Matka Mikkeliin

Kävin viikolla yhden yön reissulla Mikkelissä - kätevästi junalla mennen tullen. Tapasin pitkästä aikaa Parasystävän ja Miehensä. Rupateltiin ja herkuteltiin - keskiviikkoiltana ravintola Pruvissa ja torstailounaalla Tertin kartanon joulubuffetilla. 

Kaksi päivää kului siivillä. Tai tarkemmin pyörillä, sillä entisinä mikkeliläisinä Parasystävä ja Miehensä kierrättivät minua autolla ympäri kaupunkia katsastamassa ”tuttuja paikkoja”. Näin entisiä kotitaloja, tuttuja koulurakennuksia ja läheisten hautapaikkoja nostalgiselta 1960-luvulta. Kiitos savolaisesta saitsiingistä :)

Erityisesti minua jäi kiinnostamaan arkkitehti Wivi Lönnin (1872-1966) suunnittelema jugendtyylinen Mikkelin yhteiskoulu (täällä), joka valmistui Otto Mannisenkadulle 1909. Parasystävän ”oma koulu”, johon aion seuraavalla Mikkelin matkalla tutustua tarkemmin. Viehätyin myös nostalgisesta, vuonna 1916 avatusta Urheilupuistosta eli Urskista. Ja etenkin Raatihuoneenkadun ja Päiviönkadun kulmassa olevasta valkoiseksi rapatusta kioskista, jonka arkkitehti Martti Välikangas (1893-1973) on suunnitellut vuonna 1934. Savolaissyntyinen Välikangas osallistui useiden muidenkin :) julkisten rakennusten suunnitteluun Mikkelissä.

Mikkelissä ei voi käydä törmäämättä marsalkka Mannerheimiin - niin patsaissa ja museoissa kuin katujen ja drinkkien nimissä. Asemalle on jopa museoitu junanvaunu, jota marsalkka armeijan ylipäällikkönä käytti matkustaessaan ahkerasti pääkaupungin ja päämajakaupungin väliä sotavuosina 1939-1946. Museoitu salonkivaunu on auki yleisölle kerran vuodessa 4.6., joka oli Mannerheimin syntymäpäivä. 

Reissulta mieleeni jäi myös kauppakeskus Stellan suojiin onnistuneesti piilotettu ja uudistettu kauppahalli. Entiseen hallin muistan lukuisilta kesäretkiltä, joita teimme 1980- ja 1990-luvuilla viisilapsisen perheemme kanssa Parasystävän perheen kesämökille ensin Mätyharjulle ja myöhemmin Anttolaan. Torireissujen yhteydessä piipahdimme väliin myös kauppahallissa, josta haimme mm. paikallisten pyydystämiä rapuja.

Autokierroksella pysähdyimme lyhyesti myös Kenkäveronniemen entisessä pappilassa, jonka vanha päärakennus oli kauniisti jouluvalaistu. Nykyään Kenkävero on Mikkelin keskeisiä turistinähtävyyksiä ravintoloineen ja käsityöpajoineen. Minua paikassa kiinnosti lähinnä alueen vanhat rakennukset ja pappilan pitkä historia, mutta tällä kertaa ne jäivät vähemmälle tutkimiselle. Toiste sitten :)

Marskia ja mielenkiintoisia rakennuksia. Ystäviä, nostagiaa ja historiaa. Se oli minun Mikkeliäni marraskuussa 2022.

Kalervo Kallio (1909-1969): Mannerheim, 1967

Urskin kioski, 1934

Marsalkan museoitu salonkivaunu

Kenkäveronniemen entinen pappila on yli 150 vuotta vanha.

Tilan tytöt

Juttu löytyy Myötätuulta Merimaskussa (33/2022) (täällä). Ensi kesää odotellessa…

Outo rakennelma

Helsingissä Kampintorilla - ydinkeskustassa - on erikoinen tiilihökkeli, jonka olen ajatellut olevan vanha yleinen vessa joltain 1950-luvulta. Netistä selvisi, että kyseessä on kaupungin omistama Kohtauspaikat-niminen taideteos, jonka on 1998 suunnitellut tunnettu ruotsalainen kuvataiteilija Ernst Billgren (s.1957). Olen siis ollut täysin väärässä…

Pienen tiilirakennuksen takana on portaat, jotka eivät johda mihinkään... Rakennuksen seiniin ja perustuksiin on kiinnitetty pieniä pronssieläimiä ja valettuja kannuja sekä mosaiikkitöitä. Mutta kaikki on mielestäni jotenkin likaisen ja hylätyn oloista. Liekö tarkoitus? 

Teoksen nimi on Kohtauspaikat, mutta teosta ohittaessani en ole koskaan nähnyt, että ihmisiä istuskelisi tai nojailisi rakennuksen ympärillä. Hylätty tiilitönö on minusta ennemminkin peloittava kuin kutsuva. 

Ehkä ensi kerralla ohittaessa Kohtauspaikkaa kohtaan paikan. Istun sen reunalle ihmettelemään Kampintorin läpi kiirehtiviä ihmisiä.

Syyssukkia

Pimeinä syysiltoina tulee taas kudottu tuttuja sydänsukkia tutun oman ohjeen (täällä) mukaan.

Väliin tarkasti ohjeen mukaan ja väliin ohjetta leikkisästi mukaillen.

Joulua kohti 3/22

Tontut kaivettu komerosta.

Rakkaat tutut aikaisemmilta vuosilta ja parista postauksestakin (täällä ja täällä).

Paavon patsas

Wäinö Aaltonen: Paavo Nurmi, 1955 (1924)

Yhdeksänkertainen olympiavoittaja ja menestyvä liikemies Paavo Nurmi (1897-1973) syntyi Turussa 1800-luvun lopussa. Kotikaupungin ydinkeskustaan Itäiselle Rantakadulle Aurasillan kupeeseen pystytettiin näköispatsas juoksevasta Nurmesta vuonna 1955. Pronssisen patsaan teki toinen Turun poika Wäinö Aaltonen, jonka nimikkomuseo WAM avattiin saman kadun varrella vuonna 1967 (täällä).

Paavo Nurmen juoksijapatsaasta on tehty viisi identtistä valosta. Ensimmäinen valos valmistui 1924 Nurmen voitettua samana vuonna viisi kultamitalia Pariisin olympialaisissa. Valos, joka nykyään on esillä sisätiloissa Ateneumin museossa Helsingissä. Toinen valos valmistui Helsingin olympialaisiin 1952, ja se seisoo edelleen paraatipaikalla Olympiastadionin edessä. Turun patsas vuodelta 1955 oli järjestyksessä kolmas ”kopio”. Neljäs valos (1994) päätyi Sveitsin Urheilumuseoon Lausanneen ja viides paljastettiin Jyväskylässä vuonna 2001.

Viidennen valoksen taustalla on mielenkiintoinen historia. Ateneumiin sijoitettu ensimmäinen valos lahjoitettiin (deponoitiin) 1983 Jyväskylän yliopiston kampusalueelle, mutta 11 vuotta myöhemmin Ateneum halusi patsaan takaisin Helsinkiin. Jyväskylä ei toipunut patsaan menetyksestä, jota paikalliset nimittivät ”kulttuuriskandaaliksi”, ja Jyväskylä-seura alkoi hommata rahoitusta uuden eli viidennen valoksen tekemiseen kampusalueen tyhjäksi jääneelle alustalle. Tämä toteutui lopulta vuonna 2001, jolloin jalusta sai juoksijansa :)

Paavo Nurmen kotimuseo avattiin 1997 juoksijan lapsuudenkodissa osoitteessa Jarrumiehenkatu 4 olevassa, noin 40 neliömetrin huoneistossa, jonne Matilda ja Johan Nurmen seitsemän henkinen perhe muutti 1903. Kotimuseo on auki yleisölle kerran vuodessa 13. kesäkuuta - Paavo Nurmen syntymäpäivänä. 

Ehkä tuo museoitu ja 1920-luvun kalustein sisustettu pikkukoti sopisi serkkusakkimme ensi kesän retkikohteeksi. Viime kesän mukavan Tuusulanjärven museoreissun (täällä) jatkeeksi :):)

Torio torilla

Turun kauppatorin pitkäksi venähtänyt remontti alkaa olla lähes valmis. Torin laidoille rakennettuihin lasipaviljonkeihin on kesän lopulla avattu kaksi uutta ravintolaa - Agnes ja Torio. Viime viikolla päätin Opiskelijatytön kanssa kokeilla rennommalta vaikuttavaa Toriota, jossa tapasimme lounaalla ennen yhteistä iltapäivän teatteriretkeä (täällä). 

Torstai-iltapäivänä Torio oli ihan täynnä. Pöytiä vapautui onneksi tiheään, ja mekin saimme kahden hengen ikkunapöydän lyhyen jonottamisen jälkeen. Jonotus tuntui kuitenkin toimimattomalta ja sekavalta. Väliin vapautuviin pöytiin kiiruhti se joka nopeiten ehti - oli jonoa tai ei. Minä (tietenkin :) jonotin kiltisti. Hommaa ehkä sotki sekin, että pöytää ei lounasaikaan saa varata, toisin kuin illalliselle. 

Torion edessä on valtava ulkoterassi, joka oli edelleen täynnä pöytiä ja tuoleja. Joku rohkea siellä istuikin lämpölampun alla syömässä - olihan viime viikko ennätyksellisen lämmin.

Minua viehätti Torion lasiseinät, joista oli ihana seurata torin ja lähikatujen tapahtumia. Sen sijaan tilaamani sienipasta ei ollut kummoista eivätkä alkuun tarjoillun salaattibuffetin antimetkaan minuun purreet. Pastan päällä olleet pikkelöidyt porkkanasuikaleet sen sijaan olivat herkullisia. 

Tarjoilu Toriossa pelasi ihan jees, mutta kokonaisuudessaan ravintolasta jäi minulle ahdas ja kiireinen tunne. Seuraavalla Turku-reissulla pitää kokeilla torin vastakkaisella puolella olevaa Agnesia. Sieltähän löytyy myös lasiseinät ja iso ulkoterassi, jotka kumpikin saavat minulta aina pisteitä :) 

Ja katsotaan, mitä Agnes antaa muuta…

Sienipastaa

Törmäsin Eilaan - ja Lailaan

Eila Hiltunen: Itäiseen tapaan, 1964

Lokakuussa ihastelin kuvanveistäjä Eila Hiltusen tanssijaveistoksia Didrichsenin museossa Helsingin Kuusisaaressa (täällä). Kirjoitin tuolloin, että Marie-Louise Didrichsen hankki ensimmäisen Eila Hiltusen veistoksen avioparin taidekokoelmaan ihastuttuaan Turun kansallisteatterin lämpiössä olevaan Hiltusen isokokoiseseen veistokseen. Komea teräsveistos, jossa kolme tanssijaa oli riehakkaassa liikkeessä.

Eila Hiltunen (1922-2003) teki Marie-Louise Didrichsenille tämän toivomuksesta ”kopion” Turussa olevasta Itäiseen tapaan -nimisestä veistoksestaan. Kopio valmistui 1966 ja sai nimekseen A la Russe. 

Didrichsenin museossa pronssitanssijat oli sijoitettu isoa, valoisaa ikkunaa vasten (täällä), mutta Turussa ne olivat hämyisässä aulassa taustanaan vaaleaksi maalattu, levollinen seinä. Näin sijoitettuna upean moniulotteisen veistoksen hienot yksityiskohdat tulivat esille paremmin ja selkeämmin esille kuin Kuusisaaren museossa.

Löysin Turun kaupunginteatterin yleisötiloista myös toisen naiskuvanveistäjän teoksen. Laila Pullisen (1933-2016) iso ja hieno reliefi peitti lähes kokonaan yhden kokoushuoneen seinää. Kuparisen teoksen nimi oli Karthagon hävitys ja sen nimikyltissä tekniikaksi mainittiin ”räjäyttäminen”. Pullinen tosiaan teki osan metallitöistään räjäyttämällä materiaaleja hiekkakuopassa.

Kuvataiteen lisäksi nautin Turun kaupunginteatterissa teatteritaiteesta eli Hiljaiset sillat -nimisestä musikaalista. Näyttelijä ja laulaja Maria Ylipää (s.1981) lauloi Francescan osassa loistavasti, mutta Robertia esittävän Jonas Saaren (s.1985) lauluosuudet eivät minua sykähdyttäneet. 

Kokonaisuudessaan Hiljaiset sillat -mudikaalissa keskityttiin enemmän Francescan vaikeaan valintaan kahden erilaisen elämän välillä kuin tarinan näytelmäversiossa Helsingin kaupunginteatterissa (täällä). Tykkäsin siitä. Tykkäsin myös Jani Uljaksen suunnittelemasta lavastuksesta, etenkin siitä miten näyttämön takaseinään heijastetut maisemat liittyivät muuhun lavastukseen. 

Toistekin Turkuun. Varmasti, sillä lähisukulaisia alkaa enenevässä määrin asua Varsinais-Suomessa. Ukki Salossa ja kaksi tytärtä Naantalin Merimaskussa. Ja Turusta löytyy myös siellä pitkään asuneet Äitimuorin Eeva-sisar ja serkut perheineen, joihin yhteydenpito Tyttärien muutettua Naantaliin on lisääntynyt :)

Yksityiskohta Hiltusen työstä.

Laila Pullinen: Karthagon hävitys, 1969

Pupuja tapaamassa

Isien juhlinnan ja yhteisen herkuttelun (täällä) lisäksi saimme seurata ja helliä eläimiä Tyttärien Tilalla. Etenkin puput - harmaa Tofu ja vaalean ruskea Herkku - saivat viikonlopun aikana useamman ekstraporkkanan ja -kukkakaalin palan. Ja tykkäsivät niin huomioista kuin porkkanoista :) Myös Doraa paijailtiin ja rapsuteltiin ahkerasti, mistä isokokoinen koira tykkäsi tosi paljon. 

Runsaan vuoden ikäiset, leikatut kollikissat viihtyivät pääosin omissa oloissaan. Samoin Tilalla kesällä syntyneet viisi ankkaa kipittivät omassa rauhassaan ankkamaisessa jonossaan paeten jokaista outoa vierailijaa.

Runsaan vuoden ikäinen rescuekoira Dora suhtautui vieraisiin rauhallisen uteliaasti. Arka ja leikkisä koira tarvitsi vielä paljon Opiskelijatytön määrätietoista opastusta, mutta jo nyt sen edistyminen hektisen kesän jälkeen on ollut huimaa. 

Lisäksi lintulaudalla vieraili runsaasti tiaisia. Ja metsälenkillä näimme läheisellä pellolla paikalleen pysähtyneen, komean uroshirven. Iso eläin, jonka minä kohtasin ensi kertaa elämässäni.

Eli eläimiä riitti joka makuun. Yksi tykkäsi pupuista, toinen Dorasta ja kolmas lumoutui hirvestä :):)

Tila taivaalta