuoltua. 

Arvokas ja kaunisääninen flyygeli on lahja Suomen Akatemialta. Luonnollista kokoa oleva kotkan kuva taas synttärilahja ystävältä, graafikko Erik Bruunilta (s.1926) - kalevalaisessa runoudessa kokko tarkoittaa kotkaa. Polttamalla patinoitu iso puuveistos on kuvanveistäjä Mauno Hartmanin (1930-2017) häälahja Kokkoselle ja hänen kolmannelle vaimolleen Anita Pakomalle vuonna 1980. Kokkonen ja Hartman ystävystyivät säveltäjän työstäessä Viimeiset kiusaukset -oopperaa, johon Hartman valmisti hirsiset lavasteet.

Sävellystyön ja opettamisen - Sibelius-Akatemiassa 1948-1963 - lisäksi Joonas Kokkonen oli parhaimmillaan samaan aikaan yli 40 instituution johtokunnassa. Hänellä oli paljon valtaa suomalaisessa musiikkielämässä, ja joku keksikin kutsua häntä musiikin Kekkoseksi :) 

Villa Kokkonen on suunniteltu isännän flyygelin ja työhuoneen ympärille. Ulkoa rakennus on verhoiltu tummalla, kapealla pystylaudoituksella, joka on lovettu tyylikkäästi. Kukkulan päälle rakennettu talo näyttää kadulta synkältä ja suljetulta, mutta aaltomaiseen tapaan se avautuu leveänä viuhkana kohti ikkunoista näkyvää Tuusulanjärveä. Eikä Aallon suunnittelemaa omakotitaloa voisi olla ilman puutarhan vesielementtiä, mikä Vanhankylänniemessä on epäsymmetrinen, kivireunainen uima-allas.

Vuosina 2009-2021 Villa oli vuokrattu pianisti Elina Viitailalle ja oopperalaulaja Antti Pesoselle. Pariskunta asui muualla, mutta he vastasivat rakennuksen ja pihan ylläpidosta sekä järjestivät halukkaille tutustumiskäyntejä ja pienimuotoisia konsertteja. 

Kesällä 2022 Järvenpään kaupunki pitää Kokkosen huvilaa avoinna yleisölle pari tuntia lauantaisin. Rakennus ja piha ovat aika huonossa hapessa ja koti oudon tyhjä, mutta etenkin Aallon arkkitehtuurista kiinnostuneille tutustumisen arvoinen

Joonas Kokkonen 59-vuotiaana 1980 nojaamassa työhuoneensa flyygeliin.

Alvar Aallon Villan ruokasaliin suunnittelemat lamput 

Villa Kokkosen sisääntulo kadulta.

Summer leaves

vrt täällä

Alma ja Martta - ystävykset sadan vuoden takaa

Pikkumummihan se on. Nuorena, mutta juuri ja juuri tunnistettavana. Äitini äiti, jota perhepiirissä kutsuimme Pikkumummiksi hänen lyhyytensä takia. Miten töölöläisen lastenlääkärin nuoruuden muotokuva on päätynyt Erkkolan museon seinälle Tuusulaan?

Vastauksena on tämä blogi :) Pari vuotta sitten kirjoitin lyhyen tekstin äidinäidistäni Alma Talvitiestä ja hänen muotokuvasta, joka on äitini kodin seinällä Tapiolassa (täällä). Parin viikon kuluttua Tuusulan taidemuseon amanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä otti minuun yhteyttä ja kysyi, olisiko mahdollista lainata Alman muotokuvaa museon näyttelyyn.  

Ihmetellessäni kysymystä Ahdeoja-Määttä selitti, että Alman muotokuva on kuvataiteilija Martta Wendelinin tekemä - minkä tiesinkin. Wendelin taas on asunut Tuusulassa vuodesta 1937 kuolemaansa asti, minkä takia Wendelinin maalauksia ja piirroksia on usein esillä Tuusulan taidemuseon näyttelyissä. 

Alman muotokuva on maalattu Helsingissä vuonna 1914, jolloin Martta oli 20-vuotias taidekoululainen ja Alma 23-vuotias lääketieteen opiskelija. Nuoret naiset tunsivat toisensa Kotkan suomalaisesta lyseosta, josta molemmat olivat päässeet ylioppilaiksi pari vuotta aikaisemmin kevätkesällä 1910. 

Ylioppilaslakin saatuaan Martta muutti lapsuuden perheensä mukana Helsinkiin ja alkoi opiskella Keisarillisen Aleksanterin yliopiston Piirustussalilla. Yksin kaupunkiin muuttanut Alma puolestaan aloitti opiskelut saman yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. 

En tiedä, miten hyvin naiset tunsivat toisensa Kotkan vuosina, mutta heidän muutettuaan Helsinkiin voisin kuvitella, että miesvaltaisessa yliopistomaailmassa Marttaa ja Almaa yhdisti paitsi sukupuoli myös se, että he olivat lähtöisin samasta suomenkielisestä koulusta pääkaupungin ulkopuolelta. Tapaamisia mahdollisti sekin, että yliopiston rakennukset - niin Piirustussali kuin lääketieteen opetustilat - sijaitsivat lähekkäin Kruununhaassa. 

Suomessa naisten opiskelu yliopistossa oli tullut mahdolliseksi jo 1870-luvulla, mutta vuoteen 1901 asti naisten oli anottava erillistä opiskeluoikeutta eli ”vapautusta sukupuolestaan” Venäjän keisarilta. Ystävysten aloittaessa opiskelut naisten ei ollut vielä mahdollista toimia yliopistossa opettajina eikä tutkijoina. Opetus- ja tutkimusvirat avautuivat heille vasta vuonna 1916. Kaikkiaan yliopisto-opiskelijoita (pääosin miehiä) oli 1910-luvulla vähän - esimerkiksi vuosittain valmistui vain 30-40 lääkäriä.

Martan ja Alman ystävyys jatkui enemmän tai vähemmän tiiviinä eläkevuosiin asti. Marttahan kuoli 92-vuotiaana Tuusulassa 1986 ja Alma 98-vuotiaana 1989 Helsingissä. Muistan, että pääsin Pikkumummin kanssa kerran 1960-luvulla kylään hänen ystävänsä luokse maaseudulle. Matkasta muistan epämääräisesti vain lempeän tuntuisen vanhan naisen ja kesäisen puutarhan. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että kävimme yhdessä Martan luona Tuusulassa.

Sen seurauksena että vastasin kyllä Päivi Ahdeoja-Määtän taidelainausta koskevaan kysymykseen, Pikkumummin pastellimuotokuva päätyi runoilija J.H.Erkon museoituun kotitaloon eli Erkkolaan osaksi talossa tänä kesä olevaa näyttelyä Täällä jossain - Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan.

Wendelinin muotokuvassa Pikkumummi näyttää pieneltä, hauraalta ja vähän pelokkaalta. Toisin kuin muistikuvissani, joissa lähes 80-vuotiaaksi asti lastenlääkärinä työskennellyt mummi oli parhaina vuosinaan tomera, ärhäkkä ja työteliäs - aikaansaava ja itsenäinen, kokoaan isompi nainen. 

Olen viime aikoina lukenut Pikkumummin lukio- ja opiskeluaikojen päiväkirjaa, joka on hieman raottanut minulle nuoren Alman ajatuksia ja tunteita. Koen, että parikymppinen Martta Wendelin on saanut vangittua Alman muotokuvaan jotakin nuoren ystävänsä ja ikätoverinsa mielen myllerryksestä Suomessa, joka kipuili Venäjän vallan alla tilanteessa, jossa maailma oli ajautumassa kohti ensimmäistä maailmansotaa. Alman mielessä oli varmaan epätietoisuutta ja pelkoa omasta ja kansakunnan tulevaisuudesta, mutta toisaalta - nuorten tapaan - myös toivoa ja uskoa, että oma tie löytyy - huolimatta omasta ja maailman kompuroinnista.

Äitini kodissa Tapiolassa Wendelinin pienikokoinen maalaus on näkyvällä paikalla. Muistisairas äitini pysähtyy usein katsomaan oman äitinsä nuoruuden kuvaa: ”Onpa ihanaa, että tuo taulu on seinälläni.” 

Martta Wendelinin maalaus tuo päivittäin iloa ja mielihyvää yli 90-vuotiaalle äidilleni. Herättää muistoja ja tunteita. Taide tekee tehtäväänsä.

PS. Kirjoitus on julkaisu kesäkuussa 2022 Martta Wendelinin seuran blogissa täällä.

Kotkan suomalaisen lyseon oppilaita. 

Alma eturivissä oikealla ja Martta eturivissä vasemmalla.