Aamukroisantti

Kaivopuiston rannan ihanassa Kompassi-kuppilassa (täällä) tulee käytyä yhtenään - niin Murua lenkittäessä kuin ystäviä tavatessa. Koko alkukesän olen tiiraillut vesikielellä vitriinin mantelikroisantteja ja miettinyt:”Koska repäisen?”

Ja eilen repäisin. Aamu oli mitä ihanin - aurinko paistoi lämpimästi lähes pilvettömältä taivaalta, meri kimmelsi ja mieli oli kevyt. Eli juuri sopiva hetki herkutella ”pikkupullalla”. Varsinkin kun laineilla pörräsi saunavene, jonka etukannella loikoili kuusi uimapukuista auringonottajaa :):)

Odotukseni palkittiin: runsaasti mantelilastuja ja tomusokeria, sopivasti mantelimassaa - rasvaisen rapeaa herkkua.

Palma de Pyy

Keski-Eurooppaan on tulossa vuosikymmenen helleaalto, mutta Suomeen luvataan loppuviikoksi sateista ja viilenevää. Tiistaina oli vielä lämmintä ja aurinkoista, minkä kunniaksi päätimme Ukin ja Opiskelijatytön kanssa kokeilla merenrantaterassilla varustettua ravintola Pyysaarta (täällä) pienellä Pyysaarella Laajasalon kupeessa.

Ja olipa kiva tuttavuus. Kivointa oli ravintolan mutkaton fiilis ja aivan meren äärelle rakennettu, rento terassi, josta lähietäisyydeltä sai seurata vilkasta veneliikennettä kapeassa Tullisaarensalmessa Laajasalon ja Kulosaaren välissä. Yhtään aurinkovarjoa terassilla ei näkynyt, joten auringon porottaessa länteen avautuvalla terassilla saattaa kaivata enemmän suojaa.

Ravintola Pyysaari - tunnetaan myös nimellä Palma de Pyy - on perustettu alkujaan ruokkimaan olympiapurjehtijoita vuonna 1952. Siitä lähti kesäisin auki oleva ravintola on säilyttänyt lähes entisen asunsa ja osin ruokalistansakin. Listalta löytyy sillivoileipää, sipulipihviä ja oopperaleipää sekä runsas juomavalikoima kuohuviinistä konjakkiin. Tiistaina tilasimme paistettua lohta, joka perinteisine voiperunoineen ja tillikastikkeineen maistui kaikille kolmelle.

Käydessä pikkuruisella Pyysaarella ja sen ravintolassa maakrapukin saa nauttia viereisen kauniin Tullisaaren puistoalueen lisäksi aina niin lumoavasta merestä. Maakrapu pääsee saarelle pientä siltaa pitkin jätettyään autonsa Aino Achteen huvilan parkkipaikalle ja käveltyään vajaan kilometrin Tullisaaren hiekkapolkuja.

Palma de Pyyn paistettu lohi

Äitimuorin sohvatyynyt

Äitimuori oli - kuten hänen äitinsäkin - aikoinaan kova kutomaan. Hän kutoi lähes mitä vaan, muttei koskaan sukkia eikä käsineitä: puseroita, villatakkeja, vauvanpeittoja, sängynpeitteitä. Kun 1960-luvun lopulla lapsuudenkodissani Kulosaaressa (täällä) tehtiin perusteellinen remontti, Äitimuori päätti neuloa olohuoneen sohvatyynyihin päälliset, kun ei löytänyt mieleisiään valmiina.

Päällysteiden mallin Äitimuori kertoi löytäneensä ranskalaisesta sisustuslehdestä. Vähäisellä ranskankielen taidoillaan hän käänsi ohjeet suomeksi, valitsi sopivat villalangat ja silloiseen olohuoneeseen sopivat kirkkaat värit, ja kutoi 64 neliöitä (25x25 cm), joista kokosi kahdeksan tyynynpäällistä. Neljässä tyynyssä pääväri oli sininen ja neljässä luonnonvalkoinen.

Yli 50 vuotta vanhat tyynyt ovat edelleen käytössä Äitimuorin ja Poikaystävän Tapiolan kodissa (täällä). Ja edelleen yhtä kauniita, jos ei aiempaa kauniimpiakin. Ja edelleen lähes priimakunnossa.

Gallen-Kallela

Asuessani 1980-luvun alussa vajaat kaksi vuotta Munkkiniemessä löysin Gallen-Kallelan museon (täällä) ja sen kahvilan. Ne olivat kauniin ja sopivan kävelymatkan päässä asunnostamme, ja kesät talvet vähintään kerran kuussa kävelimme (ja joskus hiihdimme) Perustien pienestä kaksiosta Espoon Tarvaspäähän. Perillä odotti mukava ja kodikas kahvila tuoreine korvapuusteineen ja museoksi muutettu komea ja sopusuhtainen kivilinna. Kahvilassa kävimme aina ja museossakin niin usein, että edelleen rakennuksen jokainen nurkka ja pikkuikkuna tuntuvat tutuilta.

Muutettuamme Itä-Helsinkiin retkistä Tarvaspäähän oli tullut meille niin rakkaita, että monta kertaa vuodessa lastasimme lapsilaumamme autoon, ajoimme Munkkiniemeen ja kävelimme koko porukka - pienimmät vaunuissa tai kantorepuissa - tuttuja polkuja pitkin herkuttelemaan Tarvaspään kahvilaan ja ”seikkailemaan satulinnaan”.

Taiteilija Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) oli 40-vuotiaaksi asti nimeltään Axel Gallen ja vasta 1900-luvun alussa hän suomensi nimensä. Vuosina 1911-13 hän suunnitteli ja rakennutti nykyään Gallen-Kallelan museona tunnetun ateljekodin Espoon Tarvaspäähän vaimonsa Maryn perintömaille.

Alkujaan rakennus toimi ainoastaan Akselin työ- ja näyttelytilana. Vasta palattuaan perheineen kolmen vuoden Amerikan matkalta vuonna 1926 Akseli muutti Maryn ja Kirsti-tyttärensä kanssa asumaan Tarvaspäähän. Ja vasta marsalkka Mannerheimin (jonka adjutanttinakin Gallen-Kallela ehti toimia) ylipuhuttua hänet. Akselin kuoltua 1931 keuhkokuumeeseen Tarvaspää oli Maryn ja Kirstin koti vuoteen 1939 asti. Tämän jälkeen Tarvaspäässä ei ole pysyvästi asuttu. 

Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin 1958 rakennusta alettiin muuttaa museoksi, ja yleisölle se avattiin 1961 Akselin tyttären Kirsti Gallen-Kallelan (1896-1980) myötävaikutuksella.

Kesäkuisena tiistaina Tarvaspäässä oli yllättävän paljon väkeä - sekä kahvilassa että museossa. Kahvilan ja museon välissä olevalla puutarhamaisella ulkoterassilla oli ihana syödä, vaikka runsaan kympin lounassalaatti olikin säälittävän pieni, mitä kaunis asettelu ja menettelevä maku eivät korvanneet. Tosin ohuet lämpimät ruisleipäviipaleet vähän petrasivat tilannetta. 

Tarvaspään museorakennus kiehtoo edelleen kapeine torneineen ja jyrkkine portaineen, flyygeleineen ja vanhanaikaisine kylpyhuoneineen. Romantikon unelmarakennus...

Yllä Hugo Simbergin Halla (1895) ja

alla kristallipallo ja kävijoiden kirjoittamia kokemuksia tuonpuoleisesta.

Kumpikin museon Sielun peili -nimisestä spiritualismia ja teosofiaa käsittelevästä näyttelystä. 

Pionien aikaa

Mökin edustalla kasvavat pionit eivät ole koskaan kukkineet näin runsaina. Kuusi isoa pionirypästä, joista yksi oli paikallaan jo 1980-luvun alussa, jolloin ostimme nykyisen mökkimme paikalla olleen vanhan mummonmökin. Pari rypästä on siirretty Itä-Helsingin kotimme puutarhasta ja pari ostettu aikoinaan Salon torilta.

Valkoisia, vaaleanpunaisia ja syklaaminpunaisia monikerroksisia, auringossa hehkuvia kukkia. Kaikki äärettömän kauniita ja lumoavia - jokainen erilainen ja erityinen. Olen myyty :):)

Kesäpäivän tasaus

Murun paikka

Tuttuja vieraita

Sisko ja sen Mies kävivät pitkästä aikaa mökillä. Aika kului perinteisesti - rupattelua ja herkuttelua: Ukin savulohta, Salon torin Annabella-perunoita ja minitomaatteja, Alkon rosekuoharia ja lopuksi mummin rapsupiirakkaa vaniljajäätelöllä. 

Lämpö ja aurinko hellivät niin isäntäväkeä kuin vieraita. Syötiin pihalla pitkään ja hartaasti - Ilpon kauniisti leikkaaman vanhan hopeapajun varjossa. Seurattiin jännityksellä linnunpoikasten lentoonlähtöä pihan kahdesta linnunpöntöstä. Alkuillasta saunottiin - miehet pidempään kuin naiset - ja tuijoteltiin järvenpintaa ja nautittiin hiljaisuudesta. Saunan uusi vierashuonekin tuli testattua yökäytössä. 

Jäi hyvä ja rentoutunut mieli, kuten aina Siskoa ja sen Miestä tavatessa.

Levollista saunarantaa.

Hiidenpirtti yllätti

Kahvilaravintola Hiidenpirtti vanhan Turuntien varrella on aina ollut jollain tavalla osa mökkimatkojamme Helsingistä Suomusjärvelle. Milloin työntäyteisen viikon jälkeen pysähdyimme Hiidenpirtissä ruokkimaan viisilapsinen katraamme - isot lihapullat ranskalaisilla oli minun ehdoton suosikkini. Milloin samassa rakennuksessa sijaitsevasta kaupasta ostetimme unohtuneet maidot, vaipat tai saunakaljat. Milloin nopean matkan toivossa päätimme ajaa paikan ohi ja palkkioksi saimme loppumatkan kuunnella takapenkkiläisten marinaa: ”Miksei me pysähdytty Hidarilla?”

Useamman kerran maistelimme myös Hiidenpirtin perinteisen joulubuffetin herkkuja, kun joululoman alussa ajoimme mökille juhlapyhien viettoon. Ainakin 1980- ja 90-luvuilla pääosa buffetin kinkuista, laatikoista ja rosolleista valmistettiin takaosan keittiössä. Joulupöydässä näkyy ja maistuu aina kokin kädenjälki, joten ei haitannut vaikka ”samat” herkut odottivat myös mökillä.

Jossain vaiheessa Hiidenpirtin edessä oli myös jätskikioski, jossa kesäisin piti aina pysähtyä, koska siitä sai kaikkien aikojen suurimmat pehmikset. Ja toki muistan myös parkkipaikalla olleen kojun, jossa sama mies myi ”kymmeniä” vuosia kalastustarvikkeita.

Viime vuosina olen pääosin ajanut mökille uutta moottoritietä pitkin, jolloin Hiidenpirtti jää vanhan tien varteen. Alkuviikosta ajoin eräänä aamuna mökiltä Helsinkiin vanhaa Turuntietä, ja päätin poiketa pitkästä aikaa edelleen (tai taas) samoissa tiloissa toimivaan Hiidenpirttiin.

Hiidenpirtti on toiminut nykyisessä muodossaan parisen vuotta (täällä). Aamiaista, buffettia ja pikkupurtavaa siisteissä tiloissa kaksine terasseineen Hiidenveden rannalla. Tällä kertaa jaksoin vain kahvin, mutta yllätyin vitriinin tuoreista ja hyvännäköisistä sämpylöistä ja valmisteilla olevan buffetpöydän raikkaudesta.

Pitänee toiste pysähtyä tyhjällä vatsalla ja kokeilla, josko Hidarin listalta vielä löytyy lihapullat ranskalaisilla.

Hiidenpirtin sämpylöitä. 

Sauna-asukin jälkiä

Aamulla kun menin rantaan saunaa siivoamaan, saunan terassilla luikerteli vastaan vanha tuttu vuosien takaa (täällä ja täällä): komea rantakäärme, jonka niskassa loistivat isot keltaiset täplät. Hetken päästä huomasin rannassa myös käärmeen nahan eli luikertelija oli jo ehtinyt luoda nahkansa.

Mökillä eivät tapahtumat lopu :):)