Sokeritehtaan tontti

1960-luvulla Stadionin tornin vieressä näkyivät Töölön sokeritehtaan isot rakennukset.

Ismo Höltön valokuvanäyttelyssä Hakasalmen huvilassa (täällä) oli valokuva Töölönlahdelta, jossa näkyi nykyisen Oopperatalon paikalla vielä 1960-luvulla ollut Töölön sokeritehdas savupiippuineen. Piipun korkeudesta saa käsityksen, kun vertaa sitä vieressä juuri ja juuri erottuvaan valkoiseen Stadionin torniin. 

Kuvasta ja sokeritehtaasta tuli mieleeni 98-vuotiaana kuollut Äitimuorin äiti eli Alma-mummi. Alma-mummi (täällä) oli oopperan ystävä ja Aleksanterin teatterin vakiokävijä. Suomen itsenäistyttyä Suomalainen ooppera (nyk. Kansallisooppera) alkoi 1919 toimia ”väliaikaisesti” entisessä keisari Aleksanteri II:n mukaan nimetyssä, venäläisessä teatteritalossa Bulevardilla. Uuden ja oopperalle sopivamman rakennuksen odotettiin jo silloin valmistuvan ”lähiaikoina”. 

Lopulta ”väliaikainen” ja ”lähiaikoina” venyivät yli 70 vuoteen. Uutta oopperataloa alettiin monen mutkan jälkeen rakentaa vasta 1986 ja lopulta se valmistui 1993 ns. sokeritehtaan tontille Töölönlahden rannalle. Paikalla toimi vuosina 1822-1965 Töölön sokeritehdas lukuisine sivurakennuksineen. Tehdasrakennukset purettiin 1965, minkä jälkeen alueen tulevaisuudesta käytiin kiivasta keskustelua. Lopulta paikalle rakennettavalle oopperatalolle löytyi riittävästi poliittista kannatusta ja rahoitusta.

Keskustelua sokeritehtaan tontista ja oopperan kohtalosta Alma-mummi seurasi tarkasti kuolemaansa 1989 asti. Hän ehti nähdä talon rakentamisen alkuvuodet, mutta ei rakennuksen valmistumista 1993. 

Kun Äitimuori kyyditsi autollaan Alma-mummia, joka uteliaana ihmisenä rakasti autossa istumista, piti aina poiketa sokeritehtaan tontin kautta katsastamassa tontin ja rakennuksen vaiheita. Näin sokeritehtaan tontti tuli meille lapsenlapsillekin tutuksi, vaikka emme itse sokeritehtaasta mitään tienneetkään eikä ooppera silloin kiinnostanut tippaakaan :)

2020-luvulla Stadionin tornin vieressä häämöttää Oopparatalo.

60-lukua Hesassa

Torstaina alkuiltapäivästä Hakasalmen huvilassa Töölössä oli tarpeeksi väljää, jotta rohkenin käydä katsomassa Ismo Höltön Kohtaamisia 1960-luvun Helsingissä -nimisen valokuvanäyttelyn. Ensi yrittämällä viime viikonloppuna museon edessä oli pitkä jono enkä koronan takia tohtinut jäädä ruuhkaan jonottamaan (täällä). 

Suurin osa näyttelyn valokuvista on otettu vuosina 1966-68 Ismo Höltön ollessa alle 30-vuotias. Noina vuosina minä olin 13-15 -vuotias Kulosaaren yhteiskoulun 3.-5. -luokkalainen teinityttö. Yli 40 luokkatoveristani ystäviäni olivat mm. Saila, Tuula, Anneli ja Leea sekä paraskaverini Sirpa, joka asui koko keskikoulun naapuritalossa Kulosaaren puistotiellä.

Olin kiltti ja arka perhetyttö. Tupakkaa kokeilin ensi kertaa 5. luokan lopussa Annelin kanssa hautausmaalle johtavalla pikkutiellä, mutta halpaa hedelmäviiniä maistelin vasta lukiossa. Poikia pelkäsin, eikä poikakaverista ollut puhettakaan koko kouluaikana. 

Olin ahkera ja tunnollinen keskitason oppilas. En erityisen hyvä enkä erityisen innostunut missään kouluaineessa - keskiverto kaikessa. Pelkäsin ja lähes inhosin toistuvia laulukokeita ja yleisurheilua, joissa kummassakin koin joutuvani armottoman mittauksen kohteeksi - enkä pärjännyt kummassakaan. Jännitin aina myös äidinkielen ainekirjoituskokeita: Mistä otsikosta kirjoitan? Miten keksin riittävän pitkän ja Timoselle kelpaavan jutun? Nykyään tykkään sekä laulaa, urheilla että kirjoittaa. Ja nautin - osaan tai en :):)

Tämä mm. palautui mieleeni, kun kiersin Hakasalmen puuhuvilan kahdessa kerroksessa, jossa oli esillä noin 150 mustavalkoista, 50 vuotta vanhaa valokuvaa. Eri-ikäisiä helsinkiläisiä työssä ja vapaa-ajalla - ulkona kaduilla, toreilla ja puistoissa seisomassa, istuskelemassa, keskustelemassa, kävelemässä, odottamassa, syömässä, nauramassa, leikkimässä, tanssimassa, tupakoimassa, halaamassa, suutelemassa...

Nostalgista ja muistoja herättävää - samalla niin tuttua ja niin vierasta... Tykkäsin :)

Tätä ei enää näe: nuori nainen suruharso kasvoillaan Ateneumin edessä ulkokahvilassa.

Tuttu tönö

Meilahden rannassa Sibeliuspuiston kyljessä ja Soutustadionin vieressä on toiminut vuosia erikoinen ja  positiivisesti omalaatuinen kahvila Regatta. Siellä on tullut vierailtua kerran jos toisenkin (täällä ja täällä). Ja aina olen viihtynyt - niin omien lasten, lastenlasten kuin ystävien kanssa.

Pikkuruinen rakennus on alkujaan rakennettu 1887 läheisen Pauligin huvilan verkkovajaksi, ja on nykyään Museoviraston suojeluksessa. Ympäri vuoden auki olevassa kahvilassa on valtava ”ulkoterassi” aivan meren rannalla ja lähes jatkuvasti palava nuotio makkaran paistoa varten.

Viime viikonlopun kaupunkikävelyllä (täällä) jätin Regatan kuitenkin suosiolla väliin. Pitkä jono ja väenpaljous ei korona-aikana houkutellut...

Samalla rannalla toinen Tönö :):) Kesärantahan se siellä pilkistää...

SyysMuru

Herkkupalan odotusta...

Syksy ja Sibelius

Viikonloppu kului kävellessä - kiva. Peruskävelyiden (Kaivarin rantaa) lisäksi tuli kierreltyä sekä Töölönlahdella (täällä) ja että Sibeliuspuiston ympäristössä. 

Sunnuntaina suunnittelin käveleväni Punavuoresta Helsingin rantoja pitkin Seurasaaren sillalle ja takaisin, mutta kiemurreltuani Hietaniemen hautausmaan ja uimarannan kautta sekä Merimelojien majan ohi reidet alkoivat jumittaa jo Sibeliuspuiston kohdalla. Jatkoin vielä hetken pääministerin virka-asunnon editse Humallahden näköalakalliolle, jossa käännyin suosiolla ympäri. Onneksi kuuntelin kroppaani, sillä takaisin kotiin oli myös matkaa :) Lopulta kävelyretkelle tuli pituutta 8-9 kilometriä. 

Retken parasta antia oli syksyinen kaupunkiluonto - leutoa, sateetonta ja värikästä. Ja komeinta oli Sibelius-monumentti paraatipaikalla Sibeliuspuistossa. Valtava, 10,5 metriä pitkä ja 8,5 metriä korkea pillistö, joka on koottu yli 600 ontosta, eri pituisesta teräsputkesta. Ympäröivää luontoa heijastava ja siitä voimaa ja väriä saava taideteos: Vanhoja, syksyn värjäämiä vaahteroita, joiden lehdet tuuli herkästi herättää, ja kauniisti polveilevia kallioita, jotka kutsuvat aikuistakin kiipeilemään ja aistimaan monumenttia lähempää. 

Kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922-2003) suunnittelema säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865-1957) teräksinen muistomonumentti herätti jo ennen paljastamistaan 1967 valtavan kohun. Muistomerkin tekeminen kesti neljä vuotta, jonka ajan Hiltusen apuna oli nuori hitsaaja Emil Kukkonen. Moni odotti ja toivoi rakastettua kansallissäveltäjää esittävää patsasta eikä Hiltusen luomaa abstraktia ”peltihäkkyrää”. Puhuttiin Sibeliuksen häpäisystä ja kansallisesta skandaalista. Myös nainen kuvanveistäjänä herätti epäluuloja. Jopa Eila Hiltusen kutsu paljastustilaisuuteen oli osoitettu hänen puolisonsa nimellä eli rouva Otso Pietiselle. 

Valtaisan kohun ja ristiriitaisen vastanoton seurauksena Hiltunen suostui lisäämään taideteoksen viereen teräksisen kohokuvan Sibeliuksen kasvoista. Kun joitakin vuosia sitten kävin Sibelius-monumentilla Pikkupoikien kanssa, heitä kasvoreliefi tuntui hämmentävän enemmän kuin itse monumentti (täällä).

Palkitseva sunnuntaikävely - sekä keho että mieli oli tyytyväinen. Ja reidetkin palautuivat yön aikana :):)

Liivi lämmittää

Kalastajan vaimo -blogissa oli tänä syksynä yksinkertaisen ja lyhyen villaliivin ohje. Helppo ja nopeatekoinen malli, joten päätin kokeilla. Sopii niin ohuen pitkän mekon päälle kuin lämmikkeeksi tanssitreeneihin :)

Liivi valmistui nopeasti neljästä kerästä sinapinkeltaista Sandnes Garnin KOS-lankaa (62% babyalpakka, 9% villa, 29% nylon) paksuilla pyöröpuikoilla (nro 5 ja 8). Tarkempi ohje yllä mainitussa blogissa (täällä). Huomioi, että blogin kirjoittaja korjasi neuleohjettaan seuraavassa postauksessa: Alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan alareunan joustinneuleen jälkeen kaventamaan koko kerroksen pituudella •1s oikein ja 2 silmukkaa oikein yhteen•. Korjauksessa neuvotaan kaventamaan reilummin eli koko kerros neulotaan •2 s oikein yhteen•. 

Korjauspostauksen ilmestyessä olin liivin kanssa jo loppusuoralla enkä enää purkanut, joten liivistäni tuli tavallista leveämpi. Se ei hirveästi haittaa - kiva se on näinkin: lyhyt ja leveä :):)

Ostin jo langat uuteen liiviin, josta tulee erivärinen ja ensimmäistä kapeampi. Vaihdan samalla paksummat pyörrepuikot kahdeksasta seiskaan. Ja lisään myös Kalastajan vaimon blogikuvissa näkyvän kivan yksityiskohdan, jota ei ohjeessa kuitenkaan mainita: Resorin jälkeen etu-ja takakappaleiden alku- ja loppupäähän neulotaan vielä jonkun matkaa 1o,1n -resorineuletta (ks. alkuperäisen ohjeen valokuvat).

Onneksi pimeneviä koronapäiviä riittää...

Ruuhkaa ja ruskaa

Ajattelin tänään käydä Hakasalmen huvilassa viikko sitten avatussa Ismo Höltön valokuvanäyttelyssä. Vaan jäipä vain ajatukseksi, sillä huvilaa lähestyessä näin jo kaukaa pitkän jonon. En heti uskonut, että nuo ihmiset todella jonottivat valokuvia katsomaan, mutta totta se oli. Sama juttu oli vastapäätä, Mannerheimintien toisella puolella olevassa Kansallismuseossa - ainakin 30 ihmisen jono kiemurteli rakennuksen seinustaa pitkin.

Jätin näyttelyn suosiolla odottamaan arkipäivää. Josko joku arkiaamu olisi vähemmän ruuhkaa? Tai voipa olla, että koronan takia jää valokuvat 1960-luvun kohtaamisista kokonaan näkemättä. Harmi, mutta elän vielä toivossa...

Valokuvanäyttelyn sijaan päätin kiertää viereisen Töölönlahden ja ihailla yllättävän upeaksi kehkeytynyttä pääkaupungin ruskaa. Kävelyreitilläkin oli ruuhkaa - mutta ei sentään jonoja :):) Lokakuun alkupäivinä valittelin mökillä ollutta rumaa ruskeankeltaista ruskaa (täällä), mutta Töölössä oli kaunista: mm. valtavasti upeita kirkkaankeltaisia koivuja ja paljon eri punaisen sävyissä hehkuvia pensaita. Tosin monissa puissa oli vielä pelkkiä vihreitä lehtiä, jotka eivät olleet ruskaa nähneetkään - tyylikkäitä nekin.

Kaunista oli, niin kaunista. Uskon, että luonnon värit vetivät vertoja Höltön mustavalkoisille valokuville - ehkä...

Aamunrepäisy 20

Repäisy kasvatuspsykologian professori Niina Junttilan haastattelusta Trendissä (2/20).

On taito osata jakaa ja iloita yhdessä myös onnistumista - puolin ja toisin. 

Eikä Eino Leinon runon (Laulu onnesta, 1900) sanoin ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.”

Sataa sataa ropisee

Linnoittaudun kaksioon ja seuraan ikkunasta sadepisaroiden hyppimistä takapihan vesilätäköissä. Ihastelen tyyntä ja sumuista ilmaa ja tasaisen harmaata taivasta. Teen pari liian lyhyttä ja tosi nopeaa Murun pissatuslenkkiä viereisen urheilukentän ympäri - sadetakki ja pipo tiukasti päällä.

Kudon paksusta alpakkalangasta sinapinkeltaista lyhyttä pujoliiviä. Luen ihanaa Olive Kitteridgeä. Katson Ruudusta Australian Masterchiefin vanhaa kuutoskautta tietäen, että 12. kaudella uudelleen kilpailevat ystävykset Emelia ja Laura tulevat 6. kaudella toiseksi ja kolmanneksi :):) Herkuttelen kylmällä kahvilla, S-marketissa paistetulla suklaacookiella ja jäädytetyllä jugurtilla. 

Ja istun Muru sylissä sohvan nurkassa - varpaitakin palelee, pilipili, pom-pom-pom...

Kaunein kranssi

Punavuoren kaksion ovea koristaa nyt lähes kahdeksan vuotta sitten joulukuussa 2012 Ornamon joulumyyjäisistä ostamani yksinkertainen kranssi. Tähän asti se on roikkunut alkuun Itä-Helsingin entisen kotimme ikkunassa (täällä) ja myöhemmin kodin ulko-ovessa.

Kyseessä on iso (halk n 40 cm), ohuesta metallilangasta taivuteltu kranssi, johon on sinne tänne piilotettu pieni lasihelmiä. Taidokasta ja tyylikästä käsityötä, joskaan myyjää tai tekijää en enää muista. Luonnossa kauniimpi kuin valokuvassa, sillä valo heijastuu kivasti lukuisista pikkuhelmistä.

Kranssi viestittää joulun lähestymisestä, vaikka minulla se koristaa ulko-ovea vuoden ympäri. Jouluna siihen lisätään jotain punasta, pääsiäisenä jotain keltaista ja kevään kynnyksellä jotain vihreää :):)