Helmikuu.

Aamiaisen voimalla

Confit portobello mushrooms, sourdough, eggs, mushroom ketchup

Home cured trout, scrambled eggs, beef fat croutes, crispy kale

Avocado, smoked yogurt, dukkah

Kun on Opiskelijatytön kanssa matkoilla, niin aamiaiset/brunssit valitaan huolella. Lontoon reissulle Tyttö oli varannut viikonlopun brunssipaikat etukäteen. Ja sehän sopi minulle, joka myös rakastan pitkiä ja rauhallisia aamupaloja - päivän tärkein ateria :):)

Lauantaina ennen Tate Modernia (täällä) söimme aamiaista lähellä olevassa 26 Grains -nimisessä kahvilassa. Ja sunnuntaina sanan mukaisesti herkuttelimme Etelä-Afrikan makuihin nojaavassa pienessä ravintola Kudussa Peckhamissa, runsaan puolen tunnin kävelymatkan päässä Lontoontytön asunnosta. Kudu on myös suosittu illallisravintola.

Molemmat paikat olivat herkullisia, kivan pieniä ja tosi mukavia, vaikka erilaisia. 26 Grains oli tanskalaistyylinen hyggepaikka kukka-asetelmineen ja Kudu modernin tyylikäs ja karun minimalistinen.

Runsaat aamiaiset täyttivät vatsat pitkäksi aikaa, mutta siitä huolimatta parin tunnin päästä taisimme pysähtyä kahvikupillisille. Naisten ruokamatkailua...

Kudu, Queens Road Peckham

Crepes with autumn plum compote, strained yoghurt, lemon and rosemary sugers

26 Grains of Stoney Street

Ilta teatterissa

Olin Lontoossa kolme yötä ja kaksi päivää. Lähtiessä suunnittelin, että yhtenä päivänä kävisin katsomassa nykytanssia. Ennen matkaa ostin netistä umpimähkään lipun Maliphantworks3-nimiseen tanssiesitykseen pieneen teatteriin lähellä Notting Hilliä - tietämättä esityksestä tai teatterista sen enempää. Mutta aika nappiin meni :):)

Kahden tanssijan plastisen rauhallinen esitys oli kaunista ja nautittavaa katseltavaa, vaikka ei ihan täysillä täräyttänytkään. Musiikki oli monotonista, mutta meditatiivisen kiehtovaa. Ja valaistus jännittävine rytmityksineen toimi ikäänkuin esityksen kolmantena tanssijana.

Esityksen nähtyäni luin netistä, että tanssimassa oli aviopari: Dana Fouras ja Russel Maliphant, joista jälkimmäinen oli myös suunnitellut ja ohjannut esityksen. Valaistuksesta vastasi Michael Hulls, jonka kanssa Maliphant on tehnyt yhteistyötä parikymmentä vuotta. Ja että Maliphant on 58-vuotias, mitä en katsomossa istuessani olisi arvannut.

Myös esityspaikka - The Coronet Theatre - oli Kokemus. Se on perustettu 1898, mutta muutettiin jo 1916 elokuvateatteriksi, jona se on toiminut viime vuosiin asti. Vasta viisi vuotta sitten tila otettiin uudelleen teatterikäyttöön ja sitä on entisöity muistuttamaan mahdollisimman paljon alkuperäistä, vanhaa teatteria.

Komea ja ihanan pieni (alle 200 istumapaikkaa), mutta ”juhlallinen” auditorio. Entisaikojen teattereiden tapaan paljon viininpunaista ja paljon samettia. Ja paljon sokkeloita sekä epämääräistä hämäryyttä. Pisteenä iin päälle pitkien, kapeiden käytävien ja portaiden perälle oli piilotettu ihastuttava salabaari pianoineen ja keikkuvine tuoleineen.

Tykkäsin esityksestä, tykkäsin teatterista ja tykkäsin baarista :):) Ja ilokseni sain jakaa kokemuksen kahden tyttäreni kanssa...

Näkymä salabaarista.

Picasson muusa

Pablo Picasso: Portrait of Dora Maar, 1937. 

Kaiken muun (täällä) lisäksi valokuvaaja Dora Maar (1907-97) oli alle 30-vuotiaana häntä 26 vuotta vanhemman Pablo Picasson ystävä, innoittaja ja rakastaja. Suhde toimi kymmenen vuotta, vaikka myös Marie-Therese Walter (1909-77) - Picasson vuonna 1935 syntyneen Maya-tyttären äiti - oli edelleen mukana kuvioissa. Olga-vaimon lisäksi...

Vuonna 1944 Picasso jätti Dora Maarin tutustuttuaan uuteen muusaan, nuoreen taideopiskelijaan Francoise Gilotiin. Erottuaan Maarista Picasso ei ollut naisen kanssa enää tekemisissä, mikä oli Doralle vaikeaa ja mm. pahensi hänen masennussairauttaan. 

Picasson ja Maarin suhteen aikana Picasso maalasi naisesta kymmeniä muotokuvia, joista kuuluisin lienee Weeping Woman vuodelta 1937. Samana vuonna Dora Maar puolestaan ikuisti valokuviinsa Picasson työskentelyä Pariisissa, kun tämä maalasi yhtä tunnetuimmista töistään, valtavaa sodanvastaista seinämaalausta Guernica. Nykyään tämä jättityö on espanjalaisen Picasson toivomuksesta Madridin Reina Sofia -museossa. 

Aiemmin Dora Maar on ollut tunnettu lähinnä Picasson muusana. Onneksi tämä Pariisista Lontooseen siirtynyt, ja edelleen Los Angelesiin jatkava valokuvanäyttely tuo upeasti näkyville Dora Maarin oman taiteellisen lahjakkuuden ja kunnianhimon (täällä).

Valokuvaaja Man Ray: Dora Maar, 1936

Picasson ”muotokuvia” Dora Maarista.

Doran valokuvia

Valokuvaaja ja taidemaalari Theodora Marcovitch syntyi 1907 Pariisissa, mutta jo vuoden ikäisenä muutti arkkitehti-isänsä työn takia Argentiinaan. Perhe asui Buenos Airesissa vuoteen 1926 asti, minkä jälkeen 19-vuotias Theodora aloitti valokuvaus- ja taideopinnot Pariisissa. Ranskan vuosina hän lyhensi nimensä Dora Maariksi.

Pariisissa Dora Maar valokuvasi modernilla otteella muotikuvia ja alastonmalleja sekä Euroopan suurkaupungeissa kierrellessään laitapuolen asukkien elämää. Yksi hänen suosikkimalleistaan oli ukrainalaissyntyinen Assia Granatouroff (1911-82), josta Taten näyttelyssäkin oli useita upeita alastonkuvia.

Monen eurooppalaisen taiteilijan tavoin Dora Maar omaksui 1930-luvulla tyylisuunnakseen surrealismin ja osallistui aktiivisesti antifasistiseen toimintaan sekä liittyi kommunistiseen liikkeeseen. Sotien jälkeen Dora Maar jätti lähes kokonaan valokuvauksen ja keskittyi maalaukseen palatakseen yli 70-vuotiaana uudelleen valokuvauksen pariin. Viimeiset vuosikymmenensä Dora Maar eli hiljaiseloa Pariisissa, jossa hän kuoli 89-vuotiaana vuonna 1997. Hän ei ollut naimisissa, eikä hänellä ollut lapsia.

Kaiken tämän ja paljon muuta sain tietää tutustuessani Lontoon Tate Modern -museossa taiteilija Dora Maarin kiehtoviin valokuviin. Tykkäsin ja nautin.

Dora Maar: The Years Lie in Wait for You, 1936.

Dora Maarin surrealismia 1930-luvulta.

Dora Maarin nimeämätön valokuva 1980-luvulta

Dora Maarin työhuone Pariisissa 1930-luvulla.

Päivä museossa

Kara Walkerin (s 1969) 13-metrinen Fons Americanus Tate Modernin valtavassa ala-aulassa.

Rakastuin Tate Moderniin - Lontoon nykytaiteen museoon. Tämä maailman suosituin modernin taiteen museo avattiin vuonna 2000 Thames-joen rannalla, vastapäätä St Paulin katedraalia olevan, entisen voimalaitoksen tiloihin. Voimala savupiippuineen on alkujaan rakennettu kahdessa osassa 1947 ja 1963, ja käyttö voimalana lopetettiin 1981. Museon uusi 10-kerroksinen lisärakennus Blavatnik Building avattiin entisöidyn voimalarakennuksen viereen 2016 ja nimettiin Venäjällä syntyneen monimiljonäärin ja museon suurrahoittajan Len Blavatnikin (s 1957) mukaan. 

Huolimatta viime vuosien Lontoon matkoista edellisestä käynnistäni Tate Modernissa on aikaa. Se ajoittuu vuosille ennen museon lisärakennusta, eikä vierailusta ole edes muistikuvaa.

Lauantaina ihastuin välittömästi, vaikka yleensä en tykkää suurista ja ruuhkaisista museoista. Taten fiilis muistuttaa mielestäni Helsingin Oodia (täällä): Kaupungin ydinkeskustassa, rakennuksena mielenkiintoinen ja moderni, sisältä avara ja ilmava. Helposti saavutettava ja lähestyttävä, kaikenikäisten suosiossa, perusnäyttelyt maksuttomia. 

Kävin katsomassa Dora Maarin (1907-97) valokuvanäyttelyn ja ohjaaja Steve McQueenin (s 1969-) lähinnä videoista koostuvan näyttelyn. Kumpikin käsitti useita huoneita sekä valtavasti katseltavaa ja jälkimmäinen myös kuunneltavaa. 

Steve McQueenin videot olivat pääosin seinän kokoisia - jokaisessa huoneessa pyöri keskeytyksettä ja samanaikaisesti 1-4 videota (kesto 5-20 min). Osaa en ymmärtänyt yhtään, osa oli makuuni liian osottelevia, osa häiritsevän äänekkäitä, osa pitkäveteisiä, osa ärsyttäviä. Eniten puhutteli Etelä-Afrikassa kuvattu, maailman syvimmän kultakaivoksen työntekijöiden karmivia työolosuhteita kuvaava video - videona loistava ja sisältö ajatuksia herättävä. Ranskassa syntyneen Dora Maarin valokuvista lisää jatkossa...

Brittiläinen, tummaihoinen Steve McQueen on videotaiteen lisäksi tunnettu elokuvaohjaajana (mm. 12 Years a Skave, 2013). Eikä häntä pidä sekoittaa amerikkalaiseen näyttelijään Steve McQueeniin (1930-80) :)

Kiinnostavien ja aikaa vievien näyttelyiden lisäksi kävin mm. Blavatnik-rakennuksen ylimmässä kerroksessa, josta sekä sisältä että rakennusta kiertävältä ulkoparvekkeelta on tyrmäävät näköalat Lontoon ydinkeskustaan. Ehdottomasti käymisen arvoinen hissijonoista huolimatta. Nautin myös kahvila/ravintolasta Natalie Bell -rakennuksen 6. kerroksessa näköaloineen ja viinilasillisineen. Ja ruuhkasta huolimatta mummille löytyi rauhallinen istuimapaikka :):)

Onneksi :):) museon perusnäyttelyt jäivät käymättä. Onhan seuraavalla Lontoon matkalla hyvä syy vierailla uudelleen Tate Modernissa. Vaikka paljon jäi vielä näkemättä, niin pilvisenä ja tuulisena lauantaina viihdyin museossa aamukymmenestä pitkälle iltapäivään. 

Tate Modern -museon Natalie Bell -rakennus valmistui vuonna 2000 ja

kymmenkerroksinen Blavatnik-rakennus 2016. 

Väliin jää ns turbiinihalli ja kaksi rakennuksia yhdistävää kävelykäytävää/siltaa.

Näkymiä uuden museorakennuksen ylimmästä kerroksesta.

Lontoon värejä

Helmikuisena viikonloppuna Lontoo oli tuulinen, pilvinen ja tositosi kolea - huolimatta lähes kymmenestä lämpöasteesta. Mutta sateilta säästyimme :):) Sukkikset housujen alla, lisävillatakki sekä myssy, korvalaput ja hanskat suojasivat mummia tukalalta tuulelta - nuoriso kulki kevyemmin.

Tällä kertaa liikuin alueilla, jossa kevään merkit olivat vielä vähäisiä: Kirsikkapuut kukkivat vaaleanpunaisina, mutta magnolian kukat olivat vasta puhkeamassa ja lehtipuut ja pensaat vain pienillä hiirenkorvilla. Näin ainoastaan joitakin kukkivia narsisseja ja voikukkia, mutta useamman upean runsaskukkaisen pensaan, jossa ruusumaiset kukat ja nahkeat lehdet (mikä,mikä?).

Mukava, pikkuruinen huoneeni (täällä) oli Peckham Ryessä lähellä Tyttäreni Lontoon kotia (täällä) runsaan tunnin metro/bussi-matkan päässä ydinkeskustasta - värikästä, eläväistä ja monikansallista aluetta. Kuten muutkin Lontoon esikaupunkien ”cityt” myös Peckham-city eli metroasemiem ympäristö tuntuu hukkuvan roskiin. Erikokoisia roska-astioita on kaikkialla, mutta silti kaduilla on kasapäin tölkkejä, pulloja, pahvisia kahvimukeja, sipsipusseja, tyhjiä lounaslaatikoita ja muuta roskaa. Tosin asutetut rivitaloalueet ovat pääosin siistejä ja tauhallisia.

Valtava kaupunki, jossa liikkuminen vie aikaa ja vaatii hermoja. Onneksi Tyttäreni tuntee jo yllättävän hyvin suurkaupungin eri osia ja osaa neuvoa toimivimmat yhteydet. Liikuimme pitkiä matkoja niin busseilla, metroilla, overground-junilla kuin uber-autoilla ydinkeskustan, Peckhamin, Pimplicon, Shoredichin ja Kensingtonin välillä.

GoogleMapit olivat ahkerassa käytössä. Ja tarpeen, vaikka paperikarttaa kannoinkin repussa :):)

Ps. Takkutukalta sain tietää, että komea kukkiva pensas on kamelia. Kiitos!

Peckham Rye Rd early in the Saturday morning. 

Later and in the evenings it’s full of life and people.

Barforth Rd in Peckham

Huone Lontoossa

Lennän tänään Lontooseen kaupungissa asuvaa tytärtäni katsomaan. Tällä kertaa meitä on Lontoossa suurempikin porukka: Eilen sinne lensivät Opiskelijatyttö ja Esikoinen 7- ja 9-vuotiaiden hiihtolomalaisten kanssa. Kaikki tulemme takaisin sunnuntaina, joskin eri lennoilla ja lentoyhtiöillä.

Opiskelijatyttö asuu Lontoontytön luona tämän kimppakämpässä ja Esikoinen poikineen on vuokrannut airbnb-asunnon Pimlicosta. Minua odottaa Lontoontytön airbnb:n kautta varaama yhden hengen pieni huone 10 minuutin kävelymatkan päässä hänen asunnostaan rauhallisessa East Dulwichissa.

Illalla paljastuu, millaisen majoituksen Tytär on äidilleen järjestänyt. Ainakin huone on edullinen (alle 40 puntaa/yö), ja tuntien tyttäreni uskon sen olevan myös siisti ja rauhallinen. Nähtäväksi jää...

Bagels in Viiskulma

Brooklyn Cafe Fredrikinkadulla oli ensimmäinen kuppila, jossa kävin muutettuani 1,5 vuotta sitten Punavuoreen (täällä). Viihdyin heti ja viihdyn edelleen, vaikka pääosa kahvilan porukkaa onkin lasteni ikäisiä nuoria ja keski-ikäisiä aikuisia.

Kahvila pursuaa kivaa, kutsuvaa energiaa. Nuoret pitäjät puhuvat pääosin englantia - kovaäänisesti, iloisesti ja ystävällisesti. Ja koirat ovat enemmän kuin tervetulleita: jokaiselle nelijalkaiselle löytyy alta aikayksikön isompi tai pienempi herkkupala.

Brooklyn on erikoistunut omassa leipomossa tehtyihin bageleihin, jotka täytetään paikalla asiakkaan toiveiden mukaan. Ja ikkunoista (ja kesällä parista ulkopöydästä) saa ilmaiseksi seurata Viiskulman vilinää.

Roosaa Rööperissä

Neitsytpolulla

Nautin kävellä yksin, kaksin tai Murun kanssa metsässä ja merenrannassa - lumoutua luonnon moninaisesta kauneudesta, lintujen äänistä ja meren kohinasta ja tuoksusta. Vuodenaikojen seuraamisesta ja muurahaisten ihmettelystä.

Mutta nautin suuresti myös kaupunkikävelystä - rakennusten yksityiskohtien tutkimisesta, porttikonkeihin kurkistelusta ja ikkunoista pilkistävien sisätilojen tiirailusta. Tutuilla reiteillä löytyy joka kerta jotain yllätyksellistä, jännää tai kaunista.

Ja etenkin Punavuori-Eira-akselilla paljon ihanaa rosaa.

Tehtaankadulla